Äidin selittämätön pelko

maanantai tammikuu 22 2018 4 comments

Minä en ollut se, joka pelkäsi pudottavansa vauvansa tai joka heräsi pieneenkin inahdukseen keskellä sikeintäkin unta. En ole sännännyt katsomaan pitkään nukkuvaa lasta ja säikähtänyt, hengittääkö se. Vauva-aikana mietin kyllä usein, miten paljon vaaratilanteita sitä huomaakaan olevan ihan tavallisessa arjessa, mutta en koskaan pelännyt mitään sen kummempaa. Olen aina ollut kaikin päin aika huoleton.

Vasta hiljattain mieleeni on tullut mitä ihmeellisempiä pelkoja. En ole koskaan pelännyt esimerkiksi kuolemaa niin paljon kuin nyt. Säikyn nykyään myös iltalenkillä vähemmästäkin ja onkin hirveää joutua kurkkimaan olan yli, seuraako se mies vielä. Ajattelen päivittäin auto-onnettomuuksia, vahdin kuin haukka jalkakäytävällä kävelevää lasta ja sydän on syrjällään jo siitä, kun pienet märät jalat kävelevät kivilattialla. Eilen tutkailin tulevan Karibian reissun hotelleja ja totesin lastenhoitopalvelusta, että sitä ei ainakaan tarvita. Samalla muistin, kuinka maattiin joskus pari tuntia spassa Balilla niin, että lastenhoitaja oli sillä aikaa huoneessamme vahtimassa nukkuvaa Micaelia tai kuinka syötiin Singaporessa dinneriä pitkän kaavan mukaan Marina Bay Sandsin katolla, kun lapsi leikki hoitajan kanssa omalla hotellillamme. Nykyään jätän hänet kynsin hampain hoitoon, mutta silloinkin vain heille, joiden tiedän kaitsevan tuota pientä kuin omaansa. Tämä ei todellakaan ole tyypillistä minulle, vai olenko nyt jotenkin kasvanut äidiksi ja varsin huolehtivaiseksi sellaiseksi? Eikä pelkoni liity vain esimerkiksi onnettomuuksiin, joita lapselle voisi sattua. Mietin hyvin usein, milloin juuri meitä kohtaa joku valtava suuri suru, josta saa päivittäin lukea lehdistä. Yritän olla jatkuvasti todella kiitollinen jokaisesta terveestä päivästä ja juuri niistä monille itsestäänselvistä asioista. Jos ne vaikka jonain päivänä meiltä viedään.

En tiedä johtuuko se siitä, että ympärillä tapahtuu niin paljon pahaa ihan jatkuvasti? On niin kovin surullista lukea päivästä toiseen lehdistä, kuinka ihan tavallista perhettä on kohdannut milloin mikäkin tragedia, joka ei todellakaan ole ollut itseaiheutettua. Sairaanhoitajaopintojen myötä aloin pelätä kokoajan enemmän ja enemmän erilaisia sairauksia ja nyt, kun en ole enää niin nuori, että voisin kuitata kaiken sillä ”sitten joskus aikuisena” -heitolla, sitä alkaa miettiä enemmän ja enemmän terveellisiä elämäntapoja ja kaiken pahan vaikutusta omaan terveyteen ja hyvinvointiin. Pelkään myös aivan valtavasti sitä, että lapseni jäisi yksin ilman minua tai isäänsä. Vaikka hänen tulevaisuutensa olisikin muutoin turvattu, vanhempia ei korvaa mikään. Saati sitten lapsen menettämistä, sitä pelkään enemmän kuin mitään. Muutenkin tuntuu, etten kestäisi enää pettymyksiä ja suurta surua. Kun aiemmin olen ollut jotenkin valmis kohtaamaan vaikka mitä, nyt on tuntunut, etten pystyisi käsitellä enää enempää yhdellä kertaa. Läheisiänikin ovat kohdanneet toisinaan hyvin suuret surut tässä viime vuosien aikana ja empaattisena ihmisenä suren heidänkin puolestaan. Ehkä kaikkea negatiivista on vain liikaa ja siksi pelko sen määrän kasvamisesta tuntuu jotenkin todella ahdistavalta.

Onko teillä ollut samoja fiiliksiä ja miten niistä pääsee eroon?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian

 

 

 


4 Responses to “Äidin selittämätön pelko”

  1. Satunnainen kävijä sanoo:

    Minullakin ovat pelot vallanneet mielen lapsen vanhetessa. Ennen isovanhemmille tuli vietyä lasta pari kertaa kk hoitoon, nyt ehkä kerran puoleen vuoteen… Ja kamalat pelot valtaavat mielen, entä jos poika nielaisee patterin? Hirttyy nukkuessaan? Entä jos joku luotettava henkilö hyväksikäyttääkin?

    Lapsi täyttää 3. Aluksi en oikein osannut olla äiti, nyt se on elämäntehtäväni.

    • mirvaannamarian sanoo:

      Patterin nielaisu on yks mun pahimpia kauhuskenaarioita! 😱 Micael on myös nyt 3-v ja tää hysteria on vain pahentunut.. Mäkään en osannut olla yhtään äiti, sitten sitä vain kasvoi siihen ja nyt se on tosiaan aivan kutsumus mulle 😄

  2. L sanoo:

    Aivan kuin olisit kirjoittanut minun ajatuksistani. Minulla näitä pelkoja on ollut jo ennen lapseni syntymää ja ajan myötä pelot ovat pahentuneet. Olen myös joutunut kestämään suuria vastoinkäymisiä ja koen, että pelon juuret löytyvät aiemmista tapahtumista. En ole keksinyt keinoa, miten lakkaisin pelkäämästä. Olen yrittänyt ajatella positiivisesti: osaan arvostaa elämää ja pieniä arjen hetkiä. Kaikista menetyksistä ja peloista huolimatta pakahdun onnesta joka päivä ja olen kiitollinen siitä mitä minulla nyt on.

    • mirvaannamarian sanoo:

      Nyt kun sanoit tuon, että pelon juuret ovat jossain aiemmissa tapahtumissa.. Se taitaa olla juuri sitä 😳 Toivottavasti tämä helpottaa ajan myötä meillä molemmilla ❤️

Leave a reply

Your email address will not be published.