Ne pienet jutut

torstai huhtikuu 27 2017

♥ Kädestäsi kiinni pitävä lapsi

♥ Juuri avatun kahvipaketin tuoksu

♥ Korkkarit, joilla voi seistä tunteja

♥ Täydellisesti rullaava juoksu

♥ Hymy tuntemattomalta vastaantulijalta

♥ Auringonpaiste ja +20 astetta vapaapäivänä

♥ Kun tajuat, että deadline ei olekaan tänään

♥ Yllätyslahjat

♥ Hetki juuri ennen suudelmaa

♥ Merenrannassa kirkuvat lokit

♥ Illat, jolloin herätyskelloa ei tarvitse laittaa soimaan

♥ Auringonsäteet vedenpinnassa

♥ Takkiaan lainaava herrasmies

♥ Iho mikroneulauksen jälkeisenä aamuna

♥ Löydät tavaran, jonka luulit hukanneesi

♥ Hetket, joita voit elää mielessäsi yhä uudelleen ja uudelleen

♥ Hyvä hiuspäivä

♥ Yllättävä kehu

♥ Miesten tatuoinnit

♥ Ehdit kotiin juuri ennen kaatosadetta

♥ Treeniviikko, jonka jälkeen haluat toisen samanlaisen

♥ Kun joku kehuu jotain luonteenpiirrettäsi

♥ Vastapestyt hiukset

♥ Kutsu bileisiin, joihin oikeasti haluat mennä

♥ Biisi, jota voisi kuunnella uudestaan ja uudestaan

 

FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Onko päiväkodilla väliä?

keskiviikko huhtikuu 26 2017

Huomaan aika ajoin löytäväni keskusteluja päiväkodeista. On ollut ilo huomata, että ne eivät aina toista samaa kaavaa. Kunnallisia päiväkotia kehutaan yhtä lailla ja toiset vanhemmat hehkuttavat niiden olevan parempia kuin yksityiset. Hintahaarukka päiväkotimaksujen välillä on todella suuri. Saako päivähoidosta rahoilleen vastinetta ja mitä eroja eri päiväkotien välillä on? Ja ylipäätään, onko päiväkodilla väliä?

Suomi on hyvin epätasa-arvoinen maa, mitä tulee päivähoitopaikkoihin. Helsingin keskustassa asuvan perheen on suorastaan äärettömän epätodennäköistä saada lasta hoitoon kunnalliseen lähimpänä sijaitsevaan päiväkotiin. Oikeastaan ei tarvitse asua edes keskustassa. Sama ongelma on kantakaupungin ulkopuolella mutta myös lähikunnissa. Puhutaan jopa lottovoitosta, jos lapsi saa paikan muutaman kilometrin säteellä kunnallisesta päivähoidosta. Helsingin kaupunki tiedostaa päivähoitopaikkojen pulan ja tukeekin lapsiperheitä tuntuvalla yksityisen hoidon tuen korvauksella (Helsinki-lisä), sama käytäntö on monissa muissakin kaupungeissa ja kunnissa joissa päivähoitopaikat ovat kiven alla. Silti, yksityinen päivähoito on kallista tuesta huolimatta. Eikä ole mikään itsestäänselvyys, että päivähoitopaikka yksityisestä päiväkodista aukeaa heti, kun sen haluaa. Hain lapselleni päivähoitopaikkaa haluamastani yksityisestä päiväkodista kun hän oli kolmen kuukauden vanha. Saimme paikan, kun Micael täyttäisi kaksi vuotta.

Meillä on käynyt päiväkotiasioissa todella hyvä tuuri. Micael pääsi onneksemme muutamista muutoksista johtuen aloittamaan päiväkodissa hieman aiemmin, 1 v 7 kk ikäisenä. Juuri silloin, kun hän alkoi olla valmis päivähoitoon. En voisi kuvitellakaan parempaa päiväkotia, muistan päivittäin olla kiitollinen tuosta paikasta. Pienen pienet ryhmät, sijainti kävelymatkan päässä kodistamme, luomuruokaa, harrastusmahdollisuuksia päiväkotiaikana (kuten muskari, englanti, tanssi ja tunnepajat), sekä ennen kaikkea niin välittävät ja ihanat kasvattajat, että heidän rinnallaan tunnen jopa itseni joskus aivan noviisiksi lapseni hoidossa. Jos voisin, viettäisin itsekin siellä valtaosan päivästäni. Oikeasti en keksi tuota paikasta mitään pahaa sanottavaa. Hinta on korkea, mutta tuollaisesta tasosta maksaa mielellään.

No mutta takaisin aiheeseen, onko päiväkodilla väliä? On. Lapsi viettää päiväkodissa jopa 8-9 tuntia päivästään. Pienen ihmisen elämässä se on todella paljon aikaa. Onhan työpaikallakin väliä. On äärimmäisen surullista, että kaikilla lapsilla ei ole mahdollisuutta yhtä hyvään päivähoitoon. Uskon, tai no oikeastaan toivon, että jokainen hoitaja rakastaa työtään lasten kanssa ja haluaa olla mahdollisimman paras hoitaja sekä jatkuvasti läsnä. Aina ei voi antaa itsestään kaikkea, mutta toimiva työyhteisö voi korvata yksilön hetkellisiä puutteita. Kannustankin puuttumaan aina mahdollisiin epäkohtiin joita päivähoidossa havaitsee, vaatimaan parhainta mahdollista hoitoa tai pahimmissa tapauksissa hakemaan siirtoa toiseen päivähoitopaikkaan jos ei ole tyytyväinen nykyiseen. Päiväkodilla on todella, todella iso merkitys lapsen kasvatuksessa.

On niin väärin, että lapseni oppii päiväkodissa hurjan hyviä käytöstapoja ja pukee jo kaksivuotiaana itse sisävaatteensa, kun taas vähän kehnommassa päiväkodissa neljävuotiaat saattavat olla samalla tasolla, sillä hoitajilla ei ehkä ole aikaa tai kiinnostusta. Vanhemmista puhumattakaan. Minusta tuntuu usein todella väärältä, että samaan aikaan kun olen suunnattoman kiitollinen lapseni ihanasta päiväkodista, tiedän ettei kaikilla ole mahdollisuutta vastaavaan päivähoitoon. Toivon sydämeni pohjasta, että kaikki päiväkodit olisivat samantasoisia, mutta tiedän että niin ei valitettavasti ole. Kun eilen illalla uutisoitiin miltei 7000 perheen saavan taas vapautuksen päivähoitomaksuista, ilahduin. Toivottavasti katastrofaalista päivähoitotilannetta helpotetaan myös monilla muilla tavoilla. Sillä sille on nyt todellinen tarve.

Vaikka päiväkoti voi parhaimmillaan tarjota todella hyvät eväät lasten kasvuun ja kehitykseen, suurimman osan siitä työstä teemme kuitenkin me vanhemmat. Päiväkodin vastuulle ei saa laittaa liikaa, mutta se toimii hyvänä tukena omassa kasvatuksessamme. Omien kokemusteni pohjalta suosittelen lämpimästi perehtymään päiväkodin kasvatusperiaatteisiin JOS päiväkotipaikka on mahdollista valita. Kun päiväkodin tavat ovat lähellä kotikasvatusta, päivähoito antaa parhaimmillaan loistavat eväät lapsen tulevaisuutta varten. Ja sen pitäisi olla meille kaikille vanhemmille tärkeintä. Ei se, että meillä on vain paikka mihin viedä lapsi työpäivän ajaksi.

FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Epäterveellisen terveellistä

tiistai huhtikuu 25 2017

En ollut lapsena mitenkään erityisen liikunnallinen. Liikuin ihan normaalisti, minulla oli liikuntaharrastuksia ja yläasteella pidin jopa kovasti koulun liikuntatunneistakin. Mutta se oli sellaista ihan kivaa. Mitään urheilijaa minusta ei koskaan olisi tullut jos silloin olisi kysytty. En oikein koskaan katsonut mitä söin, olin aina ihan normaalipainoinen, ehkä jopa enemmän siellä alipainon puolella. Tajuan sen kuitenkin vasta nyt. Näin itseni aina paljon isompana kuin mitä oikeasti olin. 

En oikein koskaan ole pitänyt peilikuvastani. Suorittajaluonteena olen aina halunnut parantaa sitä enemmän ja enemmän. Kun joskus 18-vuotiaana eräs mieshenkilö totesi, ”onpa sulla hyvä perse”, ihan häkellyin. Että joku voisi muka oikeasti kehua mun kroppaa? Kun aloin käydä salilla siinä 18-19 vuoden ikäisenä, hurahdin siihen täysin. Parissa vuodessa innostuin niin, että kävin treenaamassa tai juoksemassa joka ikinen päivä.

Tavoitteena oli aluksi pudottaa viisi kiloa painoa. Viisi kiloa kropasta, jossa ei todellakaan ollut yhtään ylimääräistä kiloa. En ymmärtänyt, että treenaaminen pikemminkin vaikuttaisi painooni sitä lisäävästi – ei minulla ollut silloin lihaksia. Bodypumpissa revin viiden kilon kiekoilla hauiksia varmaan ihan tahdonvoimalla. Koska sitä riitti. En saanut viittä kiloa pois millään. Aloin kiinnittää huomiota pakkomielteisesti syömiseeni. Laskin laskimella kaloreita, tein viikottaisia liikuntasuunnitelmia. Joka viikkoon oli mahduttava 5-7 treeniä. Kävelyä ei laskettu treeniksi. Asuin kuntosalini vieressä, joten pääsin viidessä minuutissa jumppaan. Treeni saattoi olla helposti 6o minuutin bodypump, jonka jälkeen  vielä perään 60 minuutin raskas crosstrainertunti. 100 metrin matka salilta kotiin kului usein jalat täristen – se, että portaat piti kävellä kaksin käsin kaiteesta pitäen oli saavutus. Olin rääkännyt kroppani sen äärirajoille.

Jossain vaiheessa innostuin muiden tavoin karppaamisesta. Treenimäärälläni täysin hiilihydraatiton ruokavalio sai minut todella uupuneeksi. Onneksi tajusin lopettaa sen kuitenkin ajoissa. Kotona siivosin päivittäin, samalla kyykkäsin imurin tai mopin varressa. Hyödynsin kaikki mahdollisuudet liikuntaan. Riisikakut ja todella kevyt smoothie kuuluivat päivittäiseen ruokavaliooni, samoin nollan kalorin mehukeitot ja rasvaton rahka sekä raejuusto. Lähdin salille krapulassakin, koska seitsemän treeniä oli mahduttava viikkoon.

Vaikka minulla oli myös isäni kuoleman jälkeen vaihe, jolloin oksensin syömiäni herkkuja vessassa tunkemalla sormia kurkkuun, en tajunnut isompaa kokonaisvaltaista ongelmaani. Kuvittelin eläväni äärimmäisen terveellisesti, sillä liikuin paljon ja söin hyvin. Terveellinen ruoka oli minulle ihan pakkomielle. Kun katson vanhoja kuvia, näen heti senhetkisen elämäntyylini olleen hyvin epäterveellinen. Epäterveellisen terveellinen. Olin niin innostunut terveellisestä elämäntyylistä, että se meni aivan yli. Pakkomielteistä alle 50 kilon painon tavoittelua ei voinut sanoa syömishäiriöksi. Siksi kärsin varmasti ongelmastanikin niin pitkään, sillä luulin kaiken olevan vain hyvää ja positiivista elämäntyylin muutosta. Ajattelin, että minussa on ollut vain jotain vikaa, kun en jaksa juosta pitkiä lenkkejä pelkän vihreän omenan voimin – silloin mieleni pakotti minut juoksemaan ja olo oli päätä huimaavan heikko.

Jälkeenpäin ajateltuna voin hyvin ainoastaan sen pienen hetken, raskaan treenin jälkeen kun endorfiinit piristivät hetken aikaa masentunutta mieltä. Yöt nukuin todella huonosta ja kroppa oli jatkuvassa stressitilassa. Tilanne helpottui vasta, kun pääsin elämässäni eroon tietyistä ihmisistä – uskon, ettei mikään ole vaikuttanut elämänlaatuuni koskaan niin positiivisesti kuin muutto omilleni ja silloisen elämän täydellinen taaksejättäminen.

Nimittäin tällä hetkellä olen paljon paremmassa kunnossa. Treenaan huomattavasti vähemmän, vaikka liikunkin säännöllisesti. Syön paljon enemmän, mutta niin paljon paremmin ja terveellisemmin. En voisi enää koskaan kuvitellakaan laittavani suustani alas yhtään maitorahkaa saati viettäväni kahta tuntia salilla. Painan 57 kiloa, mutta kroppani koostumus on parempi kuin koskaan aiemmin. Tuntuu suorastaan hullulta, että olen paistanut joskus kanafileeni ilman minkäänlaista rasvaa, käyttänyt tuntikausia painopäivyrin täyttämiseen, tutkinut jokaikisen syömäni ruoan tuoteselosteen sekä käyttänyt jopa lastenosaston ulkoiluhousuja, sillä naisten xs:t putosivat päältäni. Säästän edelleen tiettyjä housuja kaapissani, ihan vain siksi, että muistan miten sairaalloista terveellisen elämäntyylin tavoittelu joskus oli. Epäterveellisen terveellistä.

Kuvat vanhoja – olisipa sitä ruskettunut ja muistanut ottaa muistikortin läppäristä mukaan..

 

FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian