Elämää varjostava kuolemanpelko

keskiviikko syyskuu 05 2018 6 comments

Taas yksi uusi syöpäuutinen. Tuttavan itsemurha, alati lisääntyvät mielenterveysongelmat ja niiden surulliset seuraukset. Äkilliset sairaskohtaukset, onnettomuudet, kätkytkuolemat ja uima-altaaseen hukkuneet lapset. Päivittäin lukiessani näitä ikäviä uutisia rintaani puristaa. Ahdistus, joka ajoittain hellittää otteensa, mutta joka palaa taas kun en yhtään sitä odota. Välillä tunnen tulevani hulluksi istuessani yksin autossa työmatkalla. Mitä jos tuo rekka ajaakin vahingossa minua päin? Kuolemanpelko on läsnä lähes jokaisessa päivässäni.

Isäni kuoli äkillisesti, suhteellisen nuorena vain 57-vuotiaana pian sen jälkeen, kun lääkäri oli todennut hänet ”terveemmäksi kuin moneen vuoteen”. Olin aina pelännyt kuolemaa, niin paljon että lapsena luulin kuolevani uituani meressä, kun luin iltapäivälehdistä sinilevän vaaroista. Lukemaan oppiminen alle kouluikäisenä ei ollut pelkästään positiivinen asia. Isäni kuoleman jälkeen oma kuolemanpelkoni katosi. Selvisin siitä ajattelemalla, että sittenhän pääsen vain isäni luo. Samalla kun lohdutin itseäni ajattelemalla, että isäni ei kärsinyt ja nyt hänellä on vain hyvä olla, tein palvelusta omalle pelolleni. En kokenut enää sairastumisesta tai kuolemasta ahdistavia ajatuksia ja minun oli helppo uskoa, että kaiken on vain tarkoitus tapahtua niin kuin tapahtuu. Kunnes sain lapsen.

Vähitellen kiintyessäni häneen, kuolemanpelko alkoi nostaa taas päätään. Paitsi lapseni kuolemaa, pelkään että itselleni sattuu jotain. En niinkään itseni, vaan läheisteni kannalta. Mitä jos lapseni jäisi ilman äitiä? Vaikka tiedän pelkoni olevan täysin typerää ja turhaa, en voi sille mitään. Mietin harva se päivä, mikä onkaan se päivämäärä, jolloin minä täältä lähden. Sairastuuko lapseni, joutuuko hän kärsimään, saako hän kasvaa edes aikuiseksi? Kun mietin mikä minua itse kuolemassa pelottaa, en oikeastaan edes tiedä. Ehkä se, että kaikki loppuu. Toisaalta se on taas lohdullista. Kertoo siitä, että minulla on nyt niin ihana elämä, etten haluaisi sen koskaan päättyvän. Uskoin aiemmin vahvasti kuolemanjälkeiseen elämään, mutta nykyään olen alkanut toisinaan kyseenalaistaa sitäkin.

Tämä postaus kuulostaa ehkä negatiivisemmalta, kuin mitä oikeastaan on. Tämä pelkoni ei onneksi ole arkeani rajoittava tekijä, eikä minusta ole tullut ylihuolehtivaista ja hysteeristä äitiäkään. Ehkä se vain kertoo siitä suunnattomasta rakkaudesta, mitä tunnen elämää ja läheisiäni kohtaan. Pelkäättekö te kuolemaa tai sairastumista? Onko joku kenties kamppaillut samojen ajatusten kanssa ja päässyt niistä jotenkin yli?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


6 Responses to “Elämää varjostava kuolemanpelko”

  1. Viivi sanoo:

    Niin tuttua ja joka päiväistä. Ennen äidiksi tuloa en mokomia ajatellut vaan tunsin olevani lähes kuolematon. Syöpään sairastumista pelkään hullunlailla. Miten lasteni elämä jatkuisi ilman minua?

  2. Tiina sanoo:

    Olen lukenut blogia jo iät ja ajat, mutta en ole rohjennut kommentoida aikaisemmin. Nyt kuitenkin on pakko, koska aihe oli niin mielenkiintoinen josta kovin moni ei uskaltaisi kirjoittaa. Pelkäisi varmaan, että karkoittaa lukijat. Itse pelkään kuolemaa alitajuisesti todella paljon vaikka olen samanvuotinen kuin sinä. Varsinkin kun en usko mihinkään kuolemanjälkeiseen tai muutenkaan ole uskonnollinen niin oletan, että aivoni vain ns. sammuvat ja sitten ei ole mitään. Se on aivan kamala ajatus. Siksi en yleensä halua ajatella mitään vuosilukuja kauhean pitkälle, koska ajatus siitä ettei minua ole alkaa vain itkettää. Saati sitten ajatus, että myös kaikki läheiseni ovat jo poissa ja jos minulla olisi lapsia niin heidän ollessaan vaikka 70v niin saattaisin olla ollut mullan alla jo parikymmentä vuotta. Ylipäänsä se määrittämätön pitkä aika olematonta on pelottava ajatus kun samaan aikaan maailma muuten jatkaa olemistaan eri ihmisillä. Usein kuulee myös sanottavan, että monet haluavat kuolla nukkuessaan. En itse oikein tiedä kumpi olisi kamalampaa. Käyt normaalisti nukkumaan ja siinä heräämättä tavallaan katoat vai tunnet saaneesi jonkun sydänkohtauksen ja ehdit tajuta asian. Vitsillä joskus ajattelen, että en varmaan uskalla käydä enää vanhana nukkumaan, mutta pakkohan ihmisen on nukkua. Varmaan tämä on osittain herkän ihmisenkin ominaisuus kun on niin kiintynyt ihmisiin.
    Kiitos mielenkiintoisesta tekstistä :)

  3. Tiina sanoo:

    Olen lukenut blogia jo iät ja ajat, mutta en ole uskaltanut aikaisemmin kommentoida. Nyt oli kuitenkin niin mielenkiintoinen aihe josta moni ei uskaltaisi kirjoittaa. Pelkäisi varmaan, että karkottaa lukijat. Itse pelkään kuolemaa alitajuisesti todella paljon vaikka olen samanvuotinen kuin sinä. Varsinkin, koska en usko kuolemanjälkeiseen tai muuten ole uskonnollinen niin ajattelen aivojen vain ns. sammuvan ja sitten ei ole mitään. Se on aivan kamala ajatus. Yleensä en ajattele vuosilukuja kauhean pitkälle, koska ajatus siitä ettei minua ole alkaa vain itkettää. Tai ajatus siitä, että myös läheiseni ovat joskus poissa ja jos minulla olisi lapsia niin jos esim. he ovat 70v niin saattaisin olla ollut mullan alla jo monta vuotta. Ylipäänsä se määrittämättön pitkä aika olematonta samalla kun maailma jatkaa kuitenkin olemistaan eri ihmisillä on pelottava. Joskus kuulee myös ihmisten puhuvan, että he haluaisivat kuolla nukkuessaan. Itse en tiedä kumpi olisi pahempi, mennä normaalisti nukkumaan ja siinä välissä kadota vai tuntea saaneensa sydänkohtaus ja ehtiä tajuta asia. Vitsillä joskus ajattelen, että vanhana en uskalla varmaan käydä nukkumaan, mutta pakkohan ihmisen on nukkua.
    Kiitos mielenkiintoisesta tekstistä :)

  4. Tiina sanoo:

    Olen lukenut blogia jo iät ja ajat, mutta en ole uskaltanut aikaisemmin kommentoida.

  5. Sara sanoo:

    Tuttua! Pelkään itse kuolemaa ihan kauheasti ja kuolema onkin liian usein mielessä. Liian usein autolla ajaessani ajattelen samoin, että mitä jos joku nyt ajaa minua päin tai ajan motarilta ulos? Pelkään kivuliasta kuolemaa eniten. Pelkään muutenkin kipua. Itse uskon kuoleman jälkeiseen elämään, en kuitenkaan niin, että elämä jatkuisi samana ihmisenä.

  6. Hennuli sanoo:

    Minulla ei ole niinkään kuoleman pelkoa, mutta sairauksien pelko löytyy. Olen kolmen ihanan äiti. Joten välillä sairauksien pelko meinaa ottaa vallan, kunnes taas muistan että Jeesus pitää minusta ja lapsista huolen, se on todella helpottavaa!! Rukoilen sinullekin rauhaa ja toivottavasti Jeesuksen rakkaus saisi rauhoittaa sinutkin :) <3

Leave a reply

Your email address will not be published.