Voihan alkoholismista parantua, jos vain haluaa?

sunnuntai huhtikuu 08 2018 8 comments

Alkoholismi oli minulle käsite sellaisesta vähän pienipalkkaisesta, keski-iän ylittäneestä juoposta duunarista, joka vetää parin-kolmen viikon putken, on kännissä töissä ja sitten saman verran selvinpäin. Alkoholinkäyttöön liittyy jotain koomisiakin piirteitä, töistä suoraan Alkoon ja pullon kanssa kotiin. Eihän terveet ja menestyvät nuoret perheelliset ihmiset sairastu. Ja jos sairastuu, voihan alkoholismista parantua, jos vain itse sitä haluaa.

Jälkeenpäin olen miettinyt, miten ihmeessä selvisin siitä järjissäni? Lapsen ja nuoren mieli on käsittämättömän vahva. Muistan kyllä itkeneeni lukemattomia iltoja ja toivoneeni oikeasti sitä ihmettä. Silti jaksoin olla positiivinen ja keskittyä ihan niihin arkisiin asioihin. Toisaalta olen huomannut kaiken tapahtuneen jäljet itsessäni vasta parin viimeisen vuoden aikana. En varmaan koskaan lakkaa miettimästä, millaista elämäni olisi jos minulla olisi vielä se toinenkin perhe.

Kasvoin avioeroperheessä, enkä muista koskaan isäni asuneen meillä kotona. Sen sijaan muistan isän hyvin lämpimänä, rakastavana ja ennen kaikkea hyvänä isänä. Hän toi hyvin nuorena elämääni ikään kuin kolmannen vanhemman, äitipuoleni. Ensitapaamisemme hänen kanssaan oli ihana. Tiedättekö, kun tapaatte ihmisen, joka tuntuu siltä, että on kuin yhtä perhettä? Vasta aikuisena olen miettinyt, että äiti- ja isäpuolen rooli on aivan hirveän raskas. Hän rakasti meitä, minua ja pikkuveljeäni, kuin omiaan, joita ei koskaan saanut. Niin hän aina sanoi. Hän vaikutti minuun ja aikuiseksi kasvamiseeni jopa enemmän kuin isäni. Hänen kanssaan oli aina helppo olla ja hän oli minulle perheenjäsen siinä missä isäni, äitini ja pikkuveljeni. Minulla oli kaksi perhettä ja se oli yksi elämäni suurimpia rikkauksia. Kaksi rakastavaa kotia, kolme huolehtivaa ja rakastavaa aikuista. Vietin hyvin paljon aikaa tämän isäni ja äitipuoleni kanssa ja noista lapsuusvuosista minulla on äärimmäisen lämpimät muistot. Meillä oli ihana koti, matkustimme paljon, vietimme kesät merellä ja näimme paljon sukulaisia ja ystäviä. Lapsuuteni oli hyvin, hyvin onnellinen.

Muistan kuin eilisen sen illan, kuinka istuimme pikkuveljeni kanssa saunan jälkeen sohvalla. Olin 13-vuotias seiskaluokkalainen kun isä sanoi joulun välipäivinä ”mä luulen että Riitasta on tullut alkoholisti”. Se oli käänne. Käänne elämään, johon en halua kenenkään joutuvan. Muistan kuinka ajattelin, että tavallaan tiesin. Tavallaan olin osannut arvata ja olihan meillä juotu kotona alkoholia ihan harva se ilta. Edelleen, kun joku avaa konjakkipullon, vie se ääni ja tuoksu minut toisen lapsuudenkotini olohuoneen matolle. Muistan tuon kodin jokaisen yksityiskohdan varmaan lopun elämääni. En kokenut heidän juomistaan koskaan mitenkään ongelmallisena. Me emme kärsineet siitä koskaan. Ehkä muut olivat kiinnittäneet asiaan paljon enemmän huomiota ja osasihan isänikin olla huolissaan. Varsinkin silloin jouluna, kun äitipuoleni jäi kiinni ensimmäisestä rattijuopumuksesta. Tuon joulun jälkeen meni joskus pitkiäkin aikoja, ettemme käyneet toisessa kodissamme ollenkaan. Silloin en uskaltanut edes ajatella koko asiaa. Kahdeksannella luokalla muistan, kuinka vietimme ihanan joulun heidän luonaan eikä alkoholi näytellyt minkäänlaista suurta roolia. Seuraavana keväänäkin olimme vielä kavereideni kanssa iskällä useampia päiviä ja kaikki meni hyvin. Noina vuosina suljin mielestäni sen kaiken pahan.

Puolitoista vuotta siitä saunanjälkeisestä keskustelusta se varsinainen romahdus lopulta tapahtui. Äitipuoleni oli valokuvaaja ja hänellä oli menestyvä valokuvausliike. Tein tuon kesän siellä töitä ja olimme paljon myös saaressa mökillä yhdessä. Juominen riistäytyi käsistä aivan täysin. Etsimme veljeni kanssa saareen piilotettuja pulloja ja piilotimme niitä uudestaan. Todistimme lukemattomia riitoja ja tappeluja, toisinaan pakenimme naapurisaareen yöksi. Meillä ei koskaan ollut mitään hätää, mutta isän ja äitipuolen riidat olivat aikamoisen ikävää katsottavaa. Tuon kesän aikana rakas äitipuoleni pilasi juomisellaan elämänsä. Hän ei pystynyt enää hoitamaan töitään ja hänen menestyvä yrityksensä haettiin konkurssiin syksyllä. Samaan aikaan kaverini ja heidän vanhempansa naureskelivat sille, kuinka pikkukaupungissa oli yksi juoppo, joka harva se viikko kärähti ratistakin. Tiedättekö miltä tuntuu, kun koulussa sanotaan ”ai teidän Riitta oli taas vähän sekoillut kaupungilla?” tai ”Mirva hei, sun äitipuoli oli taas lehdessä kun ohitti kännissä poliisiauton” ja asialle vain naureskellaan? Noina aikoina kovetin itseni aivan täysin. En itkenyt koskaan, kenenkään nähden. En edelleenkään puhu näistä asioista mielelläni, mutta halusin kirjoittaa tästä, sillä tiedän etten todellakaan ole ainoa, joka vastaavaa on käynyt läpi.

Kuukausi-pari konkurssin jälkeen sain myöhäisenä iltana isältäni puhelun. Äitipuoleni oli saanut kotona aivoverenvuodon ja odotti nyt Töölössä leikkausta. Vuotoja oli lopulta kolme, mutta leikkaus onnistui. Hän vietti teholla pari viikkoa, kunnes palasi taksilla kotiin. Silloin mietin, että näin pitkällekö piti mennä, että hän vihdoin pystyi lopettamaan juomisen? Asiat varmasti selviäisivät ja velat saataisiin kuitattua myymällä maita, joita meillä oli. Noita ajatuksia kesti ehkä toiset pari viikkoa. Hän alkoi taas juoda.

Seuraavan kerran näin äitipuoleni vasta seuraavana kesänä. Hiukset olivat kasvaneet puolessa vuodessa ison leikkaushaavan päälle, mutta hän näytti hirveältä. Olimme soitelleet siinä välissä, hän sanoi aina krapulassa katuvansa juomistaan, mutta ei koskaan myöntänyt olevansa alkoholisti. Teimme kaikkemme, että hän saisi apua ja tajuaisi hakeutua sinne. Aivan kaikkemme. Mielessäni rukoilin päätöstä alkoholistien pakkohoidosta, mutta sitä ei ikävä kyllä vieläkään ole olemassa. Isäni koitti parhaansa mukaan yrittää, niin töissä kuin parisuhteessa, mutta tiesi, että hänen oli lähdettävä. Heillä oli myös yhteinen yritys, joka meni samassa konkurssissa sekin. En voi edes kuvitella, miten hirveitä nuo vuodet ovat isälleni olleet, sillä ne olivat jo minulle yhtä helvettiä. Syksyllä aloitin lukion ja ensimmäisillä viikoilla isäni soitti ja pyysi käymään, hän kuulosti todella pelottavalta ja pyysi apua. Lähdin silloin samantien tuon vanhan lapsuudenkotini postilaatikolle ja soitin isälle. Hän ei vastannut, enkä uskaltanut mennä sisään. Isä soitti takaisin ehkä puolen tunnin kuluttua. Kotona oli tapeltu, heitelty valtavia kukkaruukkuja, ammuttu esineitä ja kattoja ja he molemmat olivat olleet tajuttomina jonkin aikaa. Siinä sitten 16-vuotiaana lukiolaistyttönä katselin tuhottua lapsuudenkotiani, yritin siivota ja ennen kaikkea jutella molempien kanssa. Kun lähdin pois, en kertonut koskaan kenellekään mitä oli tapahtunut. Menin ihan normaalisti äidin luo ja seuraavana päivänä kouluun.

Seuraavan kerran menin tuohon kotiini seuraavana talvena, kun se oli pakkohuutokaupattu ja isä haki viimeiset tavaransa pois. En muista mitään niin rikki repivää tunnetta, kuin se tunne, kun katsoin viimeistä kertaa lapsuudenkotini ikkunoita pihatiellä autosta. En ole pystynyt menemään sinne enää koskaan sen jälkeen. Isä lähti pois, ensin Lappiin, lopulta Ahvenanmaalle.

Siinä vaiheessa äitipuoleni olinpaikasta ei tiennyt oikeastaan kukaan. Hän joi vaihtuvissa ryyppyporukoissa, toisinaan hänet oli viety katkaisuun ja toisinaan nähty likaisissa rikkinäisissä vaatteissa pahoinpideltynä kaupungilla. Äitipuoleni, joka oli aina pitänyt itsestään parempaa huolta kuin mitä itse pidän itsestäni. Hän oli vailla kotia, vailla perhettä ja menettänyt elämässään aivan kaiken. Toisinaan hän soitti ja pyysi apua. Pyysi anteeksi. Olin hänelle aina ystävällinen ja yritin auttaa niin paljon kuin pystyin. Joka ikisen puhelun aikana hän sanoi rakastavansa minua. Ihan kuin isänikin aina. Talvella 2007 olin ystävieni kanssa ulkona ja ravintolassa näin hänet. Yllätykseni hän näytti ihan hyvältä olosuhteisiin nähden. Halasimme ja juttelimme pitkään. Hän kertoi, kuinka rakastaa minua ja veljeäni valtavasti ja ettei koskaan ole rakastanut ketään niin paljon kuin isääni. Hän kertoi ikävöivänsä isäni lisäksi päivittäin meitä kaikkia, olimmehan me perhe. Samalla hän esitteli minulle seurassaan olleen miehen, jonka kasvoja en unohda koskaan.

Seuraavana vuonna, vappuna, tuo mies ja hänen ystävänsä pahoinpitelivät äitipuoltani neljä päivää. Vappupäivänä luimme pikkuveljeni kanssa lehdestä, kuinka äitini naapurissa oli tapettu nainen, joka oli syntynyt samana vuonna kuin äitipuoleni. Tuntui pahalta, sillä sehän olisi voinut olla hän. Yritin unohtaa koko lehtijutun, mutta mietin sitä itsekseni koko illan. Seuraavana aamuna heräsin siihen, kun isäni soitti. ”Se oli meidän Riitta.” Äitipuoleni oli kuollut 45-vuotiaana neljä päivää kestäneen pahoinpitelyn uhrina. Sinä aikana hän oli soittanutkin minulle, mutta mä en vastannut.

Isäni kuoli täysin yllättäen alle kaksi vuotta tuosta puhelusta. Elämäntavoillaan molemmat vaikuttivat kuolemiinsa, eri tavoin mutta kuitenkin, enkä ole koskaan lakannut miettimästä, mitä jos alkoholismi ei olisi vienyt äitipuoltani? Olisiko minulla vielä toinen perhe? Mitä me tekisimme yhdessä, miten ihana ympäristö omalla lapsellani olisi näillä isovanhemmillaan joita ei koskaan saanut tavata, miten paljon parempi minun elämäni olisikaan ollut? Mitä jos olisinkin vastannut puhelimeen silloin pari päivää ennen vappua? Tiedän että mitä jos -ajattelu on aivan turhaa, mutta ei sille voi mitään. Voisin kertoa, kuinka nämä kokemukset ovat tehneet minusta todellisen badass-tyypin, joka ottaa vastaan mitä vaan asenteella f*ck you, antaa tulla vaan. Mutta ei, eivät ne ole. Surua on ollut niin paljon, etten edes kaikkien näiden vuosien jälkeen tiedä, miten jaksan käsitellä enää yhtään enempää.

Jos joku vielä väittää, että alkoholismista voi parantua, jos vain haluaa ja että alkoholismi ei kosketa kuin heitä, joilla muutenkin on vähän jotain pielessä, voi hypätä ihan oikeesti vaikka kaivoon ja herätä siellä tähän päivään. Alkoholismi on sairaus, joka myös periytyy herkästi. Tästä hyvänä esimerkkinä tämä äitipuoleni tarina. Lyhyen elämänsä aikana hän oli itse todistanut sivusta, kuinka hänen oma äitinsä menetti alkoholin takia aivan kaiken ja kuoli nuorena. Siitäkin huolimatta hän itse toisti täysin saman kohtalon.

Siitä olen onnellinen, että kaikesta huolimatta minusta ei tullut lainkaan katkera. Tunnistan alkoholiongelmaisen nykyään helposti. Tiedän, että sairaudesta voi parantua ja tuttavapiirissäni onkin tällaisia onnekkaita tapauksia. Jokaikisen päihdeongelmaisen kohdalla jaksan edelleen uskoa parantumiseen. Koska joku onnistuu siinä aina.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


8 Responses to “Voihan alkoholismista parantua, jos vain haluaa?”

  1. Rohkea kirjoitus!

    Alkoholisteja on niin paljon Suomessa ettei sitä moni edes tajua. He ovat niitä naapurin äitejä ja isiä, jotka kuitenkin menevät töihin normaalisti joka päivä, mutta alkoholi on selvästi heille ongelma. Alkoholi kuuluu viikottaiseen tapahtumaan. Silloin kun alkoholi päättää, että voitko esim. seuraavana päivänä jolloin sinulla on tärkeä meno ajaa autoa vai makaatko krapulassa. Niin silloin kyseessä on ongelma.

    Olin itse kuuntelemassa tyttären koululla Marko Jantusen tarinan alkoholismista ja huumeista ja alkoholismi on todellakin sairaus eikä siitä kukaan parane sormia napsauttamalla. Jollekin herätyksen ja avun haluamisen tarpeen antaa jo esim. huomautus työpaikalla/kaveripiirissä, joltakin pitää lähteä perhe ja joku taas ei pysty hakemaan apua vaikka koti olisi se rapukäytävä/puistonpenkki.

    • mirvaannamarian sanoo:

      Markon tarina on todella inspiroiva, ennen kaikkea tarina selviytymisestä ❤️ Onneksi Markon kaltaiset ihmiset puhuvat julkisesti näistä asioista, se on ihan hurjan tärkeää sillä se luo uskoa siihen, että aina joku pystyy parantumaan tuosta helvetillisestä sairaudesta.

      • Koulun salissa oli oppilaita useampi sata ja kaikki kuuntelivat hiiren hiljaa. Itse tunnen Markon Lahden baari ajoilta ja todella arvostan työtä mitä käy kouluilla tekemässä. Parasta huumekasvatusta kun siitä puhuu oikeasti sen helvetin kokenut eikä opettaja pöydän takana jakkupuvussaan :) Ja vielä se, että siitä alkoholismista tai huumekoukusta voi myös selvitä.

  2. Pi sanoo:

    Tämä oli kuin mun elämästä❤️Joka ei kuintenkaan ollut ihan täysin❤️

  3. Anna-Maria K sanoo:

    Mulla ei oikein ole sanoja, vaikka haluaisinkin sanoa jotain lämmintä <3

  4. Jennie sanoo:

    Kuinka rohkea kirjoitus ja tämä taas todistaa sen kun ei ikinä tiedä mitä kaikkea ihmisen elämäntarinaan kuuluu. Minusta oli hienoa, että uskalsit avautua meille lukijoille näistä elämäsi kipeimmistä tarinanpalasista. Kiitos <3

  5. Susa sanoo:

    Kiitos tästä kirjoituksesta ❤️. Alkoholistin lapsena eläminen on asia, jonka olen käsitellyt vasta nyt aikuisena. Ja samalla oppinut ymmärtämään omaa käyttäytymistä. Muistan aina hetket kun ajattelin ettei kenenkään muun perheessä ole sellaista kuin omassa kodissa, isän alkoholismin varjossa.

  6. Anne sanoo:

    Voe helvetti. Pitkin mennä lukemaan just ennen töihinmenoo *halaus* mun isä joi ittensä kans kuoliaaksi . Makasi juoppokämpässä vuorokauden ennen kuin ”kaverit” tajusi. Veli soitti mulle ja sanoi vain että Nyt se tapahtui… muuta ei tarttenu sanoa.

Leave a reply

Your email address will not be published.