Elämä ilman isää

torstai marraskuu 10 2016 17 comments

Oli aivan älyttömän kylmä. Heräsin perjantain ja lauantain välisenä yönä, mittari näytti -34 pakkasastetta. En oikeastaan koskaan herännyt kesken unien, enkä varsinkaan vienyt koiraa ulos keskellä yötä. En ennen sitä yötä, enkä sen jälkeen. Mietin siinä lasketteluvaatteitani aamukolmelta pukiessa, että tässä yössä on jotain outoa. Seisoin Lilan kanssa ulkona ja tuijotin vain tähtitaivasta. Oli outo olo.

Siitä on kohta seitsemän vuotta. Silti, muistan seuraavan aamun aamiaiseni. Muistan biisit, joita kuuntelin aamupäivällä salilla. Muistan purevan pakkasen ulkoillessa, puhelut iltapäivällä äidiltä. Puhelut, joihin jätin vastaamatta, koska oli niin kylmä, etten voinut ottaa hanskoja pois kädestä. Olin tankkaamassa autoa, kun äiti soitti uudestaan. Ainiin, unohdin soittaa takaisin. En muista mitään matkasta huoltoasemalta kotiin. Muistan vain äidin sanat. ”Iskää ei enää oo.” Seuraava muistikuvani on, että itkin hysteerisenä kotipihallani ilman kenkiä. Mikään, ei mikään, ikinä, ole tuntunut niin pahalta.

Mä olin aina iskän tyttö. Ihan pienestä lähtien, me oltiin ihan samannäköisiäkin. Sisältä vielä enemmän yhteistä. Mitä vanhemmaksi kasvan, sitä enemmän tunnistan meissä samoja piirteitä. Ensimmäisen vuoden ajan itkin ihan joka ikinen päivä. Isäni asui Maarianhaminassa. Vaikka näimme harvoin, puhuimme puhelimessa oikeastaan päivittäin. Päivä, jolloin iskä ei olisi soittanut, oli outo. Silloin soitin yleensä itse. Iskä sanoi aina rakastavansa. Niin minäkin.

On oikeastaan aika hullua ajatella, ettei isäni tiedä mitä tällä hetkellä teen. Eikä hän tiedä, että hänellä olisi nyt kaksivuotias lapsenlapsi. Koska jotenkin vain tiedän, että iskä tietää. En voi olla itkemättä, kun ajattelenkin, kuinka paljon hän olisi Micaelia rakastanut. Tai rakastaa, tuolla jossain.

Elämä ilman isää on yllättävän erilaista kuin ennen. Isäni kuoli täysin yllättäen, keskellä sitä kylmää pakkasyötä. Meni pitkään, kun mietin usein koiralenkeillä, että soitan. Moni juttu oli sellainen, että ajattelin ensimmäisenä kertovani iskälle. Ensimmäinen kesä, isänpäivä ja joulu olivat haikeita. Etenkin se joulu. 20 yhteistä joulua ja yhtäkkiä en voikaan miettiä lahjaa, en syödä isän tekemää kalaa enkä käydä hänen kanssaan hautausmaalla. Sen sijaan menen sinne hautausmaalle viemään hänelle sen kynttilän. Ensimmäisten vuosien aikana kävin todella usein isäni haudalla. Saatoin istua siellä kesäiltoina vaikka kuinka pitkään ja jutella itsekseni. Pahinta siinä surussa oli se, kun tuntui että jäi niin paljon sanomatta. Ei ehtinyt hyvästellä, ei ehtinyt kertoa ihan kaikkea. Mutta mä luulen, että iskä tiesi kaiken. Ainahan se tiesi, mitä vain kerroin omasta elämästäni, ”No mä arvasin.”

Olen oppinut elämään surun kanssa nyt jo ihan hyvin. Kultaiset muistot ovat vahvempia kuin paha olo. Isänpäivänä käyn viemässä sen kynttilän haudalle, sytytän varmasti kotonakin yhden. Minulla ei ole vuosiin ollut isoisiäkään, ketä muistaa isänpäivänä. Siksi isänpäivä on tavallaan joka päivä. Sillä muistan isäni aivan joka ikinen päivä. Minulla on edelleen hänen numeronsa puhelimessani, tavaroita ja vaatteita. Vahvimpia ovat silti ne muistot. Muistan isän tuoksun, ne aina lämpöiset kädet. Äänen ja tietyt sanat, joita hän usein käytti.

Sunnuntaina on seitsemäs isänpäiväni ilman isää ja edelleen on aivan älyttömän kova ikävä. ♥

 

FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


17 Responses to “Elämä ilman isää”

  1. Emmakaisa sanoo:

    <3

  2. Enja sanoo:

    Tekstistä paistoi niin kauniisti rakkaus isääsi kohtaan! Itsekkin hieman liikutuin tuota lukiessani.. Aika parantaa haavoja, mutta muistot säilyy aina sydämmessä 😊 Saanko muuten myös kysyä oletko edelleen parisuhteessa? Olen lukenut blogiasi vasta muutaman kuukauden joten en aivan kaikesta ole kärryillä.
    Ja voi että mikä hurmuri sinun poikasi onkaan !!

    • mirvaannamarian sanoo:

      Kauniisti sanottu – ja kiitos! Micael on vallan hurmaava nuoriherra :) Välitän terveiset aamulla hänelle eteenpäin!

      Parisuhdeasioihin vedin nyt ainakin toistaiseksi sellaisen rajan, etten puhu niistä täällä blogista. Ehkä vielä joskus, nyt on sen verran nettikeskustelua aiheesta tullut, että se saa ainakin hetkellisesti olla pois täältä aivan kokonaan..

  3. LauRa sanoo:

    Surullinen mutta kaunis tekstisi sai kyyneleet valumaan valtoimenaan pitkin poskiani. Enkä ole edes kaikkein herkimmästä päästä.

    Voimia ja kauniita ajatuksia kaipauksen hetkiisi <3

    • mirvaannamarian sanoo:

      Voi kiitos <3 Itketti kyllä kirjoittaakin tämä.. Nyt siihen on jo valmis, ensimmäisinä vuosina sitä ei halunnut kuin kommentoida muutamalla sanalla ja jakaa vain läheisten kanssa. Surun kanssa oppii elämään, ja nyt onneksi muistot ennemminkin hymyilyttävät :)

  4. jesuisavectoi sanoo:

    voi että miten lämmin postaus. tuli melkein kyynel silmään tätä tihrustaessa – ihan kuin olisin itse kirjoittanut jokaisen lauseen. oma äitini lähti liian ajoissa pois, koska well fuck cancer, ja juuri kuvailemasi fiilikset ovat valloillaan ihan joka hetki. kovasti voimia isänpäivään (ja jokaiseen vuoden muuhunkin). meillä auttoi äidin synttäreinä edes hiukan, että kokoonnuimme koko porukalla kunnon neljän sortin illalliselle pitämään hauskaa ja juomaan shampanjaa. tsemppiä <3

    • mirvaannamarian sanoo:

      Oi ihana tapa muistaa ja juhlia yhdessä äitiä <3 Säkin tiedät. Vaikka mäkin oon menettänyt muitakin todella, todella läheisiä ihmisiä, ei siitä surusta voi puhua samana päivänäkään. Voimia sulle myös, onneksi sen ikävän kanssa oppii kuitenkin lopulta elämään.

  5. Merja sanoo:

    Mirva mä niin luen itseäni tuosta sun kirjoituksesta. Vaikka asiat eivät ihan samalla lailla menneetkään mutta se tunne
    mulla on ollut kolme ihmistä mun elämässä jotka ovat musta pitäneen huolta, isä oli yksi niistä, se menetyksen tunne on jotain ihan käsittämätöntä ja se ikävä mmikä jää, sitä ei voi sanoin kuvata
    <3

    • mirvaannamarian sanoo:

      <3 <3 <3 Eikä sitä voi mitenkään tietää ellei itse koe! Se lopullisuus on niin järkyttävää. Paha oli myös se äkillisyys, vasta myöhemmin ymmärsi että isän kannaltahan se oli kaikkein paras vaihtoehto juuri noin. Ja se ikävä.. Aina silloin tällöin se tulee vieläkin, varsinkin nyt kun usein kaipaa Micaelille isovanhempia.. Niitä kun on vain yksi. Oot super onnekas kun sulla on pieni M! <3

  6. Merli sanoo:

    Menetin isän syövälle vasta 4 kuukautta sitten. Viime lauantaina isoisä kuoli yllätäen. Se kaikki on käsittämätöntä, tekee voimattomaksi. Kiitos ihanasta postauksesta, se antaa voimaa!

    • mirvaannamarian sanoo:

      Eikä :'( Lämmin osanotto sun suruun <3 Hurjasti voimia, ja halaus sulle! Vaikka ei aina siltä tunnu, se suru kyllä helpottaa ja muuttaa muotoaan. Kunhan sille antaa aikaa ja käsittelee asiaa.

  7. Mew sanoo:

    Eksyin aivan sattumalta lukemaan tämän ja nyt vain kyyneleet valuvat. Minulla on edessä ensimmäinen isänpäivä ilman isää, menetin hänet vain kaksi kuukautta sitten täysin yllättäen. Tekstiai loi pientä toivoa siihen että tästä hurjasta surusta vielä selviää <3

    • mirvaannamarian sanoo:

      Kyllä siitä selviää, usko vain <3 Voimia ensimmäisiin kuukausiin, isänpäivä ja joulu ovat varmasti vaikeita, mutta ajattele kuinka hyvä isälläsi on nyt olla. Ja vielä te joskus tapaatte taas..

Leave a reply

Your email address will not be published.