Äidin selittämätön pelko

maanantai tammikuu 22 2018

Minä en ollut se, joka pelkäsi pudottavansa vauvansa tai joka heräsi pieneenkin inahdukseen keskellä sikeintäkin unta. En ole sännännyt katsomaan pitkään nukkuvaa lasta ja säikähtänyt, hengittääkö se. Vauva-aikana mietin kyllä usein, miten paljon vaaratilanteita sitä huomaakaan olevan ihan tavallisessa arjessa, mutta en koskaan pelännyt mitään sen kummempaa. Olen aina ollut kaikin päin aika huoleton.

Vasta hiljattain mieleeni on tullut mitä ihmeellisempiä pelkoja. En ole koskaan pelännyt esimerkiksi kuolemaa niin paljon kuin nyt. Säikyn nykyään myös iltalenkillä vähemmästäkin ja onkin hirveää joutua kurkkimaan olan yli, seuraako se mies vielä. Ajattelen päivittäin auto-onnettomuuksia, vahdin kuin haukka jalkakäytävällä kävelevää lasta ja sydän on syrjällään jo siitä, kun pienet märät jalat kävelevät kivilattialla. Eilen tutkailin tulevan Karibian reissun hotelleja ja totesin lastenhoitopalvelusta, että sitä ei ainakaan tarvita. Samalla muistin, kuinka maattiin joskus pari tuntia spassa Balilla niin, että lastenhoitaja oli sillä aikaa huoneessamme vahtimassa nukkuvaa Micaelia tai kuinka syötiin Singaporessa dinneriä pitkän kaavan mukaan Marina Bay Sandsin katolla, kun lapsi leikki hoitajan kanssa omalla hotellillamme. Nykyään jätän hänet kynsin hampain hoitoon, mutta silloinkin vain heille, joiden tiedän kaitsevan tuota pientä kuin omaansa. Tämä ei todellakaan ole tyypillistä minulle, vai olenko nyt jotenkin kasvanut äidiksi ja varsin huolehtivaiseksi sellaiseksi? Eikä pelkoni liity vain esimerkiksi onnettomuuksiin, joita lapselle voisi sattua. Mietin hyvin usein, milloin juuri meitä kohtaa joku valtava suuri suru, josta saa päivittäin lukea lehdistä. Yritän olla jatkuvasti todella kiitollinen jokaisesta terveestä päivästä ja juuri niistä monille itsestäänselvistä asioista. Jos ne vaikka jonain päivänä meiltä viedään.

En tiedä johtuuko se siitä, että ympärillä tapahtuu niin paljon pahaa ihan jatkuvasti? On niin kovin surullista lukea päivästä toiseen lehdistä, kuinka ihan tavallista perhettä on kohdannut milloin mikäkin tragedia, joka ei todellakaan ole ollut itseaiheutettua. Sairaanhoitajaopintojen myötä aloin pelätä kokoajan enemmän ja enemmän erilaisia sairauksia ja nyt, kun en ole enää niin nuori, että voisin kuitata kaiken sillä ”sitten joskus aikuisena” -heitolla, sitä alkaa miettiä enemmän ja enemmän terveellisiä elämäntapoja ja kaiken pahan vaikutusta omaan terveyteen ja hyvinvointiin. Pelkään myös aivan valtavasti sitä, että lapseni jäisi yksin ilman minua tai isäänsä. Vaikka hänen tulevaisuutensa olisikin muutoin turvattu, vanhempia ei korvaa mikään. Saati sitten lapsen menettämistä, sitä pelkään enemmän kuin mitään. Muutenkin tuntuu, etten kestäisi enää pettymyksiä ja suurta surua. Kun aiemmin olen ollut jotenkin valmis kohtaamaan vaikka mitä, nyt on tuntunut, etten pystyisi käsitellä enää enempää yhdellä kertaa. Läheisiänikin ovat kohdanneet toisinaan hyvin suuret surut tässä viime vuosien aikana ja empaattisena ihmisenä suren heidänkin puolestaan. Ehkä kaikkea negatiivista on vain liikaa ja siksi pelko sen määrän kasvamisesta tuntuu jotenkin todella ahdistavalta.

Onko teillä ollut samoja fiiliksiä ja miten niistä pääsee eroon?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian

 

 

 


Abortti voi pelastaa jopa elämän

sunnuntai tammikuu 21 2018

Olen jo pitkään pyöritellyt aihetta päässäni, mutta en oikein keksinyt miten voisin siitä kirjoittaa. Kunnes järjestelin eteisen lipastoa ja aivan sattumalta paperikasasta löytyi lähete raskaudenkeskeytykseen, AB1, joka oli päivätty täsmalleen neljä vuotta sitten. Abortti. Sanana suorastaan hirveä, tavallaan jopa ällötti kirjoittaa se tuohon otsikkoonkin. Mutta sitten tajusin, että monelle niinkin inhottavasta asiasta on puhuttava vieläkin avoimemmin ja vieläkin rohkeammin, ihan sen oikealla nimellä. Abortti on turhaan edelleen tabu. Niin, raskaudenkeskeytys, abortti, keskeytys, mikä tahansa. Tuota neljä vuotta sitten päivättyä lähetettäni en lopulta koskaan käyttänyt, mutta en suinkaan siksi, että pitäisin aborttia jotenkin vääränä tai ylipäätään pahana asiana. Saati nyt murhana. Kunnioitan kyllä jokaisen ihmisen ajatuksia, uskontoa ja näkökulmia, mutta jos joku tulee sanomaan minulle, että abortti on sama asia kuin se, että tappaisin nyt oman 3-vuotiaan poikani, melkein toivoisin kyseistä tilannetta hänen eteensä. Maailma ei todellakaan ole niin mustavalkoinen. Olen aivan ehdoton abortin kannattaja, enkä tuomitse KETÄÄN raskaudenkeskeytyksen päätyvää.

Tiesitkö tätä abortista? On toki omaa hölmöyttä ja huolimattomuutta jos toistuvasti tulee raskaaksi puutteellisen ehkäisyn vuoksi, mutta suurin osa tapauksista ei olekaan sellaisia. Ehkäisytietoutta, ja varsinkin ehkäisytietoutta heti raskauden jälkeen, tulisi jakaa paljon nykyistä enemmän, sillä ihmisillä ei selvästikään ole käsitystä, miten helppoa raskaaksitulo loppujen lopuksi on silloin, kun kroppa toimii normaalisti. Mutta se siitä saarnasta, vahinkoja sattuu. Suomessa raskausvahinkoja noin 10 000 vuodessa. Naistentautien poliklinikan aborttijonossa seisoo se keltainen lappu kourassa hyvin eri ikäisiä naisia. Naisia aina nuorista teinitytöistä sinne vaihdevuosien rajaa hipuaviin keski-ikäisiin rouviin. Heitä kaikkia yhdistää se vahinko, ei-toivottu raskaus, joka halutaan syystä tai toisesta keskeyttää. Lisäksi ovat tietysti he, jotka päätyvät keskeytykseen esimerkiksi vaikean kehityshäiriön takia tai oman huonon vointinsa vuoksi, vaikka raskaus olisikin ollut alunperin suunniteltu ja toivottukin.

Abortti on onneksi Suomessa mahdollista, mutta tie raskauden toteamisesta keskeytykseen voi olla pitkä. Positiivisen testin jälkeen voi mennä jopa viikkoja, että keskeytykseen pääsee. Suomessa raskaudenkeskeytys vaatii kahden lääkärin luvan ja raskaus on lisäksi todettava ultraäänellä. Raskausviikosta 9 eteenpäin keskeytys on lisäksi tehtävä sairaalassa osastolla, sitä ennen se onnistuu kotonakin sairaalasta saatavilla lääkkeillä, joka on yleisin keskeytysmenetelmä. Kaavintaa käytetään ensisijaisena keskeytysmenetelmänä enää harvoin. Olen käynyt itse tuon pitkän prosessin läpi (jota nopeutin tosin yksityisellä puolella, julkisella se kestää vieläkin kauemmin), ja totesinkin, että se on henkisesti todella raskasta. Koska sairaaloiden resurssit ovat rajalliset, keskeytys voi venyä niin pitkälle, että se joudutaan tekemään osastolla. Tällöin myös alkio on voinut jo kehittyä sikiöksi ja se on myös suurempi, jolloin keskeytys on luonnollisesti kivuliaampi ja kestää pidempään. Koko raskaudenkeskeytysprosessi on loppujen lopuksi todella pitkä ja muutenkin vaikeassa tilanteessa siitä on tehty tarpeettoman raskas. Kun siihen lisää toisten paheksunnan, kokemus voi jättää ikuisen jäljen psyykkeeseen.

Suurin osa abortin tehneistä tuntee helpotusta. Toisille se voi olla traumatisoivakin kokemus, mutta mielestäni sitä ei pidä pelätä turhaan. Moni myös yllättyy sen ”helppoudesta”, varsinkin jos on lukenut vain netin kauhukertomuksia. Abortti ei ole murha, vaan se voi pelastaan jopa elämän. Ehkä useammankin. Voi kuulostaa jonkun mielestä hirveältä, mutta ainakin itse uskon, että elämäni olisi mennyt pilalle jos olisin saanut lapsen vastoin tahtoani elämäntilanteessa, jossa en ole tällä hetkellä.  Se olisi voinut olla helvetti, joka olisi voinut sitoa minut ihmisiin, joiden kanssa en tänä päivänä ole välttämättä missään tekemisissä. Saati tapaukset, joissa lapsen isää ei edes tiedetä, voivat olla todella hankalia. Liian nuorenakaan ei kannata ryhtyä äidiksi, vaikka toiset selviävät siitäkin hienosti. Toisaalta joku voi olla parhaimmassa iässä lapsen saamisen kannalta, elämä voi olla kaikin päin mallillaan, mutta lapsi ei vain välttämättä sovi siihen. En silloinkaan tuomitse aborttia, eikä mielestäni kenenkään pitäisi. On todella julmaa tuomita joku sen perusteella, että hän keskeyttää ei-toivotun raskauden. Raskas prosessi saa entistä raskaamman käänteen, kun ymmärrystä ja tukea ei välttämättä tulekaan. Kaikesta ei tietenkään pidä olla samaa mieltä ja näkökantoja on tuhansia erilaisia. Kuitenkin aina pitäisi yrittää ymmärtää.

Jokainen ihminen tietää milloin on valmis ja milloin abortti on oikea ratkaisu. Näistä asioista pitäisi puhua paljon enemmän nyt, kun lähestytään 2020-lukua. Siksi halusin kirjoittaa tästä ja siksi haluaisin, että te jakaisitte ajatuksianne ja ehkä myös kokemuksianne aiheesta. Nimettömänä kommentointi on edelleen mahdollista. Olisi myös mielenkiintoista kuulla syistä, jos olette itse päätyneet aborttiin – miksi ajoitus oli väärä ja miten sait käsiteltyä asian?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Juoksuharrastuksen aloittaminen nollakunnosta

lauantai tammikuu 20 2018

Kuka teistä tietää, etten todellakaan ole ollut lapsesta asti intohimoinen liikkuja eikä minulla ole ollut mitään sen kummempaa liikuntataustaa ennen aikuisikää? Asia tosiaan on niin ja olen joutunut kuuntelemaan paljon sitä kuittailua, että helppohan sun on puhua treenaamisen helppoudesta kun olet aina liikkunut. En kuitenkaan ole. Olen aina ollut suhteellisen hoikka ja aktiivinen (tosin näin eräänä päivänä kuvan itsestäni, josta en meinannut tunnistaa niitä jäätävän turvonneita kasvoja…), mutta en todellakaan mikään himoliikkuja. Sinne 10-vuoden ikään suorastaan inhosin liikuntaa, ja kun cheerleadingharrastukseni päättyi noin 15-vuotiaana, en vain enää liikkunut hyötyliikuntaa enempää. Kaikki muu kiinnosti niin paljon enemmän. Siinä 18-vuotiaana hankin ensimmäisen kuntosalijäsenyyteni ja se oli menoa se. Samaan aikaan aloittelin myös juoksemista, tosin aivan hirveillä lenkkareilla, joten alku oli hieman tahmeaa. Juoksuharrastuksen aloittaminen nollakunnosta oli siis kohdallani täysin todellista.

Jos eksässäni oli jotain hyvää, niin hän sai minut juoksemaan. Sanotaanko, että alle vuodessa löysin juoksun ilon. Se voi kuulostaa aloittelijan mielestä pitkältä ajalta ja joku ehkä löytääkin sen paljon nopeammin kun vain juoksee enemmän. Lenkit olivat lyhyitä, juoksijanpolvi vaivasi usein ja vasta lenkin jälkeen tuli hyvä olo, mutta mä juoksin. Säännöllisen epäsäännöllisesti, talvisin en ollenkaan, mutta juoksin kuitenkin. Lenkit olivat sellaisia vitosia ja aivan liian nopeita. Kun samaan aikaan treenasin salilla todella paljon, kunto kyllä kasvoi. Juoksukunto ei. Huomasin tämän jo sykealueissakin. Leposyke oli yhtäkkiä helposti 45-50. Juoksu ei kuitenkaan kulkenut yhtään sen paremmin kuin aiemmin, vaikka kunto kasvoi, eikä juoksu tuntunut lainkaan hyvältä. Jossain alitajunnassani tiesin, miksi. Kengät olivat edelleen aika huonot, mutta syy ei ollut niissä.

Syksyllä 2013 muistan juosseeni ensimmäistä kertaa lenkin, joka tuntui todella hyvältä. Muistan edelleen, matkaa oli 7 kilometriä ja vauhti oli tasaista ja nopeampaa kuin aiemmin. Mihinkään ei sattunut eikä pistänyt. Se oli käännekohta, sillä aina tuon lenkin jälkeen tavoittelin sitä samaa oloa. Salilla treenaaminen ja muu liikunta olivat vähentyneet edellisvuosista villin sinkkuvuoteni ansiosta, mutta tein kuitenkin seisomatyötä ja kävelin paljon. Halusin alkaa juosta enemmän. Tulin sitten yks kaks ylläri – raskaaksi, mutta sekös ei minua estänyt. Ostin elämäni kalleimmat kengät (juoksukengät) ja juoksin, juoksin ja juoksin. Osa lenkistä oli pakko kävellä ja välillä piti pysähtyä pissalle. Juoksin raskaana niin pitkälle, kuin se tuntui hyvältä ja viimeisen lenkkini tein 1,5 kuukautta ennen synnytystä. 5 viikkoa sektiosta heitin ne uudenkarheat lenkkarit jalkaan ja kauhunsekaisin tuntein lähdin juoksemaan aurinkoiseen Kaivariin. Ihan varovasti omaa kroppaa kuunnellen. Juoksu kulki paremmin kuin koskaan. 8 kilometriä leveä hymy kasvoilla, siitä alkoi rakkauteni juoksuun. Aloin miettiä, missä aiemmin meni pieleen.

Juoksin aina liian kovaa ja samaa reittiä. Mukavuusalueen ulkopuolelle meneminen on p*rseestä, mutta se tuo tuloksia. Poikkea siis reitiltä. Sykemittari on ollut hyvä apu – se kertoo, kun vauhti on liian kova. Anaerobista rasitustakin tarvitsee, mutta saan sitä aivan turhan helposti. Sama ongelma on suurimmalla osalla juoksijoista, oli lähtötilanne sitten nollakunto tai lapsuuden yleisurheilutausta. Peruskestävyys on jo sananakin tylsä, mutta se on hiottava kuntoon. On hiljennettävä vauhtia, parannettava tekniikka ja nieltävä ylpeys siitä, että juoksuvauhtia on alennettava jos haluaa kehittyä. Seuraukset ovat vain positiiviset, juoksuvauhti ja kehitys vain kasvaa. Kun et rasita kroppaa liikaa, matkat pitenevät ja kunto kasvaa, kasvaa ja kasvaa. Jaksat juosta enemmän ja juoksemisella parannat juoksukuntoasi entisestään. Kun peruskestävyys on huono, jatkuvasti samanlaiset juoksulenkit vain pitävät nykyistä kuntoa yllä, eivätkä kehitä sitä ollenkaan. Koska jatkuva kehitys on kuitenkin mahdollista, mikset haluaisi mennä eteenpäin?

Juoksuharrastuksen aloittaminen nollakunnosta on mahdollista. Tee se kevyesti. Unohda se järjetön ajatus siitä, että koko matka pitäisi juosta tai lenkki olisi jotenkin epäonnistunut. Vaikka juoksukuntoni on nyt hyvä, kävelen silti usein vähän lyhyemmälläkin lenkillä. Hetkellinen breikki tasaa sykettä, joka edelleen nousee helposti turhan korkealle. Juoksuasento on heti sen jälkeen paljon parempi ja juoksu tuntuu taas mielekkäämmältä. Teen usein niin, että päätän juosta jonkin tietyn matkan. Jos haluan juosta 15 kilometriä, vaihdan kävelyyn aina silloin, kun juoksu alkaa tuntua epämukavalta. Joskus lenkit sujuvat niin hyvin, ettei tarvitse kävellä ollenkaan, joskus kävelyä on enemmän. Tämä on loistava vinkki aloittamiseen muutenkin. Päätä, että juokset 3 kilometriä ja kävele silloin, kun juoksu tuntuu oikeasti aivan kamalalta. Aloita lenkki muutenkin aina reippaalla kävelyllä (esimerkiksi parin biisin ajan kannattaa kävellä jos kuuntelet musiikkia). Kun jaksat juosta esimerkiksi kolmosen kävelemättä, pidennä vitoseen ja kävele taas aina tarvittaessa. Vaihda reittiä tai juokse edes vakkarireitti eri suuntaan.

Kun aloitat, kannattaa tarkkailla muita juoksijoita, hioa tekniikkaa rauhassa kuntoon ja pyytää vaikka paljon juokseva kaveri tsekkaamaan oman juoksuasentosi. Panosta myös kunnon kenkiin, sillä ne ovat puolet onnistuneesta lenkistä. Varsinkin kaltaiselleni virheastujalle hyvä ja tukeva juoksukenkä on ehdoton hankinta. Kehonhuolto on juoksijalle välttämätöntä. Venyttele ennen lenkkiä noin 10 sekuntia/per lihas ja lenkin jälkeen 20 sekuntia/lihas. Foam rollerilla saa rullattua paikat auki helposti – kiinnitä erityistä huomiota sääriin ja pohkeisiin (penikat saa muuten hierottua ihan käsilläkin auki), takareisiin ja lonkankoukistajiin. Pakaroiden venytykset pitävät pepun lisäksi myös reisien jumit loitolla. Musiikki on myös ainakin itselleni hyvän lenkin edellytys ja alussa en edes pystynyt juosta kuin lempibiisieni tahdissa, keskittymällä vain musiikkiin. Kannattaa panostaa hyviin sporttikuulokkeisiin, jotka oikeasti pysyvät päässä. Kuvan Plantronicsit* sopivat myös talvilenkeille pipon alle! (* saatu blogin kautta) Näillä eväillä saa aikaan jo lupaavan alun juoksuharrastukselle, mutta tärkeimmän jätin viimeiseksi. Nimittäin hengityksen. Se oli alussa kompastuskiveni, sillä en keskittynyt siihen ollenkaan. Jokaisella lenkillä pisti kylkeen (siihen auttaa muuten viisi hyvin syvää ja rauhallista hengitystä sekä juoksuvauhdin hidastaminen), olin syönyt tai juonut miten hyvin tahansa. Aloin kiinnittää erityisen paljon huomiota hengitykseeni ja sainkin sen nopeasti sellaiseksi, ettei sitä tarvitse ajatella enää käytännössä ollenkaan. En edes muista, milloin lenkillä olisi pistänyt kylkeen. Jokaisella on tietty oma tyylinsä ja oma juoksutahtinsa, mutta itselleni sopii hyvin hengitysrytmi, jossa hengitän kolmen tai neljän askeleen verran sisään (vauhdista riippuen), ja saman verran askelia käytän uloshengitykseen. Ensin hengitän vain nenän kautta sisään ja suun kautta ulos, mutta kun vauhtia on enemmän ja lenkki on pidemmällä, käytän sisäänhengitykseen nenää ja suuta yhtäaikaisesti. Hengitystekniikka tosiaan ikään kuin automatisoituu todella nopeasti.

Tulipa pitkä teksti, mutta jos se yhtään helpottaa juoksuharrastuksen aloittamista, kannatti lukea loppuun asti. Juoksu on lajina maailman helpoin, sillä sitä voi tehdä missä tahansa ja millä kelillä tahansa. Nautinnollisia kilometrejä ja muistakaa ne hyvät kengät!

Ps. Jos juoksusta innostuu oikein kunnolla, ihanan Jennyn blogi on täynnä inspiroivaa juoksu- ja hyvinvointiasiaa!

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian