Ethän koskaan kadota kunnianhimoasi?

sunnuntai maaliskuu 04 2018 4 comments

Idea tähän postaukseen tuli itseasiassa tällä viikolla ystäväni kanssa iltateen äärellä keskustellessa. Hän sanoi, ettei ikinä haluaisi jämähtää paikoilleen elämässään vaan tavoittelee kokoajan jotain enemmän. En voisi tietenkään olla enempää samaa mieltä, kaikenlainen jämähtäminen on ollut kauhukuvani varmaan ihan lapsuudesta asti. Kunnianhimo on juuri se sana kuvailemaan tätä.

7-vuotias Mirva taisi sanoa, että siitä tulee astronautti. Tiesin avaruudesta tasan tarkkaan kaiken, mitä olin koskaan siitä lukenut. Tein tunnelukkotestin ja vahvin tunnelukkoni oli vaativuus. Olen aina ollut suorastaan järjettömän vaativa itseäni kohtaan, mutta kaikki vaativuus ei ole peräisin esimerkiksi vanhempien odotuksista tai ympäristön paineista, vaan osa siitä tulee ihan silkasta kunnianhimosta. Ikäväkseni kaikki se määrätietoisuuteni ja kunnianhimoni koki vähän suuremman kolauksen ympäristön vaikutusten takia niinä elintärkeinä nuoruusvuosina. Miettikää, että mulla on oikeasti ollut vaihe, jolloin olen ajatellut, että elämäni on varmaan ihan ok toisen asteen koulutuksella jossain semikivassa duunissa pikkukaupungissa, että se on juuri se juttu mitä elämältäni haluan.

Täytyy nyt heti todeta, että en missään tapauksessa tarkoita, että tuo yllä kuvailemani skenaario olisi jotenkin huono tai mitään toista heikompi, tai että mikään koulutus tai asuinpaikka toista parempi. Ei missään nimessä. Nämä asiat ovat niin yksilöllisiä, mutta tässä kirjoituksessani puhun ainoastaan itsestäni. Vaikka olen toisinaan harmitellut sitä, etten koskaan hankkinut itselleni akateemista koulutusta, en edelleenkään ole sitä mieltä, että koulutus toisi jotain suurta autuutta ja automaattisesti loistavan tulevaisuuden. Lapseni isä on tästä aivan loistava esimerkki, hän on saavuttanut niin paljon ilman koulutusta ja joka päivä ihailen hänen poikkeuksellista älykkyyttään. Se ei ole peräisin kirjoista eikä koulunpenkiltä. Se koulunpenkki tosin antaa kuitenkin niin hyvät eväät siihen lupaavaan tulevaisuuteen ja juuri siksi toivonkin, että oma lapseni valitsee aikanaan yliopistopolun ja ohjaan häntä sinne kyllä alusta asti. Kuten oma isäni teki sitä aikanaan minulle, mutta elämä valitsi lopulta mulle vähän vaikeampikulkuisen polun..

Luojan kiitos en kadottanut koskaan kaipuutani ”suureen maailmaan”. Se kunnianhimo oli kokoajan jossain, piilossa – mutta mukana. Joku kysyi joskus viisivuotissunnitelmaani. Nauroin, enhän osannut suunnitella koskaan elämääni edes kuukautta pidemmälle. Vaikka elin toisinaan hyvinkin huolettomasti, se tietynlainen kunnianhimo on säilynyt elämässäni aina. Jos joku kysyi mitä teen viiden vuoden kuluttua, saatoin sanoa vähän puolivitsillä, että jotain paljon suurempaa. Suurempi ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita sitä pidempää palkkakuittia tai muuta materialistista yltäkylläisyyttä. Oikeastaan niiden osalta olen saanut elämältäni niin paljon enemmän kuin olisin koskaan osannut edes kuvitella, että niiden merkitys on kadonnut.

Tai no, sanotaan nyt jotain niistä materialistisistakin ”haaveista”, ne aina kiinnostavat.. Kun 23-vuotiaana heitin lenkillä kaverilleni, että kohta mä asun tossa talossa, en olisi ikinä kuvitellut että alle vuoden kuluttua asun siinä talossa. Kun kerroin toiselle kaverilleni ostavani sellaisen Kaivarissa olleen veneen lottovoiton jälkeen, ei olisi käynyt kyllä mielessäkään, että jonain päivänä olisin itse siinä Skifferillä tankkaamassa täysin vastaavaa venettä. Voin tietenkin ihan käsi sydämellä kertoa, etten ole omilla palkkakuiteillani ansainnut näitä ylellisyyksiä elämääni, mutta voin myös kertoa, että sillä omalla palkalla ostaminen olisi varmasti helpompi tapa ansaita moisia ylellisyyksiä. Niin, nimenomaan ansaita. Jos ne tulevat muuta kautta, ihmisten mielestä niitä ei todellakaan ansaita. Tästä päästäänkin takaisin varsinaiseen aiheeseen..

Kaiken sen yltäkylläisyyden keskellä, jossa olen elänyt, en ole koskaan kadottanyt kunnianhimoani. En ollut koskaan edes varsinaisella äitiyslomalla, vaan tein jatkuvasti töitä tai opiskelin. Haluan jatkuvasti jotain enemmän. Itseltäni. Se ajaa toisinaan hulluuden partaalle, mutta toisaalta se myös antaa paljon. On tullut turpaan, useammankin kerran, mutta on tullut myös niitä onnistumisia, jotka johtuvat vain siitä, että mä ihan oikeasti annoin ihan kaikkeni. Uskon edelleen vakaasti siihen mantraan, if you can dream it, you can do it. Usko on ollut joskus koetuksella, mutta joskus olen tehnyt jotain asioita ihan vain siksi, että todistaisin itselleni, että jos oikein kovasti jotain haluan, saan sen. Jos kunnianhimosi on koetuksella, mieti joku asia, jota olet joskus kovasti havitellut. Mieti sen jälkeen, mitä sinun täytyy tehdä saadaksesi haluamasi. Kunnianhimo ei riitä kaikkeen, mutta se antaa yleensä hyviä keinoja tavoitteisiin pääsemiseksi. Oli kyseessä työpaikka, jokin säästetty rahasumma, erottuvat lihakset, juoksuajan parantaminen tai miehen pokaaminen. Kunnianhimo on ollut myös isossa roolissa myös tämän blogini kehityksessä. Kun aloitin bloggaamaan, blogeja oli varmaan vielä enemmän kuin niitä tänä päivänä on. Siksi on ollut niin huimaa saavuttaa edes tämänkaltainen blogisuosio omalla tekemisellä. Sillä tiedän, että olen tehnyt sen täysin itse. En ole hyödyntänyt bloggaajatuttujeni julkisuutta, en jo olemassaolevia kontaktejani, en mitään tällaista. Vaikka olisin toki voinut. Halusin kuitenkin itse tehdä edes vähän siitä massasta erottuvan blogin, jota ihmiset lukevat aidosti sen sisällön takia. Ja onnistuin siinä vielä enemmän kuin uskalsin odottaa. Se, että tänne tulee kuukausittain joku viisinumeroinen luku yksittäisiä kävijöitä, on tasan tarkkaan oman kunnianhimoni ansiota. Se ei ole tuuria, se on pikemminkin väärää ajoitusta, mutta v*tusti töitä. Mua ahdistaisi muutenkin, jos joku henkilökohtainen saavutukseni olisi ikään kuin ”puolivahinko”.

Vaikka mitä tulisi eteeni, vaikka tippuisin millaiseen pimeyteen kaikista pilvilinnoistani, tiedän etten koskaan jäisi aloilleni. Sain vanhemmiltani korkean työmoraalin lisäksi sen kunnianhimon. Nyt myös tiedän, että vaikka sitä koettelisi mikä tahansa, niin hyvässä kuin pahassakin, se ei ole vieläkään kuollut. En todellakaan halua jämähtää paikoilleni. Viiden vuoden päästä mä teen taas jotain suurta. Tee säkin.

PS. Pidätkö blogistani? Voit äänestää sitä ehdolle Inspiration Blog Awardseissa tästä linkistä – lämmin kiitos jo etukäteen ♥

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


4 Responses to “Ethän koskaan kadota kunnianhimoasi?”

  1. S sanoo:

    Hei, muistatko mut, joka kertoi kamppailleensa vaikean masennuksen kanssa ja kerroin, että sä olet kannustanut mua terveellisempään elämään? No täällä mä taas, tällä kertaa valoisampien uutisten kanssa. Kirjoittelin itsekin joskus blogia, ja olen ajatellut, että nyt jatkaisin sitä taas (sinun blogistasi taaskin – inspiroituneena). Olin kesällä ja syksyllä myrkyllisessä parisuhteessa, jossa haavettani blogista ja muista somejutuista vähäteltiin, ja lopetin silloin blogin pitämisen. Jälkeenpäin tajusin, että se olikin minulle tärkeä voimavara, koska rakastan kirjoittaa ja valokuvata – koen jopa olevani hyvä juuri niissä asioissa.
    Jotenkin oli ihanaa, kun kirjoitit mulle tsemppikommentin takaisin mistä sain positiivista energiaa. Nyt olen siinä kunnossa, että pystyn oikeasti alkaa tekemään töitä paremman itseni vuoksi. Olen lähestulkoon dumpannut kaiken epäterveellisen safkan jääkaapistani, unirytmini on taas kunnossa ja olen itse nostanut itseni sieltä masennuksen kuopasta paremmalle polulle. Myös omat haaveeni ovat aina olleet kunnianhimoisia, mutta paljon itsestäni riippumattomista asioista johtuen olen yksi kerrallaan kuopannut haaveeni (mm. ylioppilaslakki, kun jouduin jäämään hyvämaineisesta lukiosta pois mielenterveysongelmieni takia).

    Onneksi kuitenkin tajusin, että mun intohimo ei koskaan ole välttämättä ollut sellaisilla aloilla, joihin vanhempani olisivat halunneet minua ohjata. Ehkä tästäkin syystä kunnianhimoni hiipui, ja en nähnyt enää minkäänlaista tulevaisuutta itselläni. Uskon kuitenkin, että jos rakastaa joitakin asioita tarpeeksi, voi niissä menestyä koulutuksesta huolimatta ( -> intohimo). Toki aion vielä kouluttautua, tällä hetkellä olen vaan aivan hukassa sen kanssa, miten ja missä. On todella hienoa oppia itsestään niin paljon asioita näin nuorena (kerroinhan silloin olevani vasta 18), ja tajuta, että mun tulevaisuus ei ole eikä ollut koskaan menetetty. Seuraava askel mulle on liikunnan aloittaminen, elämän rytmittäminen ja omien vahvuuksieni pohtiminen. Kaikkia menestymisiä ei voi mitata rahassa, hyvässä opiskelupaikassa tms. sillä mielestäni olen itse jo voittanut sellaisen taistelun niistä ajoista, kun makasin vain sängynpohjalla enkä edes uskaltanut lähteä edes kauppaan paniikkikohtausten pelossa, että sitä ei voi mitata mitenkään millään normaalilla ”menestyksen” skaalalla.

    All in all, hyvä postaus ja taas kerran kiitos inspiroivasta blogista! Ihanaa kevättä sinne, luen jokaisen postauksesi vaikka en aina jaksaisikaan kommentoida.

    • mirvaannamarian sanoo:

      Muistan kyllä :) Nämä ovat edelleen niitä tärkeimpiä syitä, miksi jaksan päivästä toiseen kirjoittaa blogia – kiitos, kiitos, kiitos <3

      Sä olet vielä niin nuori, että voit tehdä sun elämällä ihan mitä tahansa! Jokaisen, joka puhuu menestyksestä ja suurista saavutuksista, pitäisi ehkä kokea se pohjakin joskus (toki en toivo sitä kenellekään, mutta..), tulee vähän erilaista perspektiiviä näihin saavutuksiin. Jokainen tietenkin valitsee itselleen sen sopivimman polun, mut jos mä voin sua 10 vuotta vanhempana neuvoa, niin jos vain pystyt - käy lukio loppuun vaikka aikuispuolella ja opiskele sitten omaan tahtiin jotain sua kiinnostavaa alaa. Nykyään on niin paljon moneen eri hommaan soveltuvia koulutuksia, että opiskelu kannattaa aina. Alaa voi aina vaihtaa, jos se ei tunnukaan omalta, mut koulunkäyntiä en oo koskaan katunut. Se on tuonut mun elämään niin paljon kaikkea hyvää ja toivon, että olisin opiskellut paljon enemmänkin. Onneksi se ei ole koskaan liian myöhäistä ja tälläkin hetkellä suunnittelen avoimen yliopiston opintoja :)

      Aivan ihana kuulla, että olet saanut itsesi noin hyvään kuntoon. Aloita ihmeessä taas bloggaaminen, se on varmasti myös hyvää terapiaa sulle sun oman elämän asioiden käsittelyyn ja saat tehdä jotain sinulle mielekästä. Myrkyllisistä parisuhteista oppii paljon - ainakin sen, millaisia tyyppejä välttää jatkossa kuin ruttoa! Ja sit linkkaat tänne heti sun blogin kun aloitat ;)

      Koko sydämestäni toivon aurinkoista ja onnellista kevättä ja kesää, sulla on niin hyvät suunnitelmat tulevaan että noilla ei varmasti voi mennä pieleen! Tsemppiä liikunnan aloittamiseen, se tukee sun toipumista varmasti. Aloita kevyesti ja pohdi vaikka lenkeillä juuri noita omia vahvuuksia ja elämän rytmittämistä. Hyvät musat korville ja se menee ihan terapiahetkestä <3

    • ElinaM sanoo:

      Isot tsempit sulle <3 Kommenttisi kosketti, tosi hienoa, että olet saanut otteen elämästäsi. Elämässä tapahtuu asioita, joihin emme voi vaikuttaa ja parasta mitä voi itselleen tehdä, on mennä vaan eteenpäin. Niin kuin Mirvakin kehotti, niin hanki se lakki. Sillä ei ole loppupeleissä mitään merkitystä, että missä ja milloin olet sen suorittanut vaan sillä, että olet suorittanut tutkinnon valmiiksi, jolloin pystyt suuntaamaan jatko-opintoihin. Äläkä ota stressiä välivuosista tai erilaisista poluista sen oman ammatin tai koulutuksen hankkimiseksi, niitä väyliä on paljon. Ja tärkeintä, minkä olit jo oivaltanutkin, on se, että sinä teet elämässäsi asioita itseäsi varten, et vanhempiasi tai muita.

  2. Emma sanoo:

    Kyllä, opiskelu kannattaa aina! Ja kun niitä töitä ehtii oikeasti tehdä niin monta kymmentä vuotta vaikka valmistuisi unelma-ammattiin esim. ”vasta” yli kolmekymppisenä, että mielummin rauhassa miettii ja kokeilee, että mikä on se sun juttu. Eikä niin että kunhan nopeesti jotain, että pääsee työelämään. Pitää oikeasti tehdä tässä yhdessä elämässä juttuja mistä pitää! Sulla on vielä kaikki maailman aika löytyy se sun unelmaduuni :)

Leave a reply

Your email address will not be published.