Mä mietin pitkään miten lähestyisin tätä aihetta. Aihetta, jota samalla rakastan, mutta joka samalla on muodostunut itselleni jopa ahdistavaksi asiaksi. En nyt lähde jeesustelemaan sillä, että ahdistuisin matkustamisesta sen huonojen ympäristövaikutusten takia. Enemmän mua ahdistaa ihmisten kertakäyttövaatekulttuuri ja ne päivittäiset huonot valinnat. Matkustaminen on nykyään mahdollista melkein kaikille, sillä se on paljon aiempaa edullisempaa ja muutenkin helpompaa. Matkustaminen on lisääntynyt räjähdysmäisesti ja tähän on varmasti syynsä myös sosiaalisella medialla. Matkakuvat, ai että.. Ne lapsuuden kuva-albumeiden kohokohdat. Jos en pitäisi niin paljon kuvaamisesta, kuvien käsittelystä ja siitä kun siihen kerrankin on aikaa, tekisin varmasti seuraavan reissuni ilman kameraa. Instagram on täynnä toinen toistaan upeampia (ja lopulta täysin samanlaisia) matkatilejä ja välillä ihmettelen, matkustavatko ihmiset niiden takana näihin paikkoihin vain niiden kuvien takia. Siis aivan varmasti matkustavat, mutta kai siellä on poikkeuksiakin joukossa. Somessa matkustaminen ei ole enää kivaa ja rentouttavaa, kun tavoitteena on vain ottaa täydellisiä kuvia. Voi niitä raukkoja jotka lähtevät kuvien perässä etsimään samoja kohteita ja pettyvät väenpaljouteen, roskaisuuteen ja huonoon säähän. Aurinko on helppo photoshopata saastepilvienkin keskelle. Paras loma on kuitenkin luultavasti loma ilman kameraa ja jatkuvaa sosiaalisen median päivittämistä, eikö?

 

Tämä ei ole kuitenkaan ainoa asia, joka on saanut mut vähän kyllästymään matkustamiseen. Jatkuva lentäminen, aikaero, pakkaaminen ja purkaminen väsyttävät kehoa ja mieltä, eivätkä rikkinäiset kuukaudet sovi rutiineja rakastavalle tyypille, joka ei muutenkaan ehdi tehdä arkena kaikkea mitä haluaisi. Viimeaikoina mulle on tullut kodista ja Suomesta ylipäätään paljon enemmän luksusfiilis kuin ylellisistä hotelleista ja palmujen reunustamista rannoista. Itseasiassa suunnittelin alunperin viettäväni syntymäpäiviäni Malediiveilla, mutta lopulta en vain jaksanut enää edes innostua ajatuksesta. Iski ajatus, että en missään nimessä halua käyttää rahaa matkaan, josta en voi aivan 110% innostua. Voihan tuollaisen reissun toteuttaa sitten, kun on sellainen olo. Sen sijaan innostun tällä hetkellä paljon enemmän monesta muusta jutusta, jotka liittyvät arkisiin asioihin ja omaan kotikaupunkiin. Rakastan kyllä matkustamista, aurinkoa ja maailman näkemistä, mutta tällä hetkellä enemmän ihan tavallista elämää. On kivaa tilata ruokakasseja, kun tietää ettei ole lähdössä mihinkään ja on koko viikko aikaa tehdä treenejä. Rutiinit ovat mulle tärkeitä ja aina kotiinpaluun jälkeen tuntuu, että joutuu aloittamaan alusta. Se on yllättävän turhauttavaa.

 

Toisaalta mietin taas, että nyt jos koskaan on matkustettava ja hyödynnettävä sitä, että pääsee reissaamaan myös kalliiden loma-aikojen ulkopuolella. 2,5 vuoden päästä Micael menee kouluun ja silloin reissaaminen rajoittuu suurimmaksi osaksi vain juuri niihin loma-aikoihin. Meillä ei myöskään ole ollut oikein mahdollisuutta lomailla Suomessa Lappia lukuunottamatta, sillä työt ovat kokoajan läsnä. En muista, että olisimme koskaan viettäneet lapseni ja lapseni isän kanssa kolmistaan yhtä kokonaista viikonloppuakaan kotona täysin ilman töitä. Mutta nyt on vain tällainen vaihe, ettei jatkuva maailmalla juokseminen kiinnosta, vaikka onkin parit lennot varattuna. Lyhyitä reissuja lähelle kuitenkin. Toiset kuitenkin matkustavat työkseen ja toiset huvikseen useamman kerran kuussa. Itselleni sellainen ei kuitenkaan sovi, vaikka aluksi ajattelinkin että matkustaminen on parasta mitä tiedän. Sitä romantisoidaan kuitenkin liikaa. Sitäpaitsi matkalle lähtemisen fiilis on paljon parempi, kun on ollut vähän pidempään kotona. Niistä ilmastovaikutuksista nyt puhumattakaan, pakkohan niitäkin on jokaisen ajatella.

 

Onko matkustusöverit teille tuttu ilmiö vai onko suoranaista hulluutta skipata Malediivit ja moni muu unelmakohde sen takia, että haluaa vain keskittyä enemmän arkeen?

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

 

 

Ajattelin elämäni ja itseni 30-vuotiaana aivan erilaiseksi kuin mitä nyt olen. Samoja elementtejä siinä kyllä on kuin mitä pikkutytön haaveissani, mutta en olisi koskaan ajatellut esimerkiksi muuttuvani näin maanläheiseksi, jopa tietyissä asioissa vaatimattomaksi, enkä missään nimessä äidiksi. Kolmenkympin kriisi taitaa olla se tunnetuin ikäkriisi ja mietin pitkään, että mulla ei kyllä onneksi ole sellaista. Ehkä siksi, että olen saanut elämässäni oikeastaan kaiken mistä aiemmin haaveilin ja olen kolmenkympin ikään mennessä muun muassa opiskellut, omistanut asunnon (tai siis asuntolainan) ja saanut lapsen. Niitä monen elämän ”merkkipaaluja”. Ajattelin nimittäin aiemmin ikäkriisin olevan juuri sitä, ettei tunne kolmekymppisenä vielä saavuttaneensa asioita joita oli joskus kuvitellut. Tiedättehän nämä klassiset, avioliitto, kaksi lasta ja omakotitalon rakentaminen. Olen ihan tyytyväinen, ettei mulla ole noista yhtään plakkarissa.

Ikäkriisi ilmeneekin elämässäni hieman eri tavalla. On ollut välillä kamalaa tajuta, ettei tule enää koskaan olemaan kaksikymppinen. Vastuu omasta ja toisen elämästä on noussut aivan eri tasolle ja se parikymppisen huolettomuus ja huonot elämäntavat ovat muisto vain. Nyt jos koskaan on pakko alkaa ajatella omaa terveyttä ja niitä elintapoja, jos haluaa pysyä loppuelämänsä hyvässä kunnossa. Eihän koskaan ole liian myöhäistä, mutta vaikeampaa se on mitä vanhempana aloittaa. Ulkonäkö tuo myös oman ulottuvuutensa ikäkriisille. Siinä missä ennen ilahduin muutamasta pienestä juonteesta kun halusin näyttää vanhemmalta, nyt olen lähinnä kauhistellut joka ikistä pikkuryppyä kasvoissani. No, kauhistelin niitä jo 20-vuotiaana kun mietin, ettei ihoni ole enää koskaan niin sileä kuin 17-vuotispäivänä. En halua kuitenkaan missään nimessä heittäytyä sille linjalle, että olisi näytettävä joltain muulta kuin ikäiseltään. Haluan hoitaa ihoani mahdollisimman hyvin ja näyttää niin nuorelta kuin se on mahdollista luonnollisin keinoin. En ainakaan nyt näe itseäni kasvojenkohotusleikkauksessa, en nyt, enkä kuusikymppisenä. Vaikka ikää tulee lisää ja se näkyy ehkä kasvoilla, se ei onneksi näy vartalossa. Kolmekymppisenä voi olla ihan yhtä kiinteä ja lihaksikas kuin kymmenen vuotta sitten, jopa paljon paremmassa tikissä!

 

Maailma on kuitenkin muuttunut ja tavallaan 30 tuntuukin olevaan nykyään uusi 20. Onkin ihanaa, ettei vieläkään ole pakko tietää, mitä haluaa isona tehdä ja koska lapsilukuni on täynnä, olen nyt vapaa niistäkin ajatuksista, että olisi pakko ennen kuin hedelmällisyys alkaa rajusti laskea viimeistään 35-vuotiaana. Elämäni paras päätös oli ”tehdä lapsi” juuri silloin 24-vuotiaana. Jos nyt pitäisi valita, olisinko 20-vuotias Mirva vai 30-vuotias Mirva, olisin tästä kriiseilystäni huolimatta 30-vuotias. Nämä viimeiset kymmenen vuotta ovat olleet tapahtumarikkainta aikaa elämässäni. Parasta tässä iässä on se, että on viisastunut nuoruuden hölmöilyistä, saanut valtavasti elämänkokemusta ihan vain sen takia, että on oikeasti elänyt täysillä tätä elämää (suosittelen kaikille, voisin järjestää jonkun valmennuksen tästä, haha..) ja on pystynyt kohtaamaan ja ymmärtämään vihdoin sen lapsuuden ja nuoruuden vaikutuksen juuri tähän hetkeen ja omaan käyttäytymiseen elämän eri osa-alueilla. Suhtautumiseeni omaan kehooni on myös muuttunut ja olen parantunut mieleni aiheuttamista valtavista ulkonäkökomplekseista sekä jonkinasteisesta syömishäiriöstä. Sen sijaan olenkin fyysisesti paljon paremmassa kunnossa kuin 20-vuotiaana ja aion pitää saman linjan jatkossakin. Ei silloin juostu näin pitkiä lenkkejä tai nosteltu niin isoja painoja kuin nyt. On tekosyy väittää iän näkyvän liikkumisessa tässä vaiheessa, kun on vielä oikeasti nuori.

Mitä sitten kaipaan parikymppisen Mirvan elämästä? No.. Huolettomuutta, sitä ennennäkemätöntä optimistisuutta, silkinsileää ihoa, uskomatonta krapula välttelykykyä ja vähäistä unen tarvetta. Tytöttelyä tädittelyn sijaan sekä sairaan nopeaa aineenvaihduntaa. Vapauden tunnetta ja sitä, kun ei tarvitse huolehtia kuin itsestään. Kun kirjoitin tämän, tajusin niiden olevan asioita joista pidin silloin, mutta jotka kolmekymppisen elämä kaikkine velvollisuuksineen peittoaa kuitenkin mennen tullen. Vaikka haikailu nuoruusvuosien ja sileän ihon pariin nostaakin välillä päätään, tuntuu että se parempi elämä on vasta alkamassa. Nyt en voi kuin nauraa sille 20-vuotiaalle itselleni joka aikanaan halusi elämältään lähinnä Chanelin, tissit ja Rolexin. Oikeesti, apua! Millaisia ajatuksia teillä on ikäkriisistä ja ikääntymisestä?

 

 

Tähän loppuun vielä ”kaunis” kooste vanhoista Facebook-kuvista vuosien varrelta. Oh well.. 

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Tänä talvena kaksi harrastusta ovat nousseet trendikkäimmiksi vuosikymmeniin. Avantouinti ja hiihto kasvattavat suosiotaan nuortenkin keskuudessa ja on ollut ilo katsella somepäivityksiä laduilta ja jään reunalta. Mun mummoharrastukset ovat nyt todella in. Avantoon meno on lähinnä uskaltamisesta kiinni, mutta hiihtoharrastuksen aloittaminen vaatiikin vähän enemmän valmisteluja. Kun kylmiltään nappaa vanhat sukset varastosta ja suuntaa ladulle ensimmäistä kertaa sitten kouluvuosien, voi hiihtoharrastus jäädä hyvin lyhyeksi. Omakin hiihto takkusi pari-kolme vuotta kun alla oli vanhat sukset ja huono tekniikka. Inhosin hiihtoa koulussa ja inhosin sitä myös sitten vuosien tauon jälkeen parikymppisenä, kun kävelyvauhtinikin oli verkkaisempaa kuin ladulla eteneminen. Nyt kolme viimeistä vuotta olen vannoutunut hiihtäjä ja minut löytää ladulta niin perinteisellä kuin luistelutyylilläkin. Mitä tapahtui ja miten aloittaa hiihto ilman, että innostus loppuu kuin seinään?

Ensin tulee tietysti päättää, kummalla tyylillä haluat hiihtää. Perinteinen hiihtotyyli on helpompi, mutta hitaampi. Luisteluhiihto eli vapaahiihto on oikein tekniikkalajien tekniikkalaji, se vaatii kärsivällistä harjoittelua ja väitänkin, ettei missään pääse niin nopeasti maksimisykkeille kuin väärällä tekniikalla luisteluhiihdossa. Been there done that, onneksi tapasin aikanaan hyvän hiihdonopettajan. Oman kokemukseni pohjalta suosittelen ensin aloittamaan perinteisellä ja jos tuntuu, että hiihtovauhti on liian hidas ja haluaisit edetä nopeammin sekä saada sykettä kunnolla ylös, siirtyä vasta sitten luisteluun. Näin saat ainakin tuntumaa latuun ja suksiin, joka auttaa tasapainoilussa. Hiihto voi olla aluksi aika haparoivaa menoa ja tasapaino on koetuksella.

Hiihto, jos joku, on välineurheilua. Vanhoilla välineillä ja huonolla voitelulla se on todella hankalaa eikä lajista nauti ollenkaan. Toisaalta, väärällä voitelulla uudet, huipputason suksetkin ovat huonot. Mutta keskitytään siihen seuraavassa kappaleessa. Aivan ensimmäisenä tulee valita juuri sinulle sopivat sukset. Tästä syystä hiihtokamoja ei kannata koskaan ostaa netistä, vaan ammattilaisen avustuksella asiantuntevasta liikkeestä, jotta saat varmasti oikeanlaisen suksen ja sinulle sopivat sauvat. Kannattaa myös hyödyntää esimerkiksi hiihtokeskuksissa järjestettäviä välinetestauspäiviä, Levillä näitä näkyi olevan ainakin Intersportilla. Vuokrasukset eivät aina ole niin hyviä kuin kuvitellaan. Itse ainakin vuokrasuksilla ja -monoilla olen kiroillut ladulla paljon enemmän kuin omilla suksillani. Vuokrahinnat ovat myös melko korkeita, joten usein tulee edullisemmaksi ostaa omat kamat. Sukset kun palvelevat oikein huollettuina vuosia. Muistathan, että perinteisen suksilla ja monoilla ei voi hiihtää vapaalla hiihtotyylillä ja sama toisinpäin.

 

 

PERINTEINEN HIIHTOTYYLI

Valmistautuminen Perinteisen hiihtotyylin mullistivat skin-sukset eli karvapohjasukset. Koska en ole vuosiin hiihtänyt muilla, enkä tule enää koskaan palaamaan vanhoihin, voin kirjoittaa vain niistä. Skineissä on siis keskellä suksea, pitoalueella, karvat jotka korvaavat pitovoitelun kokonaan. Super, super, super hyvä keksintö. Nämä toimivat kelillä kuin kelillä ja suksi tarvitsee ainoastaan karvojen putsauksen säännöllisesti, anti-ice käsittelyn karvalle (molemmat on todella helppo tehdä itse) sekä luistovoitelun luistoalueelle eli suksen etu- ja takaosaan. Kannattaa kysyä neuvoa joltain, joka on voidellut paljon suksia tai liikkeestä. Kerran kun näkee, osaa itsekin. Siis jopa mä voitelen aina omat sukset itse. Kerran vuodessa, heti hiihtokauden alussa, vien sukset ammattilaiselle huoltoon. Eri keleille eri voiteet. Hyvän voitelun huomaa ladulla, mutta kannattaa muistaa myös lumen vaikutus. Uusi, vasta satanut lumi ei liu’u läheskään yhtä hyvin kuin vähän vanhempi lumi. Perinteisen hiihtotyylin mono on pehmeä ja miellyttävä jalassa, se ei saa puristaa.

Ladulla Hiihdon voi aloittaa ihan vain ”kävelemällä” ladulla. Potkut tulevat siitä sitten vähitellen. Oikeaa hiihtotekniikkaa voi opetella ihan vaikka youtube-videoiden avulla. Kun välineistö on kunnossa, tekniikka tulee vähitellen perässä. Pääasia, että hiihtää. Perinteinen hiihtotyyli eroaa vaparista jo sillä, että sen oppii jokainen tarpeeksi hiihtämällä JOS on hyvät sukset alla. Pertsa on mitä parhainta kestävyysharjoittelua, siitä saa vauhtia säätelemällä pitkän peruskestävyyslenkin tai reippaamman vauhtikestävyysharjoituksen. Loistava koko kropan treeni joka on paljon miellyttävämpi kropalle kuin juoksu, sillä hiihto ei rasita niveliä niin paljon kuin juokseminen. Pertsalenkille jaksaa lähteä väsyneenäkin ja siinä ehtii fiilistellä samalla upeita maisemia ja luonnon rauhaa. Tämä on mulle se rakkaampi hiihtotyyli, joka menee kuin terapiasessiosta. Perinteistä voi hiihtää kaikilla keleillä, mutta ykköseksi se nousee kovemmilla pakkasilla.

 

 

VAPAA HIIHTOTYYLI

Valmistautuminen Luistelusuksiin kannattaa panostaa. Ne eivät vaadi muuta ”huoltoa” kuin säännöllisen luistovoitelun (sekä pohjavoitelun luistovoiteen alle) harjauksineen. Toki kerran vuoteen kannattaa putsata pohjat kunnolla ammattilaisen huollossa, mielellään juuri kauden alussa. Paljon hiihtävällä sitten useammin. Ainakin mä olen näillä huolloilla pärjännyt oikein hyvin. Monon valintaan kannattaa kiinnittää oikein erityisen paljon huomiota, sillä väärän kokoinen mono tekee hiihdosta todella hankalaa. Luistelumonon kuuluu olla todella tukeva. Niin pieni kuin mahdollista, ilman että se puristaa tai saa varpaat puutumaan. Tukeva mono auttaa hiihtopotkuissa ja tukee nilkkaa liukkaan suksen päällä.

Ladulla Joku voi toki itsekseenkin opetella, mutta itse suosittelen luistelutyylin treenaamista ihmisen kanssa, jolla on jo kokemusta ja joka näkee virheesi. Vapaahiihdon tekniikasta kannattaa lukea ja katsoa vaikka niitä videoita, jos siitä ei ole mitään käsitystä, mutta ennen kaikkea kokeilemalla ja toisen avustuksella tekniikka alkaa hioutua. Mulla meni noin vuosi, että aloin oikeasti nauttia vaparilenkeistä ja sykkeet alkoivat pysyä edes siedettävissä lukemissa kovemmallakin vauhdilla. Kun tekniikka on hallussa, sitä ei enää edes ajattele ladulla. Jos tuttavapiiristä ei löydy hiihtoharrastajia, hiihtoseurat tarjoavat tekniikkaopetusta jota kannattaa ehdottomasti hyödyntää jos aikoo suosia vaparia omana hiihtotyylinä. Kovilla pakkasilla luistelu on raskaampaa, sillä pakkaslumi ei luonnollisestikaan luista niin hyvin kuin se alle -10 asteen lumi. Mulla on esimerkiksi suuria eroja samalla lenkillä ajassa, jos luistelen -15 asteen pakkasella tai nollakelillä. Ero on paitsi ajassa, myös olossa. Sykemittari on loistava apuväline sykkeen seuraamiseen, ei kannata päästää sitä liian korkeaksi sillä lenkki jää muuten aika lyhyeksi.

 

 

Kelit alkavat olla etelässä jo yllättävänkin keväiset, mutta lumetetuilla laduilla hiihdetään vielä pitkään. Jos hiihtoharrastuksen aloittaminen on tänä talvena jäänyt ajatuksen asteelle, nyt kannattaa toteuttaa haaveet, sillä välineet ovat todella edullisia alennusmyynneissä. Tuntuu ehkä tyhmältä raahata suksiparia kotiin kevätauringon lämmittäessä selkää, mutta lupaan että loppuvuodesta kiität itseäsi. Hiihto on ainakin itselleni hyvin terapeuttinen ja mieltä rauhoittava laji. En osaa lainkaan juosta tai treenata salilla ilman musiikkia, mutta hiihtoladulle en koskaan ota kuulokkeita mukaan. Rakastan sitä metsän hiljaisuutta ja pelkkää lumen ääntä liukuvan suksen alla. Kerro säkin omat hiihtokokemuksesi ja suosikkisuksesi kommenttiboksissa!

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian