Vain äidit tietää

maanantai toukokuu 28 2018 2 comments

Joka ikinen päiväni sisältää vähän ihmettelyä. En minä pitänyt pikkupoikia koskaan millään tavalla suloisina ja ennen lapsen saamista ajattelinkin, että pojat ovat tosi söpöjä juuri silloin vastasyntyneinä ja seuraavaksi sitten yli kolmekymppisinä. Mutta voi hyvänen aika, (ehkä just heti koiranpennun jälkeen) suloisinta maailmassa on pieni poika! Siis miten joku voi edes olla niin söpö ja ihana? Rakkaudesta voi tietää (ja luulla tietävänsä) niin paljon, mutta rakkaus omaa lasta kohtaan on jotain ihan järjetöntä. Oikeasti ymmärrän, että joku haluaa lisää lapsia vain siksi, että haluaisi kokea mahdollisimman paljon sitä rakkautta.

Kunnioitan jokaisen valintoja ja tiedän, että yhä useampi on vapaaehtoisesti lapseton. Eihän pikkulapsiarki välttämättä ole todellakaan mitään elämän parasta aikaa, se rajoittaa paljonkin menoja ja toisinaan ihmettelen, kuinka monta kertaa päivässä voikaan menettää hermonsa. Kuulostaa järjettömältä, mutta silti se on kaiken sen arvoista. En usko, että olisin koskaan päättänyt haluta lasta ja mulla ei varmaan nyt olisi perhettä, jos en olisi vahingossa sitä saanut. Koska uskon, että kaikella on tarkoitus – muutamasta jutusta mulla on kyllä vähän epäilyksiä -, minun oli tarkoitus saada kokea tätä rakkautta ja saada lapsi. Juuri tällä tavalla. Lapsi opettaa niin paljon epäitsekkyyttä, inhimillisyyttä, kärsivällisyyttä ja saa ainakin itseni miettimään paljon enemmän omaa käyttäytymistäni ja asioiden seurauksia. Lapsi tekee monesta vanhemmasta paljon paremman ihmisen. Joskus haaveilen siitä huolettomuudesta ja sopivasta vastuuttomuudesta, mutta se unohtuu aika äkkiä. Kuten joskus sanoinkin, en haluaisi olla viisikymppisenä lapseton. Se oli ajatus, joka kantoi sen elämäni vaikeimman päätöksen yli, pitääkö lapsi vai ei.

Vaikka lapsivapaa aika on joskus aivan ihanaa ja ihan hurjan tervetullutta vaihtelua arkeen, ikävöi sitä pientä rakasta kuitenkin kokoajan. Rakkaus on kuitenkin vahvistunut pikkuhiljaa, enkä Micaelin ollessa vauva, tuntenut läheskään samanlaisia tunteita häntä kohtaan, vaikka rakas hän oli toki silloinkin. Olen yrittänyt ikään kuin suunnitella elämäni aina niin, että vaikka mitä tapahtuisi, pärjäisin yksin. Menettäisin mitä tahansa, selviäisin kuitenkin. Mutta lapsen menettäminen ei vain sovi tuohon ajatusmaailmaan mitenkään. Se on suurin pelkoni ja varmasti jokainen vanhempi ajattelee näin. Eihän se rakkaus mihinkään häviä, mutta se, ettei minulla olisi jonain päivänä sitä omaa pientä rakasta, on jo ajatuksena sellainen, ettei sitä voi käsitellä. Sekin kertoo sen rakkauden suuruudesta, se on jotain ihan uskomatonta. Miten paljon edes voi rakastaa? Ikäväkseni tuttavapiiriini kuuluu useampikin oman lapsensa menettänyt. He ovat kauniisti osoittaneet omassa elämässään sen, ettei se äidin ja isän rakkaus koskaan katoa. Omaa lastaan rakastaa vielä sadan vuoden päästäkin. Enemmän kuin mitään muuta.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


2 Responses to “Vain äidit tietää”

  1. ElinaM sanoo:

    Nuo viimeiset lauseet sai kyyneleet silmiin… Sitä oman lapsen menettämistä ei pysty edes ajattelemaan ilman valtavaa ahdistusta. Ennen omaa lasta ei myöskään pystynyt ymmärtämään sitä ehdotonta rakkautta, jota lastaan kohtaa tuntee. Olen myös miettinyt sitä, että ennen omia lapsia sitä tunsi itsensä ihan kokonaiseksi, mutta nyt lasten myötä, jos jostain syystä he poistuisivat elämästäni, en olisi enää koskaan kokonainen. Minusta puuttuisi ikuisesti valtavan suuri palanen. Siltä se tuntuu ajatuksena.

    • mirvaannamarian sanoo:

      Niin tuntuu <3 Hassua että ilman lapsia sitä kuvitteli, että eihän se maailma siitä nyt NIIN paljoa muutu.. Eipä :D Mutta vain hyvällä tavalla siis.

Leave a reply

Your email address will not be published.