Miksen tajunnut olevani ihan loppu?

tiistai joulukuu 04 2018 10 comments

Kirjoitin alkusyksystä jonkinlaisen tekstin loppuunpalamisesta. Tunsin olevani jo silloin ihan lopussa, eikä ihme. Jo vuosia olen ollut kroonisesti stressaantunut. Olen selittänyt kaiken pikkulapsiarjella ja usein vähätellyt itseäni. Kuinka pienistä asioista koen valtavaa stressiä, kun toiset pyörittävät ihan mukisematta neljän lapsen perhettä tai tekevät vuosikausia useampaa työtä epäsäännöllisillä työajoilla. Syyllistin itseäni kiittämättömyydestä ja laiskuudesta, samalla kun yhä useampana päivänä itkin, etten vain jaksa enää sitä tavallista arkea.

Kesällä uupumus nosti päätään toden teolla, kun keittiöremontti lähestyi ja kotoa piti olla pois lähes kuukausi. Pakkaaminen tuntui ylitsepääsemättömältä ja stressasin hulluna miten selviämme veneessä kokonaisen kuukauden lapsen ja koirien kanssa. Yllättäen kesälomareissu menikin hyvin kivuttomasti ja kiitos helteiden, nautin heinäkuussa enemmän elämästä kuin vuosiin. Fyysisesti olo oli usein huono ja sairastin monta pientä flunssaa. Monet kyselivätkin, miten olen jatkuvasti kipeä, enkä tajunnut sitä edes itse. Enhän mä ole koskaan kipeä.

Elämä levisi jotenkin käsiin elokuussa, kun arki alkoi. Fyysinen kuntoni oli aivan pohjamudissa, kiitos raudanpuutteen, jota en edes tajunnut. Koska mieleni on niin valtavan vahva, sain tsempattua itseni hirveään treenirytmiin. Saatoin helposti tehdä viikossa 4-5 salitreeniä ja siihen päälle vielä joogat, uinnit ja juoksulenkit. Mieli voi todella huonosti ja ahdistuin jokaikisestä menosta kodin ulkopuolelle. Venekausi jatkui ja joka ikinen veneelle lähtö, asia jota olen aina rakastanut yli kaiken, tuntui ylitsepääsemättömän raskaalta ja stressaavalta. Sanomattakin on selvää, että tämä on näkynyt kaikissa ihmissuhteissani, perhesuhteissani ja se on heijastunut kaikkeen, mitä teen. Luulin olevani fyysisesti todella hyvässä kunnossa, minähän liikuin ja elin ihan yliterveellisesti. Jokin kuitenkin mielessäni sanoi, ettei kaikki ole nyt ihan kunnossa. Varasin ajan laboratoriokokeisiin, josta löytyi ensimmäisenä vakava raudanpuute.

Käynti lääkärillä paljasti myös vakavan ylirasitustilan. Se päivä oli paranemisessani ihan käänteentekevä, sillä ulkopuolinen ihminen, alansa asiantuntija, sanoi minulle suoraan, että olen pahasti ylirasittunut. Että en voi enää koskaan jatkaa näin, jos haluan pitää itseni kunnossa. Se oli suunnaton helpotus, sillä ilman noita sanoja olisin edelleen vähätellyt oloani, korjannut fyysisiä oireita loputtomiin ja pitänyt itseäni vaan vähän laiskana ja kiittämättömänä. Tämä tuntuu hullulta, mutta sitä se oli. Olen ollut hyvin itsekriittinen tässäkin asiassa.

Paraneminen on ollut varsinaista ylä- ja alamäkeä. Kun rautainfuusion jälkeen sain vielä sen hammastulehduksen ja ruokamyrkytyksen, tuntui etten parane koskaan. Toisaalta taas hyvät päivät ovat olleet todella hyviä ja kun vihdoin pääsin siitä hammassärystä, olen ollut päivittäin yhtä hymyä. Olen tietysti muuttanut elämäntapojani paljon ja pyrkinyt tekemään arjestani kaikin tavoin mahdollisimman helppoa ja stressitöntä. Kuitenkin siitä hetkestä lähtien, kun lääkäri totesi minun olevan rasittunut, asenteeni on ollut aivan erilainen. Jotenkin sain siitä sellaista itsekunnioitusta ja omanarvontuntoa, joka oli kateissa jossain. Aloin priorisoida omaa jaksamistani (sitä henkistä) aivan eri tavalla ja nyt jälkeenpäin katsottuna tuntuu aivan typerältä, että stressasin siitä jos en päässytkään viidesti (!!) viikossa salille. Kaikesta tuli niin helposti pakkoa ja suorittamista, jopa niistä asioista joita rakastan, kuten urheilua, töitä ja perheen kanssa liikkumista. Nyt olen päässyt sen yli ja olo on ennen kaikkea hämmentynyt.

En koskaan ajatellut itse uupuvani. Siksi haluaisin huutaa näistä asioista ääneen, loppuunpalaminen ei katso ihmistä eikä elämäntilannetta, mutta kiireinen arki + suorittajaluonne on yhdistelmä, joka kokee sitä helpoiten. Se, miten koemme stressin, on yksilöllistä. Toinen sietää sitä paremmin kuin toinen, mutta emme voi vähätellä kenenkään kokemaa stressiä. Toki yleensä sitä vähättelee eniten stressaaja itse, joten jos ystäväsi tai perheenjäsenesi huomauttelevat vähän liian huimasta tahdista, kannattaa pysähtyä miettimään. Kukaan meistä ei jaksa kohtuutonta kuormaa. Minultakin piti pettää ensin fyysinen terveys, että tajusin pysähtyä ja muuttaa asioita. Omat varoitusmerkkini olivat onneksi vielä pieniä, toisilla se kiire pysähtyy lopullisesti vakavampien sairauksien seurauksena.

Oletteko käyneet läpi jotain samankaltaista? Kerro mulle kaikki ♥

Seuraatko?FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


10 Responses to “Miksen tajunnut olevani ihan loppu?”

  1. Pirjo sanoo:

    Ei rahattomalla opiskelijalla, työttömällä ym… ole varaa teettää yksityisellä kalliita kokeita, raudanpuutteista ym.. Tietty voisivat skipata tämän blogin ja jättää lukematta sinun kertomukset kuinka olet selättänyt kaikki puutokset ym..kun olet saanut selville kalliiden tutkimusten tulokset.

    • Suomalainen sanoo:

      Kyllä Suomessa ihan kaikilla on mahdollisuus päästä tutkimuksiin ja hoitaa itsensä kuntoon. Muualla maailmassa tarvitsee olla hyvä vakuutus tai paksu lompakko.

      Tsemppiä paranemiseen!

      • mirvaannamarian sanoo:

        Tää on totta, se miten nopeasti hoitoa saa ja pääsee oikean lääkärin luo, voi olla kiinni siitä ettei ole varaa yksityiseen, mutta kaikki onneksi hoidetaan ja tavalla tai toisella pääsee aina tutkimuksiin julkisellakin. Siinä vaiheessa kun lapsen lääkärikäynti Jenkeissä maksoi 660 dollaria (pelkkä lääkärin tapaaminen, muut kulut vielä päälle kuvantamiset jne..) kiitin taas mielessäni moneen kertaan meidän uskomatonta ilmaista (ja maailmanluokan mittapuulla maailman parasta) terveydenhuoltoa <3<3

    • mirvaannamarian sanoo:

      Onneksi Suomessa pääsee ilmaiseksi julkiselle, yleensä tutkimuksiin meno on itsestä ja omasta tietämättömyydestä enää kiinni <3

  2. Aloittelija sanoo:

    Hei, ei liity tahan postaukseen millaan tavalla mutta olisi kiva lukea enemman valokuvauksesta ja vinkkeja aloittelijalle. :) Itse kameran kaytosta kuvien editointiin. Tiedan etta olet pari postausta aiemmin jo kirjoittanut mutta nama olisi itselle mielenkiintoisia aiheita.

    Ja voimia ja tsemppia paranemiseen!

    • mirvaannamarian sanoo:

      Kiitos kovasti, näitä varmasti tulossa viimeistään tammikuussa! :) Joulukuu on niin kiireistä aikaa että blogi jää vähemmälle, priorisoin jouluhössötyksen sen edelle :D <3 Kiitos kovasti!

  3. Viivi sanoo:

    Onneksi menit lääkäriin. Tunnistan samankaltaisia fiiliksiä aiemmasta itsestäni – ”eihän minulla ole oikeutta valittaa, kun mulla kuitenkin menee ihan hyvin…”

    Helpotti niin paljon, kun kuuli ulkopuolisen sanovan, että tämä ei ole normaalia, ja apua on saatavilla.

  4. Arja sanoo:

    Elämäsi vaikuttaa blogin perusteella tyhjältä: lomalta lomalle, minä-keskeistä suorittamista, oman itsen ylianalysointia ja kaiken tämän jakamista somessa. Saisitko sisältöä vaikka työstä tai vapaaehtoistyöstä? Antaisit aikaasi ja saisit vastineeksi tunteen siitä että olet hyödyllinen osa yhteiskuntaa, huomaisit että maailma on enemmän kuin oma napa.

    • mirvaannamarian sanoo:

      Saan sisältöä elämääni kahdesta työstä, lapsesta, kahdesta koirasta sekä harrastuksistani :) Kiitos vaan ideasta, mutta mulla on töitä enemmän kuin ehdin tehdä.

Leave a reply

Your email address will not be published.