Lilan tarina

maanantai syyskuu 19 2016 6 comments

Tasan kaksi vuotta sitten oli perjantai. Odotin ristiäispappia kylään. Uunista tuleva mustikkapiirakan tuoksu sekoittui Toluun, koti oli juuri siivottu. Remontti alkoi olla vihdoin valmis, enää terassin laudoitus jäljellä. Ystäväni oli tekemässä sitä loppuun. Papin piti tulla viideltä. Viittä vaille lähdin vielä viemään roskapusseja. Koiria oli kolme. Lila, Frida ja Cara. Koska Frida ja Cara olivat vielä villejä koiranpentuja, Lila sai etuoikeutetusti tulla aina yksin mukaan viemään roskia. Lila rakasti hyppiä portaita alas ja kiivetä ylös. Heitin roskapussit ja kannoin innosta pomppivan Lilan ylös, ettei rakas rasittaisi itseään enää portaita ylös kiivetessään. Säikähdettiin molemmat hissistä tulevaa naapuria ja hipsittiin äkkiä sisään odottamaan sitä pappia. Laskin Lilan sylistäni lattialle ja katsoin itseäni vielä eteisen peilistä. Kuului aivan käsittämättömän kova ääni, ihmettelen edelleen miten se ääni oli sellainen. Kolmekiloinen chihuahuani vain kaatui lattialle tajuttomana. Menin aivan paniikkiin, onneksi ystäväni oli meillä tekemässä sitä remonttia. Muistan huutaneeni vain, että Lila kuolee.

Lila oli koirista parhain. Lila oli elämäni toinen chihuahua, hänen ystävänsä sain pitää parin vuoden ajan luonani, kunnes hän jatkoi oikean omistajansa kanssa onnellista elämää heidän uudessa kodissaan. Lila oli hieman yli vuoden ikäinen, kun jäimme kaksin. Kasvoin aikuiseksi Lilan kanssa. Lila oli osa jokaista päivääni. Jakoi ilot, surut ja nukkui vieressäni. Ihan joka yö. Puhuin Lilalle ihan samalla tavalla kotona, kuin nyt puhun lapselleni. Lila on ollut mukanani treffeillä, jatkoilla, töissä, koulussa.. Kukaan ihminen koskaan ei ole tietänyt elämästäni niin paljon, kuin Lila. Ihmisen paras ystävä on täysin oikea sana kuvaamaan koiraa, silloin kun suhde on samanlainen kuin minulla ja Lilalla.

Alusta asti pelkäsin valtavasti sitä päivää, kun Lilan on aika lähteä. Näin paljon unia siitä, että menetin Lilan. Mutta chihuahuathan elävät pitkään. Meillä piti olla vielä monta yhteistä onnellista vuotta. Lila oli aina ollut niin terve ja elinvoimainen tyttö. Elokuun alussa 2014 Lilalle tuli yhtäkkiä hengitysvaikeuksia. Myöhään illalla veimme äitini kanssa Lilan Viikin yliopistollisen eläinsairaalan päivystykseen. Aamuyöhön asti valvoimme Lilan kanssa antaen hänelle maskista happea, olin silloin aivan varma, että menetän hänet. Röntgenkuvissa keuhkoista löytyi valtava määrä nestettä, diagnoosiksi sydämen vajaatoiminta. Mitään oireita ei aiemmin ollut. Voimakas sivuääni 5/6 kertoi vakavasta sydänviasta. Lila vietti viikonlopun tehohoidossa happikaapissa. Minulla oli olo, etten saa häntä enää koskaan kotiin.

Minä sain. En voinut uskoa silmiäni, kun sydänpotilaani pääsi kahden vuorokauden jälkeen happikaapista. Sain hänet syliini, me pääsimme kotiin. Tuhansia euroja maksanut hoito oli jokaisen sentin arvoista. Onneksi kuitenkin oli vakuutus, suosittelen sitä lämpimästi jokaiselle koiranomistajalle. Lilalle aloitettiin lääkitys. Verenpainelääkkeet, sydänlääkkeet, nesteenpoistolääkkeet. Olin menettänyt jo yhden koiran samalle sairaudelle. Tiesin, että tilanne on todella vakava. Mutta aina on toivoa. Toivoni päättyi oikeastaan siihen, kun viikkoa ennen Lilan kuolemaa kävimme Viikin eläinsairaalassa sydämen ultraäänitutkimuksessa. Lääkäri totesi sydänvian olevan todella vakava. Kolmekiloisella chihuahuallani oli saksanpaimenkoiran sydämen kokoinen sydän. Hengitys alkoi olla taas vähän pinnallista. Tiesin, että loppu on lähellä. Se oli todennäköisesti syy, miksi pääsin menetyksestäni niinkin hyvin yli.

Se pappi ei koskaan tullut. Oli ollut oven takana. Ystäväni soitti ja perui tapaamisen sillä aikaa, kun annoin Lilalle ensiavuksi nesteenpoistolääkkeen. Lila heräsi ja yritti piiloutua. Vointi koheni. Uskoin Lilan selviävän automatkasta. Olin jo soittanut Viikin päivystykseen, että me tullaan kohta. Annoin Lilalle vielä hänen lempiruokaansa, kanaraksuja. On muuten aika saakelin sydäntä raastavaa lähteä viemään koiraa autoon, kun kaksi muuta jäävät kotiin. Sanoa, että Lila menee nyt. Eikä tule enää takaisin. Viikin eläinsairaalassa sain sanoa viimeistä kertaa hyvästit. Lila nukkui kauniisti pois, nukahti syliini. Se kuoleman hetki, jota olin eniten pelännyt, olikin äärimmäisen kaunis.

Nyt Lila lepäilee kauniissa valkoisessa uurnassaan kotona. Läheiseni tietävät, että kun minun on aika lähteä, Lila tulee mukaan. Me nukutaan sitten ikuisesti vierekkäin.


6 Responses to “Lilan tarina”

  1. Mkkristiina sanoo:

    Voi ei, itku tuli silmään kun tämän luin:(:(:(

  2. Mäkin itkin kun kirjoitin :’) Muistot alkavat onneksi olla jo kultaisia.

  3. Mia K. sanoo:

    ♥™¥
    Tuon tunteen tiedän. Mulla oli Ruusa. Elämä on välillä niin sanattomaksi tekevää.

  4. Niin on <3 Ja vaikka joku voisi pitää vain lemmikkinä, mutta se suru ja ikävä on vain niin suurta :( Vain silloin kun mun isä kuoli niin muistan itkeneeni enemmän, kyyneleetkin loppuivat kun kaipasin niin kovasti Lilaa.

  5. CougarWoman sanoo:

    Mulla kuoli koira eläinlääkärin hoitopöydälle röntgenkuvaa otettaessa – sillä oli kanssa sydänvika, ja laitteesta kuuluva pamaus oli sitten liikaa toisen sydämelle. Vielä se katsoi mua kerran silmiin ja pieni häntä heilahti, ennen kuin silmissä sameni lopullisesti.

  6. No mua alkoi itkettää kun luinkin sun kommenttia! Se oli fiksu ja oikea päätös <3 Koirat on vaan niin käsittämättömän rakkaita.

Leave a reply

Your email address will not be published.