En haluaisi olla suorittaja

lauantai huhtikuu 07 2018 7 comments

Meni pitkään, ennen kuin edes tajusin olevani suorittaja. Ajattelin suorittajien ja perfektionistien olevan heitä, jotka tekevät aina kaikkensa kunnes lopputulos on täydellinen. Enhän itse koskaan pääse täydelliseen lopputulokseen enkä koskaan ole paras, vaikka kuinka haluaisinkin. Mutta siitähän suorittamisessa nimenomaan on kyse. Suorittaja tekee todennäköisesti puolet enemmän töitä kuin ei-suorittaja, mutta ei ikinä ole tyytyväinen eikä koe olevansa paras, missään.

En voi rentoutua kotona, jos siellä on sotkuista. Oloni on kokoajan epämukava. Vastaavasti taas toisten kodeissa vieraillessani en koskaan katso pahalla, jos kaikki ei ole tip top. Päinvastoin, koen suurta helpotusta, kun ei kaikilla olekaan niin siistiä, mitä itse aina kuvittelen ja tavoittelen. Mutta miksi hemmetissä en pysty tarjoamaan tällaisia ahaa-elämyksiä itse, vaan ahdistun siitä, jos meillä on sotkua vieraiden tullessa kylään? No siksi, koska olen suorittaja.

Pidän itseäni hyvänä kuuntelijana. Kuuntelen aina mielelläni ihmisten murheita ja olen tukena niin hyvin kuin pystyn. Toisten auttaminen on itselleni niin luontevaa, etten koe sitä millään lailla taakaksi. En kuitenkaan ole ihminen, joka ei osaa sanoa ei. Tunnistan hyvin omat voimavarani ja kieltäydyn, jos joku ei kiinnosta vaikka olenkin hyvin epäitsekäs. Olen vain oppinut, ettei kannata tehdä itselle epämiellyttäviä asioita vain miellyttääkseen muita, sillä siitä tulee kovin paha olo kaikin puolin. Autankin aina kaikkia vilpittömästi omasta tahdostani. En kuitenkaan oikeastaan koskaan pyydä itse apua. Tämän kirjoittaminenkin tuntuu vähän pahalta. Kuinka moni kaveri onkaan pyytänyt minulta neuvoja (oikeasti jopa parisuhdeneuvoja mitä en ymmärrä kyllä ollenkaan, haha) tai apua hankalissa tilanteissa – moni. Kun taas mietin kertoja, jolloin olen itse pyytänyt apua, en oikeastaan muista ensimmäistäkään. Asiahan ei ole niin, etten luottaisi läheisteni apuun tai neuvoihin. Minulla on vain joku sisäänrakennettu tarve pärjätä yksin.

En haluaisi olla suorittaja. Haluaisin osata nauttia elämästä sotkunkin keskellä, haluaisin osata sanoa, että nyt mua oikeesti väsyttää, kiukuttaa ja laiskottaa, enkä mä vaan jaksa. Mutta en myönnä sitä edes itselleni vaan pyrin löytämään aina uusia keinoja saada energiaa ja sietää väsymystä sekä pettymyksiä. Yhtäkkiä huomasin olevani myös pessimistinen, mitä en ennen ollut koskaan. Lapsesta asti elämän suurimmissakin myrskyissä minua on kantanut ihmeellinen optimistisuus ja olen aina ajatellut asioiden menevän lopulta hyvin. Vaikka tiedän, ettei minusta tule yhtään onnellisempaa ”sit kun…”, suoritan silti. Koska olen ollut itsestäni niin epävarma, olen hakenut hyväksyntää juuri suorittamisella, mutta myös muilla, väärilläkin keinoilla. Olen lisäksi hakeutunut sellaisten ihmisten seuraan, jotka ovat saaneet minut tuntemaan hyväksytyksi ja jotenkin paremmaksi. Toisaalta siinä on toki puolensa, mutta se ei helpota hyväksynnän hakemisen tarvetta, jonka syy on lopulta muualla.

Jatkuvalla suorittamisella ihminen nimenomaan hakee sitä hyväksyntää. Ja sitähän mä juuri teen. Todistelen ennen kaikkea itselleni, että mähän pystyn hyvin handlata kaksi työtä, äitiyden, parisuhteen, koirat, ystävyyssuhteet, treenin ja hyvän ruokavalion sekä pitää siinä samassa sen kodin ihan huippukunnossa. Samalla haen sitä hyväksyntää muilta, että mä olen jotenkin muka hyvä ihminen kun selviydyn tästä kaikesta järjissäni joka päivä. Tunnelukkotestin mukaan vaativuuden tunnelukko on kaikkein voimakkain tunnelukkoni. Olen lapsesta asti halunnut miellyttää ihmisiä aivan liikaa. Minulta on vaadittu liikaa ja minä vaatinut itse itseltäni liikaa. Teen sitä edelleen. Jatkuvalla suorittamisella yritän täyttää muka jotain tyhjiötä elämässäni ja esimerkiksi juuri se konkreettinen asia, kodin sotkuisuus, mittaa onnistumistani ihmisenä. Kun kirjoitan tätä, mietin itsekin, että toihan on ihan hullua. Vaadin itseltäni myös aivan liikaa töissä – en ole koskaan mielestäni tarpeeksi nopea ja järjestelmällinen enkä ole oikeastaan koskaan ollut 100% tyytyväinen yhteenkään blogipostaukseeni tai kuviini. Toisten blogeja sen sijaan katson ihailleen, miten sillä on noin hienot kuvat ja miten se kirjoittaa noin hyvin?

Itsekriittisyys, huono itsetunto, epäitsekkyys ja vaativuus leimaavat jokapäiväistä elämääni paljon. Kuitenkin, koska olen suorittajaluonne, minun on näytettävä ulospäin reippaalta ja vahvalta. Toisaalta elämä on kyllä koulinut minusta vähän turhankin vahvan ja kyynisen. Ja sen ärsyttävän pessimistin, joka en haluaisi olla. Muutos lähtee tietysti minusta ja omasta halustani kehittää itseäni. Koska haluan nyt niin kovasti muuttaa omia toimintatapojani ja ajattelinkin tämän tulevan kevään ja kesän teeman olevan rentous ja nimenomaan sen vaativuuden tunnelukon avaaminen. Ehkä opettelen myös pyytämään apua? Sen verran joku voisi auttaa, että kertoisi jos on päässyt eroon turhasta suorittamisesta ja että miten ihmeessä se oikein tapahtui? Ja rehellisesti, voiko sotkuisessa kodissa oikeesti oppia rentoutumaan?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


7 Responses to “En haluaisi olla suorittaja”

  1. Pee sanoo:

    Veit sanat suustani. Ainakin osittain ;) Suorittaja ilmoittautuu! Eikä se nurkkien hinkkaaminen, lelujen kerääminen tai vaikka tyynyjen asetteleminen lopu ikinä. All Day Every Day! Kai se kontrollifriikkeys on vähän niinku joku syömishäiriö tai päihderiippuvuus: Sitä tietää tavallaan, et tää loputon siivoominen ja kaiken kontrollointi tai täydellisyyden tavoittelu ei oo itselle hyväksi, mutta ei oikein osaa lopettaakaan. Ja näitäkin juttuja on tietty eri sävyisiä ja mielenterveys diagnoosit on tietty eri asia kuin ”vain” vaativa persoonallisuuden piirre. Mut kyllä sillä vaativuudella voi ittensä ajaa ihan piippuun.

    Avun pyytäminen… Hitto, mikä siinä onkaan niin vaikeaa. Tavallaan tunnen joskus katkeruutta siitä, et mulla on tunne, et monissa ihmissuhteissa oon vaan toista osapuolta varten. Mut kyllä sitä saa itteensäkin siitä vähän syyttää, että just ei osaa pyytää apua. Ei osaa sanoa, etten jaksa, en kykene, voitko auttaa, on paha olla. Eiku sitä pitää vaan sanoo, et ”no on vähän piukkaa, mut nää on kato vaiheita ja eipä tässä mitään. Mitäs sulle kuuluu?”.

    Oon matkalla… Että yritän päästää irti suorittamisesta. Oon painanut ja painanu ja painan edelleen, mutta pari juttua elämässä vaati pysähtymään. En vaan kyennyt enää ja oli pakko alkaa funtsin vaihtoehtoisia tapoja. Huomasin, etten enää tunnista itteeni. En nauranu, olin kireä ku mikä ja hyvin herkkä menettämään hermoni. Jo pienikin yllättävä asia (maitolasin kaatuminen) sai mut kiehumaan ja keräsin ja keräsin ja sitten latasin. Aloin olla lapsille kohtuuton. Sellainen äiti, millainen en halua olla. Päätin, että noiden tyttöjen takia mun on tehtävä muutoksia. En mä halua siirtää niille tätä suorittamispaskaa tai vaatia niiltä kohtuuttomia. En halua, et ihmiset on jännittyneitä mun ympärillä. Enkä halua olla niin jotenkin ahdistunut. No mä sitten (sosiaali- ja terveysalan ihmisenä) tein itselleni jotain tosi vaikeaa – hain keskusteluapua. On muuten tehny hyvää! Jo pelkästään se, et siellä mä olen vain mua varten. Mä maksan siitä eikä mun tartte ajatella, et mitä toi tyyppi näistä mun ajatuksista ajattelee.

    Sotkuisessa kodissa on edelleen vaikea rentoutua! :D Mut toisinaan osaan nostaa jalat ylös sormenjäljistä ja leivänmuruista huolimatta! ;) Enkä Voikkaa pyykkejä yömyöhään, koska huomenna on päivä uus!

    Tsemppiä muutokseen! Rohkea ja hyvä kirjoitus. :)

    • Pee sanoo:

      Siis viikkaa pyykkejä. Ah, ennakoiva tekstinsyöttö ja yön pimeät tunnit. Nytpä siis nukkumaan :)

  2. ekk sanoo:

    Aivan samanlainen olen minäkin. Siis niin totta kaikki tuo! Pienesti iän myötä on tullut ”helpotusta” kotiaskareissa mutta töissä jatkuu viimeisen päälle suorittamimen ja tästä syystä työpäivätkin venyvät. Kotona pystyn jo vähän keventämään stressiä esim. jos meille on tulossa käymään vieras.
    Kiitos blokista! Tsemppiä ja aurinkoista kevättä ❤

  3. Voi miten ihana, kaunis kirjoitus. Mullekin suorittajuus on tuttua, mutta hieman eri näkökulmasta. Olen ollut niitä, jotka tekee sisällä syvimmässään imuroinnistakin itselleen kilpailun, jossa on haastanut (ruoskinut) itseään entistä nopeampaan ja tehokkaampaan suoritukseen. Aina vain pitäisi yltää parempaan suoritukseen. NOh, sitten siinä välissä tapahtui sellainen elämä, joka hioi särmiä pyöreiksi ja olen vähitellen löytänyt nyansseja akselilla suoriutuja – oppija. Sain nerokkaimman neuvon ikinä, kun minulle kehotettiin harjoittelemaan menemään riman alta, joka useimmiten voi olla varsin hyvä suoritus sekin. Olen oppinut sitä jo aika hyvin :)

    Ja mitä avun pyytämiseen tulee, olen siitä kirjoitellut itsekin. On käsittämätöntä, miten vaikeaa on pahimmassakaan myrskyssä pyytää apua, vaikka sitä ihan oikeasti tarvitsisi ja sitä pitäisi pyytää. En ymmärrä mistä tulee se ajatus, että ei kehtaa vaivata muita, tai hävettää pyytää apua tarpeeseen. Luonnostelin jossain postauksessa ajatusta, että johtuuko se siitä, ettei vielä ole oppinut rakastamaan itseään tarpeeksi, siinä määrin, että uskoisi, että minä ihan oikeasti olen sen avun arvoinen. En tiedä.

    Kaunista, ihanaa alkanutta kevättä <3

    -J.

  4. Anna-Maria K sanoo:

    Ymmärrän niin hyvin tän. Mäkin olen kovan luokan suorittaja. Onneksi kuitenkin sinun laillasi ymmärtänyt olevani, jolloin asiaan voi vaikuttaa.

    Tajusin tämän entisessä työssäni hoitajana, kun työtä ja vaatimuksia riitti yli sietokyvyn. Suorittajan sietokyky voi olla kuitenkin ihan älytön, joten olisin voinut näännyttää itseni siihen ihan tosissaan. Myös tapani liikkua ja huolehtia itsestäni paljasti minun olevan suorittaja.

    Ihan ensimmäiseksi aloin vetää rajoja töissä, olla itselleni vähemmän vaativa ja opetella että aina ei täydu tehdä 110 prosenttisesti. Saman ajatuksen vein liikuntaan ja opettelin että vähempi on parempi tässäkin, kuin se 110%.

    Olen siis päässyt isoja harppauksia eteenpäin, mutta kyllä se suorittaminen taustalla vaanii ja heti hyppää taas kimppuun jos oltavat on sille otolliset. Esimerkisi liika kiire ja liialliset vaatimukset herättää suorittajan minussa.

  5. Annika sanoo:

    Olipa kohahduttava kirjoitus! Olen itsekin vahvasti suorittajaluonne. Olen aina ollut todella vaativa itseäni ja muita kohtaan. Viime keväänä jouduin syvän loppuunpalamisen takia psykiatriseen sairaalanhoitoon. Siellä mulle diagnisoitiin mm. vaativa persoonallisuushäiriö. Kamalaa, ajattelin, ja miten kuvaavaa! Siellä sairaalavuoteessa maatessani mulla oli aikaa miettiä elämääni. Miettiä millä asioilla on oikeasti merktiystä. Tiesin, etten enää voisi jatkaa samaa loptuonta itsekriittistä elämäntyyliäni. Nyt olen kuntoutustuella ja opettelen rennompaa elämäntyyliä. Aikaa se vie. Syksyllä aloitan terapian. Jos sinusta tuntuu, että tunnelukon avaaminen ja työstäminen ei onnistu yksin, ei ole mikään häpeä hakea siihen ammattiapua, esimerkiksi psykoterapiaa♡

    • mirvaannamarian sanoo:

      Meillä on varmasti paljon samanlaisia piirteitä.. Sä kyllä inspiroit mua sun selviytymisellä ja varmasti todella monia muitakin <3 Terapia, varsinkin psykoterapia, pitäisi olla jokaiselle mahdollista. Siitä hyötyvät kaikki, kunhan itse on valmis puhumaan ja käsittelemään niitä aiheita. Onneksi kynnys terapian aloittamiselle on nykyään alhaisempi kuin koskaan :)

Leave a reply

Your email address will not be published.