Aiemmin kammoksuin ihan tavallista elämää

torstai syyskuu 13 2018

Mietin hiljattain mistä inspiroidun. Blogitekstien osalta eniten ehkä ihan tavallisesta elämästä. Toki selaan välillä Pinterestiä poimiakseni uusia ideoita vaikka punaisen neuleen pukemiseen tai syksyiseen sisustukseen, mutta inspiraatiota ja ajatuksia herättää nimenomaan se arki ja elämä kaikkine käänteineen. Sitähän koko blogini on, sekoitus vähän sitä sun tätä. Saatan joskus jakaa jopa ruokaohjeen, vaikken mikään mestarikokki olekaan. Joskus löydän loistavan kauneustuotteen, joskus kuvaan asun. Voin yhtenä päivänä kirjoittaa mielipiteistäni, toisena väsymyksestäni äitinä. Seuraavana päivänä treeniä ja puhdasta ruokavaliota. Lifestyleblogin sanotaan kai olevan kuvaus kirjoittajansa elämästä, ja sitä tämä on. Vähän kaikkea, mutta ennen kaikkea ihan tavallista elämää. Hämmennyn, jos joku sanoo ettei voi samaistua minuun. Pidän itseäni kuitenkin ihan tavallisena pienen lapsen äitinä arkisine ongelmineen.

Ystäväni kysyi minulta, mitä sävyjä suosin Instagram-feedissäni. Hän vähän hölmistyneenä katsoi kun vastasin, että ihan mitä sattuu. En halua luoda viimeisen päälle siloiteltua ja tyylikästä Instagram-tiliä, vaikka se ehkä keräisikin enemmän seuraajia. Ahdistun siitä ja sen tekemisestä. Pidän kyllä kovasti kuvaamisesta sekä editoinnista ja blogin puolesta teenhän sitä periaatteessa myös työkseni, mutten halua luoda kenellekään paineita näyttämällä ulospäin täydellistä sometiliä tai julkaisemalla loppuun asti hiottuja blogipostauksia muotikuvineen asuista, joita en normaalisti edes käytä. En välttämättä edes lue blogitekstejäni enää sen jälkeen, kun olen näpytellyt ne valmiiksi. Kaupalliset yhteistyöt toki asia erikseen. Joskus saatan huomata viikkoja jälkikäteen jotain kirjoitusvirheitä jos satun lukemaan jonkun jutun uudelleen.

Tietenkään en tiedä teistä, mutta itse ainakin seuraan paljon mieluummin sitä ihan tavallista elämää kuin pintaraapaisua toinen toistaan kopioivista matkatileistä, siloitelluista muotikuvista tai kodeista jotka ovat suoraan sisustuslehdistä. Niille on toki paikkansa, ehkä ne tuovat inspiraatiota kuten Pinterest, mutta lopulta ehkä kuitenkin enemmän paineita – niin seuraajille kuin tekijöille itselleen. Ainakin itsestäni olisi valtavan raskasta antaa itsestäni ulospäin pelkkä täydellinen kuva. Tavallisuuden ei kuitenkaan tarvitse olla tylsää ja persoonatonta, ei todellakaan. Ehkä juuri sen takia kaikkia tavallisia juttuja kammoksutaankin niin paljon, sillä virheellisesti tavallisuus mielletään tylsyydeksi? Ei sun tarvitse olla huippu-urheilija sanoaksesi itseäsi aktiiviseksi liikkujaksi, ei valokuvamalli ottaaksesi asukuvia ja reissatakin voi ihan tavallisiin rantalomakohteisiin – ei elämän tarvitse olla mitään ääripäästä toiseen sinkoilua.

Meillä kaikilla on huonoja päiviä. Ne huonot tuntuvat edes vähän paremmilta, kun harmin ja kiukun purkaa kertomalla siitä ihan nyt vaikka avautumalla blogissa tai instastoryssa. Huom. En tarkoita jatkuvaa valittamista, inhoan sitä. Kun ymmärtää ja hyväksyy oman inhimillisyytensä, on niin paljon helpompi olla itsensä ja muiden kanssa. Itsellänikin meni tämän tajuamiseen aikaa ja yritin ihan turhaan kaunistella elämää omassa somessani. Ja sitäpaitsi, kun lopetin tilastojen tuijottelun ja täydellisen instafeedin havittelun, aloin voida paljon paremmin. Omaan sosiaaliseen mediaani sovellan seuraavaa ajatusta – julkaisen Instagramiin vain sellaisia kuvia, jotka tuovat minulle mistä tahansa syystä hyvää mieltä. Blogipostauksia kirjoitan aiheista, joista haluan lukijoideni tietävän tai vastaavasti haluan itse saada aikaan keskustelua tai erilaisia näkemyksiä. Saatan vinkata tänne suosikkivaatteistani jos pidän jostain oikein kovasti ja julkaisen omia kuviani lähinnä antaakseni kasvot kaikille jutuilleni. Matkakuvat säilyvät täällä juttujen kanssa lähinnä itselleni, tyhjennän alkuperäisversiot yleensä puolivuosittain kovalevyltäni. Eli juuri niitä juttuja omasta elämästäni ajattelematta sen kummemmin, mitä ehkä kannattaisi kirjoittaa.

Ehkä kannattaisi miettiä ja uhrata aikaa tilastojen tuijottelulle. Mutta silloin tästä katoaisi se, mikä tekee mun blogista mun blogin. Spontaanius, rehellisyys, monipuolisuus ja ennen kaikkea paikka itselleni, joka tuo elämääni joka päivä jotain kivaa. Uusia näkökulmia, uusia ideoita ja ennen kaikkea vertaistukea. Siksi omalla lukulistallani on pelkästään aitoja blogeja, joita ei ole ”tekemällä tehty”. Joku ehkä miettii, voiko tuolla asenteella kirjoittaa blogia myös tienatakseen siitä rahaa? Työmme määrittää elämäämme niin paljon, että sen on oltava mieleistä. Bloggaamisesta tulee äkkiä pakkopulla – tai ainakin minulle tulisi sen täydellisen harmonisen ilmeen jatkuvasta ylläpidosta – joten mieluummin teen jotain intohimolla ja omalla tyylilläni. Uskon, että se antaa enemmän myös lukijallekin. Millaisista blogeista te pidätte?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Loppuun palanut

maanantai syyskuu 03 2018

Nämä postauksen kuvat on ottanut rakas veljeni puhelimella äidin syntymäpäivillä. Mulle tulee niistä niin hyvä mieli, vietinhän tuon päivän perheeni kanssa mummon luona maalla, juhlien rakasta äitiä. Mietin pitkään, minkä postauksen yhteydessä julkaisisin ne, kunnes katselin kuvia vähän tarkemmin. Bloggaajaklisee, viljapellossa (tänä vuonna tosin kaikki taitavat olla auringonkukkapellossa) kesän viimeisinä päivinä tuulessa hulmuavassa mekossa. Taustalla voi kuitenkin nähdä synkkiä pilviä. Loppuunpalaminen on niin 2010-lukua, loppuunpalaminen bloggaajana niin vuotta 2018.

Sosiaalinen media muutti ihmisten elämän. Se loi valtavasti uusia työpaikkoja, kokonaan uusia aloja. Se loi kauneutta ja visuaalisuutta, antoi ihmiselle mahdollisuuden toteuttaa itseään ja luovuuttaan. Loi uusia intohimoja, kiinnostuksen valokuvaukseen ja kuvankäsittelyyn. Mutta se loi paineita. Facebookin tykkää-nappulasta kaikki alkoi. Tuli paineita tykkäysten määrästä, seuraajista, sitoutuneista seuraajista. Google Analytics on monille paitsi jokapäiväinen työkalu, myös kirosana. Instagram ja Pinterest saavat taitavimmankin tekijän tuntemaan itsensä huonoksi kuvaajaksi ja surkeaksi kuvankäsittelijäksi. Blogiportaalien etusivut ja räikeästi arvostelevat keskustelupalstat taas ehkä huonoksi kirjoittajaksi. Kun elämänsä täyttää näillä sovelluksilla ja lisäksi lukee suosittuja, ammatikseen bloggaavien ihmisten blogeja upeine sisustuskuvineen, asuineen ja matkoineen, todennäköisesti tuntee oman elämänsä ainakin hetkellisesti vähän tylsäksi ja alempiarvoiseksi. Tänä vuonna ennätysmäärä bloggaajia on kertonut avoimesti uupumuksestaan. Nostan hattua heille, aina ei ole helppoa myöntää olevansa väsynyt, saati heikko. Suorastaan uupunut ja loppuunpalanut. Tarinat loppuunpalamisesta omassa intohimoammatissaan kertovat usein suorittajaluonteesta, kilpailuhenkisyydestä ja siitä, kuinka loputtoman paljon töitä on tehnyt oman unelmansa eteen ja antanut itsestään kaiken, enemmänkin. Kiiltokuvamaisen blogin tai Instagramin takana on kuitenkin inhimillisiä ihmisiä. Sosiaalinen media on monille siunaus, mutta niin se on myös kirous. Annika Pellavaa&Pastellia -blogista kirjoitti hyvin osuvasti tästä aiheesta, hänen postauksensa ja tarinansa voit lukea täältä.

Vaikka kaikki varmasti tietävät somen olevan kiiltokuvapintaa ja kaunisteltua, silti sitä jotenkin unohtaa sen kun paljon esillä olevat vaikuttajat eivät näytä sitä todellista puolta itsestään. Tiedän monta valheellista tarinaa blogien ja Instagramin takaa. Ymmärrän kyllä, että negatiivisuus ja arki sotkuineen siivotaan kuvien tieltä pois, mutta että valehdellaan? No, nämä ovat tietysti ääripäitä, mutta jo pienemmälläkin kaunistelulla luodaan paineita ihan tavallisille ihmisille. Itsekin mietin tuossa epätoivoisesti lastenhuonetta järjestellessäni, että miten ihmeessä eräskin somevaikuttaja ehtii kolmen lapsen kanssa parempaan lopputulokseen kuin minä, vaikka minulla on vain yksi ja olen mielestäni kuitenkin kovin tehokas. Vaikka minä jos joku tiedän, mitä kaiken kauniin pinnan alla voi olla. Silti aina aika ajoin kyllästyminen kiillotettuun blogimaailmaan, kaksi työtä, 4-vuotias poika, parisuhde, 4-8 treeniä viikossa ja sosiaalisen elämän ylläpito vievät suorittajaluonteen omaavaa introverttia vähän turhan kovaa, niin ettei perässä jaksa pysyä.

Onneksi tiedostan itse aina kun ne synkät pilvet tuntuvat varjostavan omaa elämääni. Silloin on pakko priorisoida tekemisiä ja ottaa aikaa sille tärkeimmälle, omalle hyvinvoinnille. Aiemmin yritin lisätä sitä aivan väärin keinoin. Yritin olla rennompi ja jättää kodin siivoamatta. Silloin sain aikaan vain enemmän ahdistusta. Lisäksi se aiheutti muita ongelmia. Sotkuisessa ympäristössä on kovin vaikeaa olla luova ja tehokas. En saa aikaiseksi mitään. Muistan eräänkin illan viime talvena, kun olin yksin kotona. Vein koirat ulos ja olin menossa nukkumaan hyvin stressaantuneena, miettien seuraavan aamun postausta, jota ei ollut edes luonnoksissa. Koti oli kuin pommin jäljiltä, sillä yritin olla boheemi ja keskittyä rentoon hauskanpitoon sen sijaan, että kiillottaisin jo kiillotettuja tasoja. Ennen sänkyyn menoa nappasin kuitenkin rätin käteen, siistin ja järjestelin koko asunnon, kuuntelin meditointisoittolistaani Spotifysta ja pian koti oli taas se rauhan ja luovuuden tyyssija. Istuin alas sohvalle, kaadoin lasin punaviiniä ja taisin tuona myöhäisenä iltana kirjoittaa koko viikon blogipostaukset etukäteen ja tehdä vielä kuviakin. Ennätysajassa. Suorittaminen ajaa minut helposti loppuunpalamisen partaalle, mutta toisaalta kun mukailen suorittajaluonteeni vaatimuksia sopivasti – esimerkiksi tuolloin siivoamalla kodin, sainkin aikaan paljon enemmän ja voin oikeasti hyvin kun mikään ei kummitellut mielessäni. Voisin vannoa, että monilla muillakin on tämän kanssa tekemistä ja tasapainoilua.

Mieheni mainitsi yhtenä iltana, että olen ollut koko päivän pahalla tuulella. Myönsin sen itsekin ja onneksi tiesin, mistä kaikki johtui. Koko päivän oli ollut kiire ja koti oli taas sotkuinen. Kiire on asia, joka stressaa minua valtavasti. Silloin on pakko päästä ottamaan happea ja olemaan yksin hiljaisuudessa. Vaikka se vie hetkellisesti aikaa silloinkin, kun sitä ei olisi yhtään käytettävissä, se on lopulta tie kaikkein tehokkaimpaan työskentelyyn.

Olen suorittaja ja poltan itseni herkästi loppuun. Minulla on suuri tarve olla hyvä, hyväksytty ja suoriutua kaikesta kiitettävästi. Tämä oli osa minua jo koulussa. Nykyajan elämäntyyli ruokkii suorittamisen tarvetta ja usein löydän itseni siitä oravanpyörästä, häilymästä jaksamisen rajamailla. Saan olla kiitollinen kehosta, joka varoittaa onneksi ajoissa. Jos en saa iltaisin unta heti, kun vedän peiton korviin, tiedän stressitasojen olevan liian korkealla. Rytmihäiriöt alkavat vaivata heti ja huomaan pakenevani kaikkea pakollista esimerkiksi somemaailmaan, joka taas entisestään ruokkii suorittamisen tarvettani. Samoin turha puhelimen näprääminen vie aikaa niiltä tärkeimmiltä asioilta, joille ei muutenkaan sitä ollut. Viimeaikoina olen yhä useammin miettinyt, että loppuunpalaminen alkaa olla oikeasti lähellä jo itsellänikin. Jostain täytyy karsia ja näin ei voi elää loputtomiin. Siksi loppuvuoden tavoitteenani onkin selkeyttää tätä elämää, priorisoida minulle oikeasti tärkeitä asioita ja näiden kautta tietoisesti pyrkiä vähentämään stressiä ja kiirettä. Olen kaikessa rauhassa suunnitellut tätä hyvinvointiprojektiani, joka on paljon muuta kuin treenaamista ja puhdasta ruokaa. Se on kokonaisuus ja elämänmuutos, joka toivottavasti heijastuu oman ja läheisteni elämän lisäksi myös ihmisiin ympärilläni. Ei kukaan voi inspiroitua loppuunpalaneesta tyypistä, joka ei ehdi olemaan läsnä edes itselleen.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Näillä kuvaan

lauantai elokuu 11 2018

Minulta on niin usein kysytty millä kameralla kuvaan, joten ajattelin kirjoittaa tänään toivepostauksen omasta kuvauskalustostani. Kuvaan siis kaikki blogikuvani hyvin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta järjestelmäkameralla. Omistan kaksi järkkäriä, jotka ovat hyvin erilaisia. Voisinkin suositella jokaiselle ison järkkärin omistajalle myös pienempää minijärkkäriä, jos haluaa taltioida arjen hetkiä ja reissumuistoja silloin, kun kuvaukset eivät ole välttämättä etukäteen suunniteltuja. Suurimman osan blogikuvistani kuvaan Nikon D750:llä. Kamera, jota en kyllä ihan äkkiä vaihtaisi mihinkään. Kannan sitä mukana myös matkoilla, sillä usein reissuissa on aikaa kuvata ajan kanssa ja muutenkin tulee kuvailtua paljon enemmän. Täysikennoinen Nikon objektiiveineen on kuitenkin hyvin raskas kantaa, joten usein käsilaukussani kulkee pieni, mutta hyvin tehokas Olympus PEN E-PL8. Pidän molemmista kameroista hyvin paljon enkä tiedä miten osaisin olla enää ilman toista. Tosin tähän väliin täytyy sanoa, että KAIKKI tämän kesän kuvani on kuvattu Olympuksella, sillä Nikon on ollut huollossa enkä vain muistanut hakea sitä omilta reissukiireiltäni. Olen kuitenkin kaivannut sen kuvausjälkeä, mitä tietysti tuon hintaiselta kameralta voi olettaakin. Olympus on kuitenkin ollut mitä parhain tuuraaja.

Nikonille mulle on kolme objektiivia, Nikkorin 50 mm perusobjektiivi ihan ”jokapäiväisiin kuviin”, 1.8 85 mm asukuvia ja henkilökuvausta varten (se on täydellinen, mutta haaveilen vielä jonain päivänä vaihdosta 1.4 malliin) sekä koska rakastan laajakulmaobjektiiveja mutta pidän varsinaista laajista kovin epäkäytännöllisenä, valitsin sen sijaan Sigman 24-35mm putken, joka on korvannut laajakulman täysin. Tätä settiä voin kyllä lämpimästi suositella. Nikonilla kuvaamisessa pidän erityisesti helppokäyttöisyydestä manuaaliasetuksillakin. Ainakin itselleni kamera on hyvin selkeä ja simppeli käyttää eikä tulisi mieleenkään käyttää enää automaattiasetuksia. Plussaa Nikonille upeasta kuvanlaadusta, helppokäyttöisyydestä, laadukkaista objektiiveista ja supernopeasti wifi-sovelluksesta. Miinusta isosta koosta ja painosta, kamera on todella raskas kantaa. Haluaisitteko lukea postauksen objektiivien eroista? Esimerkiksi esimerkkikuvat jokaisella eri objektiivilla?

Kevyempänä vaihtoehtona minulla on tosiaan tuo Olympus, jonka kanssa käytän joko 45 mm objektiivia asu- ja henkilökuviin (paras ja ehdoton ostos PENin kaveriksi) tai tuota pancake zoomilla varustettua 14-42mm vakkariputkea tai 25 mm objektiivia niihin ”jokapäiväisiin kuviin”. Kevyet ja edulliset objektiivit antavat paljon uusia ulottuvuuksia PENillä kuvaamiseen ja saat edullisesta kamerasta paljon irti niiden avulla. Olen kirjoittanut Olympuksesta kattavamman postauksen aiemmin tänä kesänä, joten jos olet kiinnostunut tästä kamerasta, lue tämä. Ei tule turhaan kirjoiteltua samoja asioita kahteen kertaan.

Kaikki kuvani kuvaan siis raakana, eli RAW-tiedostomuodossa, sillä se antaa niin paljon enemmän mahdollisuuksia kuvien jälkikäsittelyyn. Kuvat käsittelen Lightroomilla ja toisinaan Photoshopilla, jos siihen vain on aikaa. Rakastan kuvaamista mutta ennen kaikkea kuvankäsittelyä ja toivonkin, että jatkossa pystyisin tehdä sitä paljon enemmän. Mikä kamera on sun suosikki?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria