Olen kirjoittanut vajaa vuosi sitten loppukesästä jonkin ylimalkaisen tekstin loppuunpalamisesta. Siinäkin korostanut vain sitä, kuinka minä vain olen suorittaja, introvertti ja tarvitsen siistin ja rauhallisen ympäristön vaikka sitten pienen väsymyksen kustannuksella. Loppuunpalaminen oli tapahtunut jo silloin, en vain tunnistanut sitä itse. Kirjoitan tätä postausta vasta nyt juuri siksi, että nyt tiedän tuon olevan ohi ja tunnistan kuinka eri tavalla asiat ovat nyt. Olen kaikin puolin eri ihminen.

 

Opiskeluaikoina kävin koulussa ja tein sen ohella noin 30 tuntia viikossa töitä. Välillä kahtakin eri työtä. Olin stressaantunut, mutta eri tavalla. Silloin kesäloman alkaessa olo oli hetken aikaa tyhjä, mutta helpottunut. Muistan kun tein loman alkaessa suursiivouksen ja aloin nauttia kesästä. Se oli normaalia. Vastaavasti taas viime vuonna tähän aikaan olin vain ahdistunut. Kotiin oli tulossa keittiöremontti, ahdisti. Kolmen viikon venereissu aurinkoisessa saaristossa kuulostaa monen korvaan unelmien täyttymykseltä, täydelliseltä tavalta viettää kesälomaa, mua sekin ahdisti. Olin jatkuvasti huonolla tuulella, stressasin ihan älyttömistä asioista ja halusin olla vain kotona. Kroppa oli fyysisestikin stressaantunut ja olinkin tietämättäni hankkinut itselleni vakavan ylirasitustilan. Suorittamiseni ylettyi jokaiseen elämän osa-alueeseen enkä osannut nauttia enää mistään. Joka ikinen loma ja reissu tuntui vain aiheuttavan lisää stressiä, kannattaako sinne sitten edes lähteä?

 

Kärsin suorittajan kirouksesta, mun oli pakko olla tekemässä kokoajan jotain tai tunsin itseni laiskaksi ja saamattomaksi. Tämähän näkyy sitten jokaisella elämän osa-alueella, kaikkeen ei yksinkertaisesti voi panostaa täysillä. On pakko sanoa ei, on pakko joskus tuottaa se paha mieli muillekin kuin itselleen. Ei yksikään työ, ei yksikään maine eikä kunnia, ole sen arvoista, että hukkaat itsesi ja ilon elämästäsi. Kun stressiä ja ahdistusta pakenee vielä kovatehoiseen liikuntaan, joka sekin lisää kehon stressitilaa kun ei huolehdi riittävästä palautumisesta, keho ja mieli ovat molemmat todella sekaisin. En halunnut olla se lapselleen huutava ja kiukutteleva äiti, mutta se mä olin.

 

 

Vuoden aikana on moni asia muuttunut. Olen itsekkäästi käyttänyt paljon aikaa itseeni ja omaan hyvinvointiini. Ajatellut itseäni ehkä enemmän kuin koskaan. Avannut mieleni solmuja, rauhoittunut ja tehnyt paljon pieniä muutoksia elämässäni. Olen löytänyt taas ilon elämästä, saanut itseni takaisin. Löytänyt vähän taas sitä kadonnutta no edes sinnepäin -asennetta, ja alkanut jopa odottaa taas lomia. Parin viime vuoden aikana olen tavallaan kammonnut niitä, sillä silloin on ollut aikaa kohdata itsensä ja ajatuksensa. Arkeen kun ne piiloutuvat aika kätevästi. Yhtäkkiä löydänkin aikaa tehdä itse ruokaa, leipoakin. Turhat kotityöt jäävät yhä useammin tekemättä, enkä koe niistä ahdistusta. Tähän väliin haluankin sanoa, että siinä vaiheessa kun viikkaamattomat pyykit ja tiskivuori tuntuvat ylitsepääsemättömän pahalta asialta sietää, on jokin hullusti. 

 

Vaikka tällä hetkellä stressiä ja huolta on jopa enemmän kuin vaikka silloin vuosi sitten, pystyn käsittelemään niitä eri tavalla ja se taakka tuntuu paljon kevyemmältä kantaa. Loppuunpalaminen on vaikea tunnistaa, joten se pääsee salakavalasti kehittymään pitkällekin ennen totaaliuupumusta. Moni hakee apua vasta, kun ei pääse sängystä ylös eikä suoriudu päivittäisistä askareista. Silloin tilanne on jo paha. Itse hakeudun fyysisten oireiden takia lääkäriin ja vasta kun sain kuulla lääkäriltä, että olen pahasti ylirasittunut, tajusin sen itse. Onneksi ei voi kuin arvailla, mitä olisi voinut tapahtua jos tilanne olisi jatkunut pidempään.

 

 

Toipuminen ja uudenlaisen elämäntavan omaksuminen oli kaikkien silloisten terveysongelmien takia hidasta. Toisaalta niin se taitaa muutenkin olla. Vasta jälkikäteen tajuaa kuinka väsynyt sitä olikaan. Siksi kannattaakin kiinnittää huomiota niin omaan, kuin läheistenkin hyvinvointiin ja jaksamiseen. Etenkin stressaavat suorittajat uupuvat nykyään niin helposti, että sitä voi alkaa pitää jo kansantautina. Jos olet itse kärsinyt uupumuksesta tai loppuunpalamisesta, kerro kommenttiboksissa kokemuksistasi ♥

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian

 


Ajatus treenitauosta tuntuu aina alkuun katastrofilta. Kun viime syksynä jouduin pitämään kuukausien tauon kunnon hikitreenistä ja juoksemisesta, se alkoi todellakin näkyä kropassa. Kehonkoostumus muuttui, kun rasvaprosentti luonnollisesti nousee ja lihasten osuus pienenee. Tämä tapahtuu yllättävän äkkiä. Näkyi se toki kunnossakin. Painohan multa vain putosi ja housut tuntuivat kokoa liian suurilta. Kävelin päivittäin sekä joogasin paljon. Olin niin kipeä, etten osannut edes kuvitella silloin liikkuvani kunnolla. Tuo aika opetti kuitenkin paljon treenitauosta vaikka luulin tietäväni siitä jo entuudestaan. On tärkeää kuunnella kehoa. Mitä enemmän liikkuu, sitä paremmin tunnistaa oikean väsymyksen ja sitten sen väsymyksen, joka tulee joko liiallisesta rasituksesta ja huonosta palautumisesta tai sitten sen, joka tulee yksinkertaisesti tauosta – hyviä äkkiä muuttuu laiskaksi jo parinkin liikkumattoman päivän jälkeen. Kun saa motivaation taas kohdalleen, voi tauko treenistä jopa parantaa suorituksia.

Tähän väliin täytyy muuten sanoa näistä kuvista, mietin hetken viitsinkö julkaista näitä kun otettiin niitä ihan ex tempore aamulenkillä ja oon näissä harjaamattomalla superlikaisella tukalla ilman meikin hiventäkään, mutta muistin onneksi miten ihanaa palautetta oon saanut esimerkiksi Instagram storyissa kun olen näyttänyt siltä, että olen oikeasti lenkillä enkä lähdössä täydessä tällingissä baariin hiustenpidennysten ja huulipunan kanssa. Liikunta ja meikit eivät sovi yhteen, toki tukan nyt voisi ehkä harjata mutta onpahan aitoa fiilistä suoraan lenkkipoluilta.

Nyt keväällä olen joutunut pitämään kaksi erillistä viikon taukoa kaikesta liikkumisesta. Ensin oli oikein vuosisadan flunssa ja kun siitä paranin ja pääsin taas liikunnan makuun, alkoivat takavuosien tutut poskiontelontulehduksen oireet vaivata. Kerrankin osasin hoitaa itseäni oikein ja vältyin antibiooteilta. Ihana tunne kun pystyy kävellä ilman poskipäiden särkyä ja solmia kengännauhat niin, ettei pää tunnu räjähtävän kumartuessa. Vaikeinta treenitauossa on aina alku sekä loppu. Pitäisi malttaa ajoissa jäädä kotiin, silloin voi jopa säästyä pahimmalta. Toisaalta taas liian ajoissa aloitettu liikunta on ihan jo sydänlihastulehduksenkin riski, mutta myös hidastaa täydellistä paranemista. Ennen menin aina pari-kolme päivää flunssasta salille, flunssat kestivätkin sitten sen pari viikkoa ja puolikuntoisuus vieläkin pidempään. Kunnon lepo kysyy vähän hermoja, mutta se kannattaa. Nenän tukkoisuus ei kuitenkaan ole selkeä indikaattori sille, pystyykö treenata. Mulla ainakin tukkoisuus jatkuu yleensä aika pitkään jo sen jälkeen, kun olo on muuten jo ihan entisellään. Silloin kannattaa kuulostella oloa kevyellä aloituksella. Tiedetään, tiedetään -fiilis? Kunhan nyt muistuttelin, sillä kaipaan sitä itsekin usein.

Nyt kun olen malttanut pitää kunnon taukoja ja hoitaa itseni kuntoon, treenisuoritukseni ovat jopa parantuneet. Liian aikainen aloitus puolikuntoisena näkyy ja tuntuu, nimittäin tehoissa. Ei jaksa nostaa, ei jaksa juosta. Huonon lenkin jälkeen kynnys lähteä seuraavalle kasvaa.. Noidankehä on pian valmis. Sen sijaan mieti miltä tuntuu, kun tauon jälkeen palaat täysissä voimissa lenkille tai salille nostamaan painoja. Mä koin keskiviikkona sellaisen fiiliksen ja se oli niiiin ihanaa. Treeni kulki hyvin, hiki lensi ja urheilukello kertoi sykkeiden olevan kuitenkin ihan maltilliset. Viikon tauko oli ollut juuri sopiva. Se kuulostaa pitkältä pelkäksi flunssatauoksi, mutta usein se pelkkä nuhakin sen vaatii. Kuumeetonkin flunssa on keholle jopa suurempi rasitus kuin itse treeni. Myös tällä hetkellä monia vaivaavat rajut allergiaoireet estävät helposti liikkumisen. Silloin ei auta kuin antaa keholle lepoa, et ole laiska etkä yhtään sen huonompi liikkuja kuin se 7 kertaa viikossa treenaava kaveri. Silloin olet itseasiassa paljon fiksumpi ja hyvinvointitietoisempi.

 

Kun on oikein motivoitunut liikuntaan, tauko treenistä tuntuu pahalta. Olen itsekin nuhaisena yrittänyt väkisin joogata ja uida edes mummouintia pää pinnalla. Rauhallinen kävely raikkaassa ulkoilmassa on kuitenkin ainut, mitä kannattaa edes kokeilla. Kantapään kautta opin sen itse, joten ehkä joku muu voi tästä viisastua. Kaikki motivaatiolauseet treenaamisesta kannattaa unohtaa silloin, kun on oikeasti kipeä. Kuitenkin tauon jälkeen sitä helposti laiskistuu, joten kun ensimmäinen (kevyt) treenikerta on takana, kannattaa alkaa taas motivoida itseään säännöllisyyteen. Mulle siihen riittää nykyään kerta tai pari kunnon hikitreeniä sillä saan siitä niin hyvän olon ja muistan taas miksi haluan liikkua. Olen kaikessa vähän sellainen, että totun vallitseviin olosuhteisiin helposti ja mukavuusalueelta poistuminen on sitten hankalampaa. Mutta kun sen tekee kerran, kaksi, muistaa taas miksi aloitti. Sama vaikka juhlittujen viikonloppujen kanssa. Pari viikonloppua putkeen jos bailaa kavereiden kanssa, se kolmas selvä ja liikunnantäyteinen viikonloppu tuntuukin yhtäkkiä tylsältä. Kun rytmiin pääsee taas kiinni, ei huvitakaan suunnitella viikon päästä illanistujaisia. Kuulostaako tutulta?

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


Tänään vietetään kansainvälistä Älä laihduta -päivää (International No Diet Day), jota on maailmalla vietetty jo vuodesta 1992. Suomessa sitä tukee Syömishäiriöliitto ja sen jäsenyhdistykset. Joku nyt ehkä mielessään kivittää mut, mutta.. Tarkoitukseni on kuitenkin hyvä ♥ Mulle tulee tästä päivästä vähän sellainen olo, että sen kaunis ajatus on mennyt lähinnä siihen, että ihmiset toisensa jälkeen vain avautuvat omista syömishäiriöistään ja tuovat niitä esiin. Niin no, sehän juuri on päivän tarkoitus. Tuoda syömishäiriöitä esiin ja korostaa, ettei ole tarvetta laihduttaa. Valtaosalla ikäisistäni naisista tuntuu olevan edes jonkinasteista syömishäiriötaustaa, mikä on ihan järkyttävää ja on tietysti hyvä että sitä tuodaan esiin. Mitä enemmän tietoisuus lisääntyy, sitä enemmän lisääntyvät myös hoitokeinot, avun saaminen helpottuu ja voidaan myös paneutua syihin, mikä aiheuttaa syömishäiriöitä ja vääristynyttä kehonkuvaa. Tähän asti hyvä. Kuitenkin siitä alkaa se, missä kehopositiivisuus menee ainakin mun mielestä vähän pieleen. Korostetaan että on ok olla minkä kokoinen tahansa ja syödä mitä tahansa. Ulkonäöllisesti kyllä, siitä en ole koskaan ollut eri mieltä. Mulle on aivan sama painaako ihminen 150 vai 50 kiloa, hän voi silti olla maailman paras ja siistein tyyppi. Mutta terveydellisesti ei vain ole ok olla siellä lähempänä sitä sataaviittäkymppiä kuin sitä viittäkymppiä.

Syömishäiriö on sairaus, mutta kuinka paljon sairauksia ylipaino aiheuttaa? Paljon, ja ylipainoisten suomalaisten määrä on jatkuvassa kasvussa. Mua itseäni ahdistaa nähdä ylipainoisia lapsia, heidät on syötetty siihen, he eivät ole itse sitä valinneet. Ylipainoinen lapsi on todennäköisemmin myös aikuisena ylipainoinen kuin normaalipainoinen. Paitsi huonot ruokailutottumukset, myös tapa liikkua tai pikemminkin olla liikkumatta, siirtyy aikuisuuteen. Normaalipainoa on paljon helpompi ylläpitää, kuin laihduttaa ylipainoisesta normaalipainoiseksi. Lapset rakastavat liikuntaa esimerkiksi leikkien muodossa. Mä en itse äitinä voisi elää itseni kanssa, jos en veisi lastani säännöllisesti liikkumaan niin sisälle kuin uloskin. Olen kuullut muun muassa perusteluja, ettei vain ole varaa harrastaa. Liikunta itsessään ei vaadi kuitenkaan yhtään ylimääräistä euroa, se vaatii vain sen nokan laittamisen ulos ja sohvalta nousemisen. Jokainen lapsi on sen arvoinen.

No, takaisin aikuisiin ja aikuisten laihduttamiseen. Nuo postauksen kuvat, tai no kollaasi, on itseasiassa otettu viime vuonna loppukesästä. Grilliruoan ja juhlajuomien täyteisen kesän jälkeen ajattelin ihan hetken aikaa, että nyt alan kyllä laihduttaa. Ehkä päivän mietin syömisiäni tarkemmin, kunnes tajusin olevani aivan väärillä raiteilla ja menneisyyden haamut kolkuttelivat olalla. Olen entisessä elämässäni viettänyt monet kerrat pää vessanpöntössä tahallani oksentaen joka ikisen ”ei-sallitun” ruoanmurun ulos. Olen kituuttanut jos jonkinlaisilla dieeteillä, vetänyt kahden tunnin korkeasykkeistä treeniä pelkällä aamulla syödyllä riisikakulla. Olen suhtautunut niin pakonomaisesti liikuntaan, että olen viettänyt krapulapäivätkin bodypumpissa, jos viikon treenimäärä ei ollut sunnuntaina vielä täyttynyt. Kiljunut riemusta vaa’an näyttäessä alle viittäkymppiä, kun elämäni huippukunnossa ollessani olen painanut kuitenkin kymmenen kiloa enemmän. Näin itseni lihavana silloinkin, kun minusta on otettu kuvia joissa näytän nyt omaan silmääni sairaalloisen laihalta ja nautin kun ystävät ja perheenjäsenet kauhistelivat hoikkia jalkojani ja seitinohuita käsivarsia. Sellaisen ihmisen tulee viettää Älä laihduta -päivää joka päivä.

Ylipainoisen sen sijaan ei. Varmasti on heitä, jotka ovat onnellisia ylimääräistenkin kilojen kanssa ja se on hienoa. Elämässä on tärkeintä olla onnellinen. Kuitenkin, vain noin joka neljäs ylipainoinen on terve.  Muillakin ylipainoisilla on suuri riski sairastua erilaisiin aineenvaihduntasairauksiin. Siksi laihduttaminen on aika viisasta. Ylipainoa ja lihavuutta ajatellaan jotenkin hassusti vain ulkonäköasioiden kannalta, eikö haitallisista terveysvaikutuksista muka oikeasti tiedetä vai halutaanko niiltä vain sulkea silmät? Jo 4-vuotias poikanikin tietää, että ei kannata olla lihava, sillä silloin tulee helpommin ”pahasti kipeäksi eikä jaksa liikkua”.

Ongelma on siinä, että laihduttaminen ymmärretään väärin. Sen puolesta voisinkin huutaa vaikka joka ikinen päivä, että nyt on se älä laihduta -päivä! Unohtakaa nyt vihdoin ne dieetit ja poppaskonstit, ne eivät auta. Tai auttavat mutta tulokset eivät kestä. Kaikkihan tämän tietävät, mutta miksi ne kolmen viikon superdieetit edelleen houkuttavat? Kerran kun tekee kunnolla, ei enää ikinä tarvitse. Laihduttaminen on lopulta vain pysyvien elämäntapojen omaksumista ja niiden noudattamista. Tietysti poikkeuksiakin saa tehdä, kun perusjutut ovat kunnossa mutta niiden varaan ei kannata nojata uusia elämäntapoja aloittaessa. Kaikkeen pitäisikin suhtautua terveys, hyvä olo ja pysyvyys edellä. Silti, älä laihduta – vai mitä oot mieltä?

 

Vanha postaukseni painosta ja sen pakonomaisesta tarkkailusta:

Kun painosta tuli ongelma

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian