Jos en olisi tunneihminen, en olisi tässä

sunnuntai toukokuu 06 2018 Comment

Eräs rakkaimmista ihmisistäni sanoi ihailevansa asennettani. ”Kun sä voit tehdä mitä sä haluat, kun muut vielä miettivät..” Mua ihan itketti. Tajusin, mitä hän tarkoitti, mutta samalla tajusin, ettei asia olekaan enää niin. Minä, ikuinen tunneihminen, olen muuttunut pelottavan järkeväksi.

En koskaan kuvitellut, että jossain vaiheessa vain tajuaisin kasvaneeni aikuiseksi. Ainahan sitä kuvitteli ”kasvaneensa ihmisenä tänä vuonna” ja muuta vastaavaa, mutta jotenkin sitä on ihan parin vuoden sisällä muuttunut ajatusmaailmaltaan ihan toisenlaiseksi. Maailmani oli ennen hyvin mustavalkoinen, mutta ennenkaikkea ihanan naiivi, sinisilmäinen ja toiveikas. Ehkä sellainen, kuin nuoren ihmisen maailman kuuluukin olla. Mulle tosiaan oli vain se taivas rajana, oikeastaan kaikessa, mitä tein. On nimenomaan naiivia ajatella, että tottakai voin tehdä jotain jos haluan, kyllä ne asiat kuitenkin järjestyy. Ja on inhottavan aikuismaista alkaa tajuta, että eihän se aina ihan niin mene.

Ihmettelin aina heitä, jotka sanoivat etteivät vain ehtineet vastata viestiin, koska oli niin kiire. Ajattelin sen AINA poikkeuksetta olevan vain silkkaa välinpitämättömyyttä. Että kyllä mä aina ehdin vastata jos mä haluan ja nyt sitä ei vain kiinnosta mä ja mun jutut (siis aivan erityisesti miesten kohdalla ajattelin näin haha). Jos ystäväni sanoi, ettei hänellä vain tässä elämäntilanteessa ole aikaa seurustella, oli se aina mielestäni ikään kuin tekosyy. Että hän nyt ei vaan oikeasti ole löytänyt ketään tarpeeksi kivaa. En ikinä kuvitellut sanovani ihanalle ihmiselle, että ei tästä nyt vaan tule mitään, vaikka sydämeni sanoisi sillä hetkellä jotain aivan muuta. Aiemmin elin aina tunteella, en oikeastaan koskaan järjellä, enkä toisaalta edes tiedostanut sitä. Uskoin niin vahvasti intuitiooni ja siihen, että kyllä se elämä kantaa ja tuo pettymystenkin jälkeen eteen jotain paljon parempaa. Että voin tehdä vähän hullujakin ratkaisuja elämässäni miettimättä hirveästi sen pidemmälle. Oikeasti olen miettinyt tekojani ja niiden seurauksia ihan todella vähän. Jos joku on tuntunut hyvältä, olen sen tehnyt.

Niin sinisilmäistä, niin naiivia, niin yltiöoptimistista. Niin mua.

Äitiys on muuttanut mua ehkä eniten. Etenkin vastuu toisesta ihmisestä ja hänen loppuelämästään on saanut ajattelemaan monia asioita paljon järkevämmin. Kun katson itseäni taaksepäin, mietin usein, että miten mä saatoin olla niin tyhmä? Miksen tajunnut sitä, miksen tajunnut tätä, miksen kertakaikkiaan miettinyt edes vähän pidempään? Oikeasti luulin aina olevani ihan kypsä ja fiksu aikuinen, mutta vasta nyt olen alkanut miettimään monia tekojani vähän kriittisemmin. Tietääköhän joku teistä tän fiiliksen? Olen ajatellut itsekin, että tässä vaiheessa ei todellakaan kannattaisi aloittaa vaikkapa uutta ihmissuhdetta. Olen jättänyt vastaamatta tärkeimpienkin ihmisten viesteihin siksi, koska en ole yksinkertaisesti ehtinyt. Olen priorisoinut asioita aivan eri tavalla kuin ennen, koska joskus on ihan oikeasti ajateltava ensin töitä ja sitten sitä huvia. Olen luopunut asioista, jotka olisivat joskus olleet tunteideni mukaan oikein, mutta järjen mukaan väärin. Jättänyt parhaimmatkin bileet kesken, koska seuraavana päivänä kaduttaisi. Olen kiittänyt itseäni monta kertaa, paljon useammin kuin ennen, jolloin mietin lähinnä, että pitikin nyt taas..

Mutta.. Mä en olisi tässä, en kirjoittaisi tätä tekstiä tässä asunnossa, äitinä ja varsin onnellisena ihmisenä kaikin päin, jos olisin aiemmin ollut jotenkin järkevä. Tekisin tällä hetkellä varmasti jotain ihan muuta.

Minusta tuli äiti vain siksi, etten todellakaan ajatellut asiaa järjellä. Parin kuukauden seurustelun jälkeen opiskelevana, useampaa työtä tekevänä, yksiössä asuvana vilkkaana Helsingin yöelämän suurkuluttajana ei ehkä todellakaan olisi ollut järkevää päättää 24-vuotiaana ryhtyä äidiksi. Ei olisi todellakaan ollut järkeä ryhtyä parisuhteeseen niin pian, mutta ei toisaalta olisi myöskään ollut todellakaan järkevää tehdä paljon asioita äkkipikaisesti kun se suhde alkoikin rakoilla. Koska mä olen ollut niin vahvasti tunneihminen, olen myös rakastunut monesti, yleensä vääriin ihmisiin. Juuri tuo rakastuminen on oikeastaan aika hyvä esimerkki tunne- ja järki-ihmisen eroista. Tunteella elävä vain menee, tekee, rakastuu, aloittaa ja lopettaa suhteita. Järki-ihminen ehkä toteaa vähän ihastuneensa, mutta jättää jutun siihen, koska eihän siinä ole mitään järkeä. En myöskään koskaan ennen ollut kovin suunnitelmallinen ja olin kaikin tavoin vähän sinne päin-tyyppiä.

Olen huomannut muuttuneeni pelottavan paljon järkevämpään suuntaan näiden viimeisten vuosien aikana. Toivon tottakai lapseni kannalta, että nämä järkevät ajatukseni jäisivät pysyvästi osaksi minua. En usko, että vahvasti työorientoitunut, tehokas ja seurauksia ajatteleva ihminen voi olla millään tavalla huono tai tylsä. Ainakin hän antaa varmasti hyvät eväät elämään sille, kenet täällä aikuiseksi kasvattaa. Kuitenkin, taidan kokeilla tänä kesänä, palauttaisiko ehkä viini ja valoisat kesäyöt osan siitä tunteella elävästä, optimistisesta ja ennen kaikkea huolettomasta Mirvasta vähän takaisin? Ehkä aina ei kannata olla niin järkevä. Sitäpaitsi parhaimmat bileet ovat niitä, joita ei vain yksinkertaisesti malta jättää kesken. Vaikka olis mitä. Elämä on lyhyt.

Kumpi sä oot? Tunneihminen vai se järkeilijä?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Leave a reply

Your email address will not be published.