Uhmaikä – miten siitä selvitään?

torstai syyskuu 21 2017 2 comments

Olenko ainut, kenellä oli uhmaiästä aivan erilainen käsitys kuin mitä se on oikeasti onkaan? Vaikka koen uhmaiän toisinaan paljon hankalammaksi ja raivostuttavammaksi kuin vauva-ajan, olen pikkuhiljaa alkanut ymmärtää sitä ja sen tarkoitusta vähän paremmin. Uhmaikä on jokaisella lapsella tietysti omanlainen, mutta yhdistävät tekijät ovat juuri ne, jotka saavat monet vanhemmat toisinaan suoranaiseen epätoivoon. Raivokohtaukset ja se, kuinka kaikesta pitää olla eri mieltä. Luin uhmaiästä paljon opiskellessani lastensairaanhoitajaksi (erikoistuin siis sairaanhoitajaopinnoissani lapsen ja nuoren hoitotyöhön), mutta kaiken sen kirjatiedon jälkeen ollessani itse kolmevuotiaan vanhempi, en voi kuin huvittua siitä, kuinka luulin tietäneeni mitä se uhmaikä on.

Vaikka postaus on kirjoitettu äitinä ja erityisesti tsemppinä muiden uhmaikäisten vanhemmille, olisin ehkä toivonut lukevani jotain tälläistä jo ennen kuin minulla oli lapsi. Mä kuvittelin, että kun vauvavuodesta selviää, kaikki on helppoa. Ehkä siksi kohtasinkin ne suurimmat vastoinkäymiset juuri vauva-ajan jälkeen, kun en osannut odottaa enää mitään hankaluuksia.

Uhmaikä nähdään aina kovin negatiivisena, enkä ihmettele, eivät ne päivittäiset kiukkukohtaukset ole todellakaan mitään mukavia. Viimeksi eilen raahasin huutavaa kolmevuotiasta ulos kaupasta. Kyllä, raahasin. Hassua miten joskus kuvittelin miettiväni mitä muut ajattelevat kaupassa saaduista raivokohtauksista. Nykyään tuollainen ei tule edes mieleeni. Joka ikinen aamu käymme taistelun siitä, miksi tietty vaate on puettava päälle. Uhmaikäisiä on erilaisia, mutta ainakin tällä omallani on uhmansa lisäksi varsin vahva temperamentti. Tiedän kyllä kummalta hän on sen perinyt, toisaalta ymmärrän pientä tulisielua paremmin kun olen itse samanlainen. Kerta kieltämistä ei todellakaan riitä uhmaikäiselle ja toisinaan juuri se kieltäminen saa aikaan varsinaisen kapinan ja tämä kielletty asia tehdään tietysti useampaan kertaan. Ja mikä hulluinta, yleensä muiden seurassa lapsi on pieni enkeli. Kotona taas se pieni piru.

Uhmaikä on aivan valtavan tärkeä kehitysvaihe. Uhma näyttäytyy eri tavoin eri lapsilla, mutta pääasia että sitä on havaittavissa. Lapsi irtautuu vanhemmistaan, hakee luottamusta ja rakkautta juuri niillä rajoilla, jotka vanhemmat asettavat. Uhmaikäistä tulisi kuitenkin myös ymmärtää, lapsi ei kykene vielä säätelemään tunteitaan ja pahimman kiukun hetkellä hän ei kykene ajattelemaan oikeastaan yhtään mitään muuta kuin sitä suuren suurta vääryyttä, jonka hän on juuri mielestään kokenut.

No, miten siitä uhmaiästä sitten selvitään? Aivan ensimmäinen kullanarvoinen neuvoni – jos haluat jonkun asian olevan ehdottomasti ei, pidä siitä kiinni alusta asti aina. Kaikkea koetellaan, mutta ne ehdottomat jutut on ainakin meillä jätetty rauhaan. Kun se kiukkukohtaus sitten iskee, älä lähde mukaan lapsen kiukkuun, äläkä varsinkaan huuda. Helpommin sanottu kuin tehty, itse tunnustan ainakin useamman kerran kiljuneeni lähes samoilla desibeleilla kuin pieni pirunikin. Se ei kuitenkaan toimi, päinvastoin. Parhaiten toimii rauhallisuus. Rauhalliset eleet ja rauhallinen ääni. Pyrin selittämään lapsen tunteita hänelle itselleen ja kerron samalla miksi tulee toimia tietyllä tavalla siinä tilanteessa, vaikka se ei lasta miellyttäisikään. Lisäksi kannattaa aina pyrkiä ymmärtämään, miksi lapsi kiukuttelee. Se on osa uhmaikää, kasvua ja kehitystä. Uhmalla on merkitys ja vanhempina meidän tulee auttaa lasta kasvamaan tuon vaiheen yli. Sietämään kiukkua, pettymyksiä ja autettava huomaamaan oman tahdon merkitys. Kaikkea ei voi lapselta kieltää, vaan hänen täytyy saada myös nähdä, että hänen oma tahtonsa voi myös toisinaan muuttaa asioita. Näiden asioiden ymmärtäminen on ollut ainakin minulle tärkein selviytymiskeino. Liian lepsu ei kuitenkaan saa olla, se kostautuu myöhemmin.

Pieninä vinkkeinä voisin mainita myös vaihtoehdot. Jos aamupala ei maistu, anna vaihtoehtoja. Lapsista on ihana valita! Samoin vaatteet on paljon helpompi pukea päälle kun lapsi saa valita vaikka kahden eri paidan väliltä. Lasta voi opettaa myös ymmärtämään, millaisiin asioihin hän voi omalla tahdollaan vaikuttaa. Tietyt asiat ovat kuitenkin vain aikuisen päätettävissä ja lapsi alkaa ymmärtää senkin vähitellen. Neuvottelu kiukkukohtauksen aikana on myös aivan turhaa. Silloin lasta kannattaa rauhoitella sekä selittää miksi häntä niin kovasti nyt harmittaa. Rauhallisella äänellä ja viedä tilanteesta pois. Kunhan kiukku on laantunut, lapsi on taas kykeneväinen keskusteluun. Lasta ei myöskään koskaan saa haukkua eikä hänen tunteitaan pidä vähätellä. Hän on vielä kovin pieni ja kiukuttelee kuitenkin niille kaikkein rakkaimmilleen. Se uhmakiukku kun kannattaa nähdä luottamuksen osoituksena.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


2 Responses to “Uhmaikä – miten siitä selvitään?”

  1. Tuuli sanoo:

    Hauskintahan tässä on se, että näin 21-vuotiaan äitinä voin todeta että eihän se uhmaikä ollu hankalaa aikaa ollenkaan ;-) Silloin sen lapsen voi tosiaan kaapata kainaloon ja estää tekemästä tyhmyyksiä.

    Mutta entäs sitten murrosikä… Se vaan jatkuu ja jatkuu, edelleen… Onneksi 21v. ei asu enää kotona, mutta huomaan kyllä että täällä käydessään päästelee höyryjä pihalle.

    No, kaikesta selviää. Lapseni on itse todennut että hänet on ihan kieroon kasvatettu, mutta onneksi siitä huolimatta ihan hyvin on elämässä pärjännyt.

    • mirvaannamarian sanoo:

      Eikä :’D Se on sit se seuraava, mä oon ite ollut (ainakin omasta mielestäni) maailman helpoin teini-ikäisenä et toivon että toi omakin on :D Nykyään oon paljon temperamenttisempi ja äiti on tosiaan yksi heistä ainoista jotka kuulee mun kiukun heti kun vähänkin joku ärsyttää…

Leave a reply

Your email address will not be published.