Kun 24-vuotiaana saa tietää olevansa raskaana opiskellessaan ja asuessaan yksin, on se aikamoinen shokki itse kullekin. Toiset haluavat nuorena äidiksi, toiset eivät ikinä. Kuuluin tietysti jälkimmäiseen joukkoon ja olin juuri se parikymppinen Teatterissa viikonloppunsa viettävä tyttö, jonka elämänarvot olivat aivan muualla kuin pitkissä ihmissuhteissa saati sitten lapsissa. Kiitän itseäni ja jotain korkeampaa voimaa päivittäin siitä, että muutin mieleni ja päätin sittenkin ryhtyä äidiksi. Ei mun ystäväpiirissä ollut lapsia kenelläkään ja olin kaikin tavoin aivan pihalla, vaikka itse raskaudesta ja lapsista tiesinkin paljon, kiitos opintojen ja oman mielenkiinnon. Siitä, miten lapsi oikeasti muuttaa elämää, mulla ei ollut käsitystäkään. Siis ensimmäisenä ajattelin tietenkin, että nyt mä lihon ihan muodottomaksi, mun kroppa ei palaudu ikinä, enkä enää koskaan pääse mihinkään. Että kotona ollaan jumissa vähintään siihen asti kun se menee kouluun ja osaa olla yksin kotona.

Oikeastaan kaikki ennakkoluuloni osoittautuivat vääriksi. Raskaus laihdutti mua ja sektion jälkeen juoksin pian jo samoja lenkkejä kuin aina ennenkin. Lapseni syntyi tosiaan siis leikkauksella ja toivuin sektiosta nopeammin kuin viisaudenhampaidan leikkauksesta. En tiedä olenko päässyt helpolla, mutta koko vauva- ja pikkulapsiaika oli paljon helpompaa kuin osasin kuvitella. Aika saattaa ehkä vähän kullata joitain muistoja tai syynä oli se hirveä selviytymismode, mutta ainakin sain aina nukkua kunnon yöunet, käydä ulkona alusta asti, tavata kavereita ja käydä koulun loppuun jo ennen kuin lapsi aloitti edes päiväkodin. Pahin ikä oli ehdottomasti ikävuodet 1 ja 2, nyt mulla on kesällä 5 vuotta täyttävä kaveri jonka kanssa me voidaan jutella, laulaa Stigin biisejä ja ostaa iskältä salaa herkkuja kaupasta. Voin viedä koirat ulos huoletta niin että lapsi osaa olla kiltisti kotona sen aikaa ja tuo pieni ihminen alkaa muutenkin itsenäistyä ihan valtavasti. Välillä se kiukuttelee kuinka äiti pilaa kaikki sen jutut ja on tylsä aikuinen, joskus se sitten kiipeää syliin ja änkee aamulla kainaloon. Minä olen meistä se, joka herättää ja häiritsee yöunia.

Sain vastuulleni kokonaisen ihmisen. Silti välillä työpäivän aikana saatan jopa unohtaa, että mulla on lapsi (kuulostaa kauhealta näin mutta ehkä ymmärrätte pointin) ja voin tehdä todella paljon asioita ilman, että ajattelen kokoajan olevani äiti. Näen vain positiivisena asiana sen, etten voi osallistua ihan kaikkiin kissanristiäisiin joita vastaan tulee, tai oikeastaan sen että mulla on oikea syy kieltäytyä kun en halua mennä johonkin. Lapsi toi elämääni tarkoituksen, kasvatti enemmän kuin yksikään eletty vuosi ja muutti suhtautumistani oikeastaan ihan kaikkeen. Ulkonäkösyiden sijaan liikun siksi, että voisin paremmin ja eläisin pidempään. Haluan että lapsellani on äiti vielä kymmenien vuosien päästäkin ja haluan, että mulla on seuraa sitten, kun hiukset ovat harmaat ja askel vähän painavampi kuin nyt. Olen niin paljon parempi ihminen nyt kun olen äiti. Kliseistä, mutta niin totta. Lapseni on aina osa minua, mutta hänellä on myös rakastava isä ja muita tärkeitä aikuisia ympärillä. Sanoisin, että on jopa epänormaalia olla jatkuvasti kiinni lapsessa jos on kuitenkin muita huolehtivia aikuisia ympärillä. Ja meillä on kotona ollut jo monta vuotta kynttilöitä pöydillä, valkoinen sohva ja lasipöytä. Ei kaikkien tarvitse muuttua tyypilliseksi lapsiperheeksi jos se ei tunnu hyvältä. Lapsi ei rajoita elämää, se tuo siihen aivan uusia ulottuvuuksia. Tunteita ja rakkautta, joista ei tiedä mitään ennen kuin ne kokee itse. Ja se vaikein aika on lopulta niin lyhyt, että se on ohi ennen kuin huomaatkaan. Nyt on vain maailman siistein asia, että on skidejä.

Lasten hankkimista pelätään ja lykätään ihan turhaan. Mitä nuorempana sen tekee, sitä helpompaa se lopulta on jos vain taloudellinen tilanne on kunnossa. Ymmärrän lasten hankkimisen lykkäämistä yli kolmekymppiseksi hyvin sillä, että halutaan vakaa rahatilanne pohjalle. Lapseen kun menee nimittäin ihan valtavasti sitä fyrkkaa. Mun äititarina ei ole ihan siitä perinteisimmästä päästä, enkä esimerkiksi halua enää lisää lapsia vaikka sitä multa kokoajan eri puolilta kysytäänkin. En pidä siitä, että pikkulapsiarki leimataan sellaiseksi perhehelvetiksi, jossa ei ehdi harjata hiuksia tai harrastaa. Saa siitä varmasti sellaistakin, mutta jokainen voi valita tapansa olla äiti tai isä. Pieni itsekkyys on aika tervetullutta vanhemmuudessakin.

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


..Heippa pappa! Totesi hän parkkihallissa naapurin kuusikymppiselle miehelle joka oli juuri ostanut uuden bemarin, kun pyysin tervehtimään ystävällisesti naapureita.

..Äitillä on ihan kauhee kiire kun se on menossa poistaa sen pimppikarvat!! Totesin vain lapselle aamulla, että lähdetään tänään aikaisemmin päiväkotiin kun menen laseriin ennen töitä.

..Äiti kato sillä on vauva mahassa! Ylipainoinen nainen käveli vastaan Stockan parkkihallissa.

..Mun äitillä on paljon isommat tissit kun sulla! Päiväkotikaverin äidille.

..Mulle sitä kaljaa! Alkon hyllyvälissä etsin itselleni viinejä.

..Kato kun mulla on iso pippeli! Wolt-kuskille rappukäytävässä oikein esittelyn kera.

..Häh?! Ai häh?! Kun neuvolalääkäri sanoi että sitten tarkastetaan kuulo.. Lapsi kuuli tämän kyllä oikein hyvin.

..Ei helvetti mikä python, tuu äiti kattoo! Vessassa. Oikeesti, en kestä.

..Mä ajan koko yön, niin kuin Roy Orbison!! Alasti lauloi ja soitti ukulelea.

 

Oon aivan varma että poikien ja tyttöjen mieli eroaa toisistaan PALJON. Voi hulivili, mitä se vielä keksiikään kun ikää on nyt vasta neljä ja puoli vuotta.. Pelottavinta, että tunnistan niin paljon omia piirteitäni tuosta lapsesta, apua! Haha. Kirjoittelin aiemminkin näitä juttuja pikkupojan äidin elämästä, ensimmäisen osan voit lukea täältä. Hauskaa viikonloppua!! xx

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


Mietin tätä aihetta eilen illalla lukiessani taas juttuja Touhula -päiväkotien casesta. Varhaiskasvatuksen parjaaminen tuntuu olevan vielä voimakkaampaa kuin vanhustenhoidon, mikä nyt toisaalta on ihan ymmärrettävää kun puhutaan elämän alusta, ei sen lopusta. Artikkeleja, keskusteluja ja lehtien kommenttikenttiä lukiessa ei tosin voi kuin miettiä, mitä ihmettä suomalaisen ihmisen päässä liikkuu. Miksi edelleen yleistetään yhden kokemuksen perusteella että julkinen päivähoito on perseestä ja toinen näppämistö sauhuten kirjoittaa vastinetta siitä, kuinka yksityiset päiväkodit ovat pelkkää rahastusta, palkat ovat pienet ja parhaimmat työntekijät ovat julkisella. Voi hyvät ihmiset, maailma ei ole tässäkään asiassa mustavalkoinen. Kyllä te sen vielä huomaatte, suurin osa. Näistä asioista pitäisi avoimesti ja rakentavasti keskustella paljon enemmän, hyviä ja huonoja vaihtoehtoja kun on molemmilla puolilla.

Itse valitsin lapselleni yksityisen päiväkodin. Jo raskausaikana selvitin paljon vaihtoehtoja ja mietin myös esimerkiksi englanninkielistä päiväkotia (olen itse ollut sellaisessa lapsena jonkin aikaa) yhtenä vaihtoehtona. Useammasta lähteestä tuli esiin tämä päiväkoti ja hain paikkaa Micaelille melkein heti hänen syntymänsä jälkeen. Melkein kahden vuoden jono yllätti ja tajusin vasta silloin Helsingin surkean päiväkotitilanteen. No, meillä ei onneksi ollut kiire ja lopulta Micael pääsikin vähän sovittua aiemmin aloittamaan päivähoidon ihan tässä meidän lähellä, tuossa maailman parhaimmassa päiväkodissa. Niin, ainakin minun mielestäni. En missään nimessä yleistä, että kalliit yksityiset päiväkodit olisivat parhaita, eivät ne välttämättä aina ole. Aivan yhtä lailla maailman paras päiväkoti voi olla julkisella puolella, jos sinne sattuu osumaan oikeat ihmiset ja oikea määrä lapsia. Yksityiselläkin puolella on paljon huonoja vaihtoehtoja.

Micael on ollut päiväkodissaan kohta kolme vuotta. Joka ikinen aamu mietin, voisinpa jäädä sinne itsekin ja voi kun itse olisin saanut varhaiskasvatukseni tuollaisessa ympäristössä. Päiväkodin kodinomaisuus, lämminhenkisyys ja yhteisöllisyys ovat vertaansa vailla. Lähi- ja luomuruokaa tarjoava keittiö, emotionaaliset, sosiaaliset ja eettiset kasvatusperiaatteet sekä johdonmukainen ja turvallinen kasvu- ja oppimisympäristö ovat asioita, joista en todellakaan haluaisi enää tinkiä. Tätä myyntipuhetta toistavat monet yksityiset päiväkodit, mutta onnekseni meidän päiväkodissa nämä asiat oikeasti toteutuvat.

Välillä ihan kyyneleet silmissä kuuntelen Micaelin juttuja, kuinka pienet koululaiset, entiset päiväkodin lapset, ovat olleet koulujen loma-aikoina päiväkodissa ja kertovat tarinoita koulumaailmasta pienille päiväkodin lapsille. Se kertoo niin paljon siitä yhteisöllisyydestä. Toisinaan toivon itse, että samat kasvattajat olisivat kasvattaneet aikanaan myös minut. Olemme valtavan onnekkaita, että olemme saaneet tällaisen päivähoitopaikan lapsillemme. Ja samalla joku dissaa sitä, kuinka yksityiset päiväkodit ovat niin huonoja. Miksi?

Toivon todella, että monilla muillakin vanhemmilla olisi tällaisia päiväkotikokemuksia. Niin julkisella kuin yksityisellä puolella. Rahalla ei todellakaan saa aina hyvää, ei missään nimessä. Nykyään tuntuu olevan aivan tuurista kiinni, saako lapsi hyvän päiväkotipaikan. Tai saako lapsi päiväkotipaikan läheltä kotia ylipäätään. Varhaiskasvatuksella on valtava vaikutus lapsen kasvuun ja esimerkiksi itsetuntoon. Asioihin, jotka myöhemmin elämässä vaikuttavat muun muassa ihmissuhteisiin ja käyttäytymiseen.

Millaisia päiväkotikokemuksia teillä on? Onko se maailman paras päiväkoti yksityinen vai julkinen? 

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria