Miltä vanhemman kuolema tuntuu?

keskiviikko lokakuu 31 2018 4 comments

Synkkinä vuodenaikoina voisi kuvitella ajattelevan enemmän synkkiä asioita, mutta itse oikein havahduin alkuviikosta siihen, miten positiivisella mielellä olen pari viime viikkoa ollut. Osansa on varmasti raudanpuutteen korjaantumisella (raudanpuute aiheuttaa alakuloisuutta), sillä olen ollut jotenkin paljon optimistisempi kuin koskaan aiemmin. Silti aina isänpäivän lähestyessä iskee pieni haikeus, kun omaa isää ei ole ollut täällä kohta yhdeksään vuoteen. Koska isäni kuoli talvella, talven lähestyminen tuo myös mieleen sen ajan vuosi toisensa jälkeen. Vanhemman kuolema on yksi musertavimmista asioista, joka ihmiselle voi tapahtua, varsinkin kun se tulee yllättäen ja aivan liian aikaisin. Äitipuoleni kuoli kun olin 19-vuotias, isäni taas vähän ennen 21-vuotissyntymäpäivääni. Suru ei katoa koskaan, kliseisesti se vain muuttaa muotoaan. Vanhemman kuolema on asia, joka myös yhdistää. Se yhdistää loput perheestä vieläkin tiukemmin yhteen, mutta se yhdistää myös muihin saman kokeneisiin. Puhun isästäni edelleen usein, mutta syvempiä keskusteluja voin käydä oikeastaan vain heidän kanssaan, jotka ovat läpikäyneet saman surun.

Elämästä puuttuu paljon enemmän kuin ennen. Vahva, elämääni paljon vaikuttanut persoona on poissa. Se toinen tuki ja turva, jolta saattoi aina kysyä neuvoa asiassa kuin asiassa. Tästä haluaisinkin kuulla kokemuksia muilta vanhempansa menettäneiltä – oletteko kenties saaneet elämäänne toisen tällaisen ihmisen, jolta saatatte kysyä neuvoa aina tarpeen tullen? Pitkään mietin, että selvisinpä hyvin yksikseni ja äidin kanssa monista miesten jutuista, mutta nyt viiden vuoden parisuhteen jälkeen huomaan että olen kyllä korvannut miehelläni isääni monissa käytännön asioissa. Ehkä siksi usein mietinkin, että miten ihmeessä mä nyt pärjäisin jos olisinkin yksin? Onneksi tiedän, että kyllä mä lopulta pärjään. Aina.

Vanhemman kuolema ja sen surun läpikäyminen toi nimenomaan sitä varmuutta, että niin sitä vain selviää ihan mistä tahansa. Suru kuitenkin muuttaa meitä ihmisinä. Erityisesti se on vaikuttanut omaan arvomaailmaani. En hätkähdä niinkään ihan pikkujutuista, mutta toisaalta taas tiedän paljon paremmin oman paikkani ja sen, että elämä on lyhyt – vain itse voimme tehdä siitä paremman ja olemme vastuussa omasta onnellisuudestamme. Vanhemman kuolema täytyy kuitenkin ensin käsitellä. Siihen voi kulua toisilla jopa loppuelämä, toinen pääsee helpommalla. Puhuminen auttaa, niitäkin, jotka luulevat etteivät halua puhua. Parisuhteessa tämä voi itseasiassa aiheuttaa pahimmillaan jopa ongelmia, jos toinen ei tiedä ollenkaan miltä toisesta voi tuntua. Itse en varmasti osaisi edes puhua kaikista tunteistani ihmiselle, joka ei ole käynyt läpi sitä kaikkea. Aina, kun kuulen vanhempansa menettäneistä ihmisistä, tunnen suurta empatiaa ja jollain tavalla myötäelän sitä surua.

Katkeruus ja viha nostivat aluksi kuitenkin usein päätään. Ja niin saattaa käydä edelleen aina silloin tällöin. Ensin kiukku nousi juhlapyhinä. Miksei meillä ole enää kahta isää kun muilla on? Miksi ton isä vaihtaa sille talvirenkaat ja mä joudun selvitä tästä yksin? Etenkin lapseni syntymän jälkeen koin valtavaa ”mummokateutta”. Että miksi juuri meidän lapsella on vain yksi isovanhempi, kun toisilla niitä on uusperhetilanteissa parhaimmillaan kahdeksan? Mutta eihän sille ole mitään selitystä. Katkeruus on turhaa, sillä saa vain itselleen entistä pahemman olon.

Elämäni ei ole entisellään, mutta ei se tule koskaan olemaankaan. Emme voi kysellä miksi, koska emme saa siihen koskaan vastausta. Mutta suurestakin surusta selviää kyllä, siitä olen itsekin todiste. Mua on auttanut mun vahva usko yliluonnollisiin asioihin, sillä tunnen usein että isäni on täällä jossain. Viime yönäkin meillä kummitteli, ehkä kirjoittelen siitä myöhemmin.

Lisää aiheesta myös näissä postauksissa.. 

Elämä ilman isää

Iskälle

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


4 Responses to “Miltä vanhemman kuolema tuntuu?”

  1. Ii sanoo:

    Olen todella pahoillani <3

    Samaistun niiin hyvin moneen kohtaan. Oma isäni kuoli, kun olin vasta lapsi. Luulen että se on vaikuttanut minuun todella monella tapaa - juuri myös niin kuin kuvailit, että on se tunne, että selviää mistä vaan eikä hätkähdä pienistä. Myös meidän perhe hitsautui sen jälkeen entistä tiukemmin yhteen, ja äitini on minulle niin tärkeä, etten edes uskalla ajatella sitä ettei häntä joskus enää ole...

    Isäni kuoli kesällä, ja tunnen edelleen selittämätöntä ahdistusta lähestyvästä kesästä ja kuumista kesäöistä. Juuri sellaisista öistä kuin silloin, kun puhelin soi ja saatiin huonoja uutisia. Useasti mietin, että harmittaa kun ei isän kanssa ehditty tutustua näin aikuisiällä eikä hän tiedä miten minulla menee. Tunnen myös outoa kateutta sellaisia ihmisiä kohtaan, joiden isä pelastaa aina paikasta kuin paikasta. Isänpäivänä en pysty onnittelemaan tuttuja isiä, ei ne sanat vaan tule mun suusta millään ulos. Siitä olen kuitenkin onnellinen, että minulla on niin mahtava mies josta tulee varmasti upea isä toivottavasti jonain päivänä <3

    • mirvaannamarian sanoo:

      Kuulostaa niin tutulta. Aivan samoja ajautksia mullakin.

      Mäkin harmittelen usein, ettei isä ehtinyt nähdä mitä kaikkea olen lopulta saanutkaan aikaan. Tai no, näkee hän varmasti tuolla jossain.. Mä oon kyllä onnekas että mun lapsella on aivan ihana isä, toivottavasti tekin saatte nauttia elämästä perheenä vielä jonain päivänä <3

  2. Melli sanoo:

    Olen joskus ajatellut, voiko adoptoida mummon. Olen kaivannut minun mummoa, koska joulu ei tunnu samalta, ilman häntä. Siksi olen joskus ajatellut adoptiomummoa. Eikö joku nainen voisi tarjoutua mummoksi? Hmm…

    • mirvaannamarian sanoo:

      Olis ihana! :D <3 Ja hei, vitsi mikä tilaisuus sille mummollekin - kuinka moni vanhus on yksinäinen ja kaipaisi lasten seuraa..

Leave a reply

Your email address will not be published.