Istuin kukonlaulun aikaan lentokenttäloungessa, passi kädessä, tuoremehu toisessa, odottamassa boardingin alkamista. Laukku täynnä mekkoja, korkoja ja aurinkosuojavoidetta. Asumme maanantaihin asti veneessä Monte Carlon satamassa, jonka kannelta seuraamme Monacon F1-kilpailua ja sataman muuttumista kuin yhdeksi suureksi yökerhoksi. Monacon F1-kisaviikonloppu on ainutlaatuinen kokemus, olen ollut siellä kahdesti aiemminkin ja vaikuttunut kyllä siitä suuren maailman tyylistä. Hetkeksi sitä aina unohtaa todellisuudentajun, mutta kai sitä nyt joskus voi ihan huoletta elääkin yhden viikonlopun ajan pienessä ökykuplassa. Ystävälläni on oma jahti Rivieralla sekä toisilla ystävillä pari vuokrattua. Kisoja katsomaan on lähdössä monia tuttuja, monet ihanat siellä ovatkin jo. Mulle tuollainen viikon setti olisi vaan ollut liikaa, joten lähden reissuun vasta nyt. Onneksi sain ihan yllättäen myös mitä hauskinta seuraa tälle lennolle hyvästä kaverista, kenen luulin lähtevän Monacoon jo paljon aiemmin.. Mitähän tästä ja tulee?

Monaco jakaa mielipiteitä ja fiiliksiä. En voi olla ajattelematta ruhtinattaren pakoyrityksiä, liikaa pinnallisuutta ja vääränlaisia arvoja. Toisaalta kaupunki on kaunis ja osaan täysin rinnoin nauttia hyvästä palvelusta ja huolettomasta elämästä valtavilla jahdeilla. Ehkä juuri siksi pidän Monacosta, sillä käyn siellä niin harvoin ja saan juuri tuon lyhyen ajan elää toisenlaista elämää kuin mitä oma arkeni on. Se, että vieraantuu todellisuudesta hetkeksi, sallittakoon. Merkkiliikkeiden, luksusyökerhojen, jopa satojen miljoonien arvoisten jahtien ja yksityiskoneiden ympäröimänä on ihan hauskaa olla hetki, kun tietää palaavansa siihen omaan meikittömään kalsaritreenielämään lapsen ja koirien kanssa. En koskaan tule unohtamaan erään naisen tarinaa jonka luin Facebookista. Hän lykkäsi perheen perustamista koska sai mahdollisuuden juhlia juuri tuolla Rivieralla vuosikaudet. Kun lopulta tuli olo, että nyt haluaisi olla äiti, olikin liian myöhäistä. Nainen kirjoitti niin koskettavasti, ettei yksikään avattu samppanja eikä yksikään maailmantähtien kanssa juhlittu ilta ollut sen arvoista, että hän melkein menetti äitiytensä odottaessaan, että on juhlinut ja elänyt tarpeeksi. Lapsettomuushoidot maksoivat saman verran, kuin yhden illan yökerholasku. Hänelle kävi onneksi hyvin, hän palasi Suomeen ja sai lopulta lapsen hoitojen ansiosta yksin. No, meni vähän diipiksi ja ohi aiheen, mutta toi tulee jostain syystä aina mun mieleen kun mietin sitä Monacon yöelämää. Muistattehan tekin, että kaikkien luksusta huokuvien kuvien ja videoiden takana ihmisillä voi kuitenkin olla jalat maassa ja hyvinkin maanläheinen arvomaailma.

Ensimmäistä kertaa varmaan ikinä matkustan ilman tietokonetta, joten olen tehnyt valmiiksi muutamia postauksia. Koska satama on täynnä veneitä ja ihmisiä, nettiyhteydet ja puhelinverkot ovat todella huonot, joten edes yhtä kuvaa tuskin saa ladattua blogiin. Reaaliajassa päivitän kuitenkin mun Instagramia joten seuraa mua siellä @mirvaannamarian jos F1-viikonlopun jutut kiinnostaa. Koska mä oon vähän tällainen hassuttelija enkä ota kaikkea niin vakavasti, mut löysi viime GP:n aikana muun muassa Redbullin bileiden jälkeen F1-radalta – pakettiautoajelulta tallin kisainsinöörien kanssa.. Nyt kuitenkin, au revoir!

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


Olen saanut useamman viestin, jossa on kysytty miten olen opettanut lapseni esimerkiksi uimaan niin nuorena tai miten hän oppi pyöräilemään? Kuinka kauan luistelun opetteleminen kesti ja kävikö hän hiihtokoulussa, kun laskettelee jo isoja mäkiä? Ensinnäkin, olen niin valtavan ylpeä mun pienestä liikunnallisesta pojasta että sydän meinaa pakahtua onnesta. Eikä niinkään sen takia, että lapsi osaisi nuorena jo monia hienoja taitoja, vaan siksi, että hän on itse aivan valtavan onnellinen näistä taidoistaan ja halu liikkumaan on todella suuri. Varmasti moni muukin äiti tietää sen tunteen, kun ensin on saatu lukuisat itkupotkuraivarit laskettelusukset jalassa jo ennen ensimmäistä hissinousua tai lähdetty jäähallilta kiljuen, että en kyllä enää koskaan ikinä luistele. Ja kun lajin hienous on lopulta auennut, pientä ei saisi rinteestä tai mäestä pois millään.

 

Ajattelin itse pitkään, että nämä uimiset, pyöräilyt ja muut opetellaan sitten lähellä kouluun menoa. Olemme aina ulkoilleet ja liikkuneet paljon, mutta siten että se on ollut lapselle mukavaa. Potkulauta, potkupyörä tai apupyörät, pulkkamäki laskettelun sijaan, uimista kellukkeilla.. Hauskaa ja helppoa. Kun viime kesänä naapurini ehdotti, että kokeile uiko se ilman kellukkeita, naureskelin ajatukselle. Tästä meni ehkä viisi minuuttia, niin kolmevuotias snorklasi ilman minkäänlaista kelluketta tai apuvälinettä. Nyt 4-vuotiaana ui sujuvasti jo altaan päästä päähän. Tämä muutti paljon käsitystäni lasten oppimisesta. Jo pienikin lapsi oppii paljon ja valtavan nopeasti, kun vie ja opettaa. Lapsi nauttii kaikkein eniten läsnäolevasta, mukana touhuavasta vanhemmasta. Me ollaan kaikki kolme käyty yhdessä todella paljon uimassa, luistelemassa niin ulkojäällä kuin hallissakin sekä pyöräilty ulkona joka kevät, kesä ja syksy ja talvisin lasketeltu tuntitolkulla. Nyt siitä nauttii itsekin, alussa sitä mietti että voi kun joku muu tekisi tän mun puolesta. Mutta kannatti kiristellä hermoja ja saada raivareita puolin ja toisin. Nyt lapsella on neljä hienoa taitoa takataskussa, hän sietää pettymyksiä ja ymmärtää mitä kaikkea sinnikkyydellä voidaan saavuttaa.

No, miten lapsi oppii uimaan? Olen seurannut kyyneleet silmissä Instagramissa Morgane Beckin ja Nicole Hughesin tilejä. He ovat molemmat menettäneet lapsensa uima-altaaseen hukkumisen seurauksena ja nyt ajavat hyvin tärkeää asiaa pienten lasten uimataidon puolesta. Se pelastaa henkiä ja näiden naisten levittämän sanoman ansiosta lasten hukkumistilastot Yhdysvalloissa ovat laskussa sekä uimataitoisten lasten määrä suuressa kasvussa. Uimataito on äärimmäisen tärkeä taito pienelle lapselle. Sitähän ei opi kuin uimalla, joten ihan pienestä pitäen – veteen, veteen, veteen. Olen päässyt itse eroon uimahallikammostani ja saanut uinnista jopa itselleni uuden liikuntaharrastuksen, sillä halusin opettaa samaa myös lapselle. Hän on uinut vauvaikäisestä asti, ensin uimarenkaalla ja käsikellukkeilla, sitten pelkillä käsikellukkeilla ja tosiaan kolmevuotiaana hän oppi ensin snorklaamaan (asento on luonnollisempi kuin uidessa pää pinnalla) ja sitten uimaan. Helppo tapa on pyytää lasta uimaan ensin esimerkiksi metrin pätkä, sitten kaksi jne.. Meressä, esimerkiksi veneestä veteen mentäessä en antaisi silti hänen uida vielä ilman pelastusliivejä tai käsikellukkeita, sillä täällä Suomessa vesi on niin pimeää, ettei pinnan alle vajonnutta näe juuri ollenkaan ja aallot tuovat aivan omat haasteensa uimiselle. Matalassa rannassa sitten eri juttu. Oon aivan hysteerinen kaikkien pimeiden syvien vesien kanssa muutenkin, mutta yritän olla tartuttamatta tätä lapseen. Tärkeintä uimataidon oppimisen kannalta on, että lapsi viihtyy vedessä.

Entä luistelemaan? Lapsen on hankalaa hävitä tai olla huono jossakin. Tai ainakin meidän lapsen. Luistelu oli juuri tällainen laji. Kun heti ei pysynytkään pystyssä tai ollut hallin nopein, hokkarit meinattiin iskeä naulaan ennen aikojaan. Ainakin Micael tarvitsi paljon rohkaisua, kannustusta ja leikin avulla hänet sai jäälle. Ja voi sitä riemua, kun luistelu alkoi muutaman viikon jälkeen oikeasti sujua. Ensimmäisen kerran kun sai mailan ja kiekon käsiin, lapsi oli kuin luotu olemaan jäällä. Voin sanoa ihan rehellisesti pakottaneeni, mutta myös vähän lahjoneeni alkuun laittamaan ne luistimet jalkaan. Sieltä se liikunnan ilo löytyi kun ei antanut ensin periksi. Liian monen lapsen harrastus katkeaa siihen, kun vanhemmat luovuttavat kiukuttelun edessä.

Laskettelemaan? Laskettelun osalta sanoisin, että mitä aiemmin vie suksille, sen parempi. No, ehkä moni kaksivuotias on liian nuori – motoriikka ei vielä toimi laskettelun vaatimalla tavalla eivätkä jalkojen lihakset ole välttämättä tarpeeksi kehittyneitä kääntämään painavia suksia. Mutta kokeilla kannattaa heti kun lapsi haluaa mäkeen. 3-vuotiaana vein Micaelin ensimmäistä kertaa rinteeseen itse opettamalla. Ei koskaan kokeiltu niitä valjaita, mutta niistä on ollut monille iso apu. Pelkäsin itse vain sitä, että lapsi ei sitten enää uskaltaisikaan laskea ilman niitä ja oppimiseen tulisi takapakkia. 3 vuoden ikä meni harjoitellessa ja ihmetellessä suksia, 4-vuotiaana kokeiltiin kerran hiihtokoulua josta lähdettiin opettajan rohkaisemana 40 minuutin jälkeen jo isoihin mäkiin. Siitä asti on lasketeltu yhdessä niin sinisiä kuin punaisiakin rinteitä ja menty kaikissa hisseissä. Laskettelemaan opettelu vaati kuitenkin multa itseltäni valtavasti hermoja, kärsivällisyyttä ja hyvää kuntoa – välillä tultiin 2 kilometrin rinne alas mun suksien välissä kun voimat loppuivat ja kiukku otti vallan. Huh, tulee hiki kun ajatteleekin. Silti koen päässeeni helpolla, sillä aloitettiin niin aikaisin. Moni lykkää laskettelun aloitusta liian kauan, nuorempana lapsi oppii nopeammin.

Ja pyöräilemään? Tää oli näistä taidoista viimeisenä opittu, mutta lapselle niin tärkeä ja iso juttu. Tein itse sen virheen Micaelin kohdalla, että annoin hänen pyöräillä apupyörillä niin paljon. Potkupyörä olisi ollut paljon parempi vaihtoehto. Kyllä meiltä sekin löytyi, mutta lapsi viihtyi paremmin apupyörien kanssa tavallisella pyörällä. No, otapa ne sitten pois.. Pyöräily olikin yhtäkkiä maailman kauheinta puuhaa ja pyörä oli ihan tyhmä ja sitä saattoi potkia ja lyödä. Sen vikahan se oli. Ei siinä auttanut kuin palata hetkeksi aikaa potkupyörän päälle, kokeilla aina pieni hetki kerrallaan tavallista pyörää ja touhuta sitten jotain muuta. Pikkuhiljaa, pyörästä kiinni pitämällä ja työntämällä lyhyitä matkoja päästiin eteenpäin. Mietin jo, että montahan kesää tässä menee opetellessa kunnes lausuin taikasanat.. ”Saat minkä vaan lelun haluut kun opit pyöräilee..” Vartti ja se oli siinä.

Kiristys, uhkailu ja lahjonta. Kärsivällisyys, kannustus ja rohkeus. Näillä Miksu oppi, jakakaa hei muutkin teidän hyväksi havaittuja vinkkejä! Nyt varsinkin uinti ja pyöräily ovat varmasti monella toiveissa oppia näin kesän alussa. Micaelilta kun kysyin että miten ne nyt sujuu niin kuulemma ”helppoa kuin heinänteko!”

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian

 


En olisi koskaan kuvitellutkaan kirjoittavani tällaista postausta. Lapsesta asti hammaslääkärin odotushuoneessa on huimannut. Huoneeseen on asteltu tärisevin käsin ja voi kuinka monta aikaa olenkaan perunut vaan sen takia, etten ole uskaltanut. Olin monta vuotta käymättä tarkastuksissa ja hampaiden puhdistuksessa, koska pelkäsin niin paljon. Olen kirjoittanut aiemminkin hammaslääkärikammostani ja saanut teiltä lukijoilta ihan valtavasti vertaistukea, iso kiitos siitä ♥ Jaoin tänne myös fiiliksiä marraskuun alussa yhdestä suurimmista peloistani. Viisaudenhampaani tulehtui ja sain lopulta leikkaustuomion molemmille viisureille. Kun tuona marraskuisena maanantaiaamuna astelin tulehtuneen hampaani kanssa hammaslääkäriin ja itkin hysteerisenä tuolissa, en olisi koskaan uskonut että puoli vuotta myöhemmin nukahdan siihen tuoliin. Miten tämä tapahtui, kuinka pääsin eroon hammaslääkäripelosta ja aloin jopa odottaa hammaslääkärikäyntejä?

Onnellisen sattuman kautta sain todella pian peruutusajan suukirurgille, joka leikkasi hampaani. Kerroin hänelle pelostani ja hän ehdotti minulle suoraan anestesiaa, sitä olin toivonutkin. Pelkoni oli niin paha, ettei edes sedaatio olisi riittänyt. Sain leikkausajan seuraavalle päivälle, onnenkantamoinen sekin. En ehtinyt panikoida ja tulehtunut suu (ja kaula, korvat ja niska) oli niin kipeä, ettei pystynyt elää sen kanssa normaalisti edes yhtä kokonaista päivää. Leikkaus tehtiin nukutuksessa yksityisellä lääkäriasemalla sairaalan puolella, johon hammaslääkäritiimi saapui leikkaamaan hampaat varsinaiseen leikkaussaliin. Pyysin samaan syssyyn paikkaamaan kaikki paikattavat, jos sellaisia olisi. Olen kuitenkin ollut tunnollinen hampaanpesijä ja omaan kai hyvän hammasluun sillä mulla ei ole ollut reikiä ollenkaan. Kuitenkin samassa nukutuksessa olisi voinut tehdä muutkin tarvittavat operaatiot. Olin leikkauksen jälkeen todella kipeä, mutta toipuminen sujui kuitenkin odotetusti ja hyvin. Kontrollikäynnillä vielä vähän jännitti odotustilassa, mutta sen jälkeen tapahtui jotain outoa.

Astelin ulos suukirurgin vastaanotolta paria hammasta (ja muutamaa euroa) köyhempänä. Ensimmäinen ajatukseni oli, että nyt varaan kyllä hampaiden puhdistuksen. Edellisestä ei ollut edes kovin kauaa, mutta tuo alle vartin kontrollikäynti sai minut pysähtymään tiskille ja varaamaan puhdistusajan. En perunut aikaa, en jännittänyt. Eihän se nyt miellyttävää ollut, mutta on sitä pahempiakin juttuja koettu. Tuon putsin jälkeen päätin alkaa pitää hampaistani paljon parempaa huolta. Vaikka olenkin aina pessyt niitä hyvin, nyt se tarkoitti säännöllistä hammaslääkärillä käyntiä. Kuvautin ja tarkistutin hampaat vuoden alussa vielä kertaalleen, ei reikiä eikä tulehduksia. Päätin korjata purennan sekä hampaiden asentovirheet kuntoon ja aloittaa Invisalign -hoidon. Nyt olen käynyt säännöllisin väliajoin hammaslääkärissä (jopa muutaman viikon välein Inviksien takia) ja suhtaudun siihen kuin vaikka kasvohoitoon. Ja ihan oikeasti yhtenä aamuna nukahdin siihen tuoliin. Kirjoitan hoidon etenemisestä vielä lisää vaikkapa seuraavan hammaslääkärikäynnin jälkeen, mutta täytyy sanoa että näissä kuukausi sitten otetuissa kuvissa mun ylähampaat näyttävät suorastaan vinoilta nykytilanteeseen verrattuna ja mulla on hoitoa vielä vähän yli puolet jäljellä. Mun koko hymy on muuttunut!

Pääsin eroon hammaslääkäripelosta nukutuksen avulla. Vaikka pelkopotilaisiin erikoistunut hammaslääkäri sanoi minulle, ettei nukutus poista pelkoa, se vain siirtää sitä. Minulle se toimi. Nyt tiedän, että nuo kaikkein pahimmat operaatiot voi tehdä niin, etten tiedä niistä mitään. Ja kun kerran menee osaavan lääkärin luo, samalla kannattaa kuvata koko suu ja selvittää kaikki korjattavat asiat. Yksi pahimmista hammaslääkäripelon aiheuttajista itselläni oli epävarmuus. Kun pelokkaana jätin vuosien tarkistukset väliin, ajattelin aina että nyt siellä on varmaan senttien kerros hammaskiveä ja sata reikää. Tarkistuksen ja hammasputsauksen jälkeen kannattaa panostaa kunnon kotihoitoon. Hammasvälit täytyy puhdistaa joka ikinen päivä, hampaat eivät muuten pysy tarpeeksi puhtaina ja reikiintymisen todennäköisyys kasvaa todella paljon. Hammaslanka, hammasväliharja, suuvesi ja sähköhammasharja ovat nykyään jokapäiväisessä käytössä enkä osaa olla ilman, edes sitä yhtä päivää. Enää ei pelota avata suuta, kun tiedän itsekin sen olevan hyvässä kunnossa. Hammaslääkärikäynnin väli saisi olla maksimissaan vuoden, useamminkin voi käydä ainakin puhdistamassa hampaita. Soodapuhdistus ja hammasvälien puhdistus suuhygienistin luona tekee jo paljon ja auttaa pelon lievittämisessä.

Miten te olette päässeet eroon hammaslääkäripelosta vai ettekö vieläkään uskalla mennä?

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian