Loppuun palanut

maanantai syyskuu 03 2018 2 comments

Nämä postauksen kuvat on ottanut rakas veljeni puhelimella äidin syntymäpäivillä. Mulle tulee niistä niin hyvä mieli, vietinhän tuon päivän perheeni kanssa mummon luona maalla, juhlien rakasta äitiä. Mietin pitkään, minkä postauksen yhteydessä julkaisisin ne, kunnes katselin kuvia vähän tarkemmin. Bloggaajaklisee, viljapellossa (tänä vuonna tosin kaikki taitavat olla auringonkukkapellossa) kesän viimeisinä päivinä tuulessa hulmuavassa mekossa. Taustalla voi kuitenkin nähdä synkkiä pilviä. Loppuunpalaminen on niin 2010-lukua, loppuunpalaminen bloggaajana niin vuotta 2018.

Sosiaalinen media muutti ihmisten elämän. Se loi valtavasti uusia työpaikkoja, kokonaan uusia aloja. Se loi kauneutta ja visuaalisuutta, antoi ihmiselle mahdollisuuden toteuttaa itseään ja luovuuttaan. Loi uusia intohimoja, kiinnostuksen valokuvaukseen ja kuvankäsittelyyn. Mutta se loi paineita. Facebookin tykkää-nappulasta kaikki alkoi. Tuli paineita tykkäysten määrästä, seuraajista, sitoutuneista seuraajista. Google Analytics on monille paitsi jokapäiväinen työkalu, myös kirosana. Instagram ja Pinterest saavat taitavimmankin tekijän tuntemaan itsensä huonoksi kuvaajaksi ja surkeaksi kuvankäsittelijäksi. Blogiportaalien etusivut ja räikeästi arvostelevat keskustelupalstat taas ehkä huonoksi kirjoittajaksi. Kun elämänsä täyttää näillä sovelluksilla ja lisäksi lukee suosittuja, ammatikseen bloggaavien ihmisten blogeja upeine sisustuskuvineen, asuineen ja matkoineen, todennäköisesti tuntee oman elämänsä ainakin hetkellisesti vähän tylsäksi ja alempiarvoiseksi. Tänä vuonna ennätysmäärä bloggaajia on kertonut avoimesti uupumuksestaan. Nostan hattua heille, aina ei ole helppoa myöntää olevansa väsynyt, saati heikko. Suorastaan uupunut ja loppuunpalanut. Tarinat loppuunpalamisesta omassa intohimoammatissaan kertovat usein suorittajaluonteesta, kilpailuhenkisyydestä ja siitä, kuinka loputtoman paljon töitä on tehnyt oman unelmansa eteen ja antanut itsestään kaiken, enemmänkin. Kiiltokuvamaisen blogin tai Instagramin takana on kuitenkin inhimillisiä ihmisiä. Sosiaalinen media on monille siunaus, mutta niin se on myös kirous. Annika Pellavaa&Pastellia -blogista kirjoitti hyvin osuvasti tästä aiheesta, hänen postauksensa ja tarinansa voit lukea täältä.

Vaikka kaikki varmasti tietävät somen olevan kiiltokuvapintaa ja kaunisteltua, silti sitä jotenkin unohtaa sen kun paljon esillä olevat vaikuttajat eivät näytä sitä todellista puolta itsestään. Tiedän monta valheellista tarinaa blogien ja Instagramin takaa. Ymmärrän kyllä, että negatiivisuus ja arki sotkuineen siivotaan kuvien tieltä pois, mutta että valehdellaan? No, nämä ovat tietysti ääripäitä, mutta jo pienemmälläkin kaunistelulla luodaan paineita ihan tavallisille ihmisille. Itsekin mietin tuossa epätoivoisesti lastenhuonetta järjestellessäni, että miten ihmeessä eräskin somevaikuttaja ehtii kolmen lapsen kanssa parempaan lopputulokseen kuin minä, vaikka minulla on vain yksi ja olen mielestäni kuitenkin kovin tehokas. Vaikka minä jos joku tiedän, mitä kaiken kauniin pinnan alla voi olla. Silti aina aika ajoin kyllästyminen kiillotettuun blogimaailmaan, kaksi työtä, 4-vuotias poika, parisuhde, 4-8 treeniä viikossa ja sosiaalisen elämän ylläpito vievät suorittajaluonteen omaavaa introverttia vähän turhan kovaa, niin ettei perässä jaksa pysyä.

Onneksi tiedostan itse aina kun ne synkät pilvet tuntuvat varjostavan omaa elämääni. Silloin on pakko priorisoida tekemisiä ja ottaa aikaa sille tärkeimmälle, omalle hyvinvoinnille. Aiemmin yritin lisätä sitä aivan väärin keinoin. Yritin olla rennompi ja jättää kodin siivoamatta. Silloin sain aikaan vain enemmän ahdistusta. Lisäksi se aiheutti muita ongelmia. Sotkuisessa ympäristössä on kovin vaikeaa olla luova ja tehokas. En saa aikaiseksi mitään. Muistan eräänkin illan viime talvena, kun olin yksin kotona. Vein koirat ulos ja olin menossa nukkumaan hyvin stressaantuneena, miettien seuraavan aamun postausta, jota ei ollut edes luonnoksissa. Koti oli kuin pommin jäljiltä, sillä yritin olla boheemi ja keskittyä rentoon hauskanpitoon sen sijaan, että kiillottaisin jo kiillotettuja tasoja. Ennen sänkyyn menoa nappasin kuitenkin rätin käteen, siistin ja järjestelin koko asunnon, kuuntelin meditointisoittolistaani Spotifysta ja pian koti oli taas se rauhan ja luovuuden tyyssija. Istuin alas sohvalle, kaadoin lasin punaviiniä ja taisin tuona myöhäisenä iltana kirjoittaa koko viikon blogipostaukset etukäteen ja tehdä vielä kuviakin. Ennätysajassa. Suorittaminen ajaa minut helposti loppuunpalamisen partaalle, mutta toisaalta kun mukailen suorittajaluonteeni vaatimuksia sopivasti – esimerkiksi tuolloin siivoamalla kodin, sainkin aikaan paljon enemmän ja voin oikeasti hyvin kun mikään ei kummitellut mielessäni. Voisin vannoa, että monilla muillakin on tämän kanssa tekemistä ja tasapainoilua.

Mieheni mainitsi yhtenä iltana, että olen ollut koko päivän pahalla tuulella. Myönsin sen itsekin ja onneksi tiesin, mistä kaikki johtui. Koko päivän oli ollut kiire ja koti oli taas sotkuinen. Kiire on asia, joka stressaa minua valtavasti. Silloin on pakko päästä ottamaan happea ja olemaan yksin hiljaisuudessa. Vaikka se vie hetkellisesti aikaa silloinkin, kun sitä ei olisi yhtään käytettävissä, se on lopulta tie kaikkein tehokkaimpaan työskentelyyn.

Olen suorittaja ja poltan itseni herkästi loppuun. Minulla on suuri tarve olla hyvä, hyväksytty ja suoriutua kaikesta kiitettävästi. Tämä oli osa minua jo koulussa. Nykyajan elämäntyyli ruokkii suorittamisen tarvetta ja usein löydän itseni siitä oravanpyörästä, häilymästä jaksamisen rajamailla. Saan olla kiitollinen kehosta, joka varoittaa onneksi ajoissa. Jos en saa iltaisin unta heti, kun vedän peiton korviin, tiedän stressitasojen olevan liian korkealla. Rytmihäiriöt alkavat vaivata heti ja huomaan pakenevani kaikkea pakollista esimerkiksi somemaailmaan, joka taas entisestään ruokkii suorittamisen tarvettani. Samoin turha puhelimen näprääminen vie aikaa niiltä tärkeimmiltä asioilta, joille ei muutenkaan sitä ollut. Viimeaikoina olen yhä useammin miettinyt, että loppuunpalaminen alkaa olla oikeasti lähellä jo itsellänikin. Jostain täytyy karsia ja näin ei voi elää loputtomiin. Siksi loppuvuoden tavoitteenani onkin selkeyttää tätä elämää, priorisoida minulle oikeasti tärkeitä asioita ja näiden kautta tietoisesti pyrkiä vähentämään stressiä ja kiirettä. Olen kaikessa rauhassa suunnitellut tätä hyvinvointiprojektiani, joka on paljon muuta kuin treenaamista ja puhdasta ruokaa. Se on kokonaisuus ja elämänmuutos, joka toivottavasti heijastuu oman ja läheisteni elämän lisäksi myös ihmisiin ympärilläni. Ei kukaan voi inspiroitua loppuunpalaneesta tyypistä, joka ei ehdi olemaan läsnä edes itselleen.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


2 Responses to “Loppuun palanut”

  1. Annika / pellavaa&pastellia sanoo:

    Hyvä teksti! Meissä on kyllä niin paljon samaa! Olen samanlainen mahdoton ylisuorittaja. Toisaalta hyvä huomata, että olet nyt itse ajoissa huomannut uupumuksen merkkejä. Minä en niitä ottanut ajoissa omalla kohdallani tosissani, enkä vieläkään osaa sanoa täysin miksi. Ei ole helppoa muuttaa totuttuja tapoja, vaikka ne olisi haitallisia. Tiukat rutiinit ja suorittaminen on eräänlainen selviytymiskeino, joita ilman ei oo ehkä koskaan oppinut olemaan. Tuo hyvinvointiprojekti kuulostaa fiksulta. Tärkeintä on suoda itselleen riittävästi lepoa, kuten tänään blogissa kirjoitin:)

  2. Nelli sanoo:

    Niin hyvä postaus <3
    Tunnistan itsessäni tuon saman, että vaikka aina ei jaksaisi siivota, ei sotkussa vaan osaa olla luova!

    Tsemppiä ja armollisuutta itselle <3

Leave a reply

Your email address will not be published.