Tasan kahdeksan vuotta sitten elämäni muuttui yhdessä hetkessä

tiistai tammikuu 23 2018 6 comments

Kahdeksan vuotta sitten oli yksi kylmimmistä talvista joita muistan. Tähän aikaan kahdeksan vuotta sitten isäni makasi kuolleena kotonaan, ilman että kukaan tiesi. Iltapäivällä hänet löydettiin ja alkuillasta sain elämäni hirveimmän puhelun, puhelun jota en toivo kenenkään koskaan saavan. Isän kuolema muutti elämäni ja toi loppuelämäksi tietynlaisen haikeuden. Perheestäni puuttuu valtavan suuri pala ja vaikka ikävän ja surun kanssa oppii elämään, se tuntuu yhä. Isä lähti aivan liian aikaisin, aivan liian äkkiä.

Olen vasta viime aikoina tajunnut, että minulla on ikään kuin kaksi elämää. Elämä ennen isäni kuolemaa ja elämä sen jälkeen. Vasta vuosien saatossa olen ymmärtänyt, miten paljon isän kuolema vaikutti minuun ja siihen, mitä olen tänä päivänä. Viimeisessä puhelussa isän kanssa hän sanoi, että jotenkin huomasi etten ole onnellinen silloisessa elämäntilanteessani. En todellakaan ollut. Kukaan muu ei ollut koskaan sanonut siitä minulle, ehkä kukaan ei edes tajunnut. Iskä tajusi ja sanoinkin hänelle, etten ole. Kun isä sitten vain yhtäkkiä lähti, alkushokin jälkeen sain jostain aivan ihmeellisiä voimia lähteä ja tehdä elämästäni itseni näköisen. Tämä herätys olisi toki voinut tapahtua vähän helpommalla ja niin kovin mielelläni jakaisin isäni kanssa kaiken tämän, mitä minulle kuuluu nyt. Minua lohduttaa vain usko siitä, että isä on tavallaan edelleen täällä ja kaiken oli tarkoitus tapahtua juuri näin. Uskon, että jossain tuolla hän johdattelee minun ja veljeni elämää ja on meistä nyt ihan valtavan ylpeä. Niin minäkin sinusta, rakas iskä.

Olen aiemminkin kirjoitellut rakkaasta isästäni, siitä miten kaikki tapahtui ja elämästä vanhemman kuoleman jälkeen..

Isä

Elämä ilman isää

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


6 Responses to “Tasan kahdeksan vuotta sitten elämäni muuttui yhdessä hetkessä”

  1. Pii sanoo:

    Upea kirjoutus😍
    Minun isän lähtö oli yllätys. Hän ei koskaan tuonut esille keuhkosyöpää ollessaan 50v, kunnes oli myöhäistä 53v ja siitä eteenpäin olikin saairaalakierre, josta ei ollut paluuta. Oli vaikeaa ymmärtää hänen valitsemaa tietä, ettei hän ei kertonut aikasemmin meille tilannetta. Nyt vanhempana ymmärrän, hän ei halunnut, että olemme huolestuneita ja halusi säästää meidät siltä. Näen edelleenkin unta isästä ja siinä yritämme ratkaista asioita jotka jäivät kesken.

    • mirvaannamarian sanoo:

      Kiitos ♥ Mun lähipiirissä on myös yksi syöpäkuolema, josta ei haluttu kertoa kenellekään ennen kuin lähtö oli ihan lähellä.. Niin surullista, miltä tuntuukaan yksin surra ja sairastaa kun olisi kuitenkin koko perhe tukena.. Toivon kovasti, että saat mielellesi rauhan asian kanssa ja unesi muuttuvat vielä vaikka yhteisiksi rakkaiksi muistoiksi :)

  2. Maria sanoo:

    Ihana postaus Mirva ♥

  3. ElinaM sanoo:

    Otan osaa <3 Oman vanhemman kuolemaa ei oikein halua edes ajatella. Pari vuotta sitten olin lähellä menettää äitini enkä ole päässyt siitä pelosta yli. Sain silloin pienen väläyksen siitä tuskasta, jota onneksi ei tarvinnut vielä kestää. Liian pelottava ajatus.

    • mirvaannamarian sanoo:

      Kiitos <3 Onneksi sä selvisit kuitenkin säikähdyksellä. Mun isä sekä mun äitipuoli ovat molemmat kuolleet alle kahden vuoden sisällä, joten surua oli 2008-2010 aivan hirveästi. Silloin tuntui, ettei ikinä pääse sen yli eikä osaa ehkä nauttia enää ollenkaan elämästä samalla tavalla kuin ennen. Vaikka ikävä on jatkuva, surun kanssa oppii kyllä elämään. Meni pitkään, etten pelännyt edes kuolemaa, (kunnes se kuolemanpelko taas lapsen myötä on tullut elämään..) koska uskon, että me nähdään vielä joskus.

Leave a reply

Your email address will not be published.