Näillä kuvaan

lauantai elokuu 11 2018

Minulta on niin usein kysytty millä kameralla kuvaan, joten ajattelin kirjoittaa tänään toivepostauksen omasta kuvauskalustostani. Kuvaan siis kaikki blogikuvani hyvin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta järjestelmäkameralla. Omistan kaksi järkkäriä, jotka ovat hyvin erilaisia. Voisinkin suositella jokaiselle ison järkkärin omistajalle myös pienempää minijärkkäriä, jos haluaa taltioida arjen hetkiä ja reissumuistoja silloin, kun kuvaukset eivät ole välttämättä etukäteen suunniteltuja. Suurimman osan blogikuvistani kuvaan Nikon D750:llä. Kamera, jota en kyllä ihan äkkiä vaihtaisi mihinkään. Kannan sitä mukana myös matkoilla, sillä usein reissuissa on aikaa kuvata ajan kanssa ja muutenkin tulee kuvailtua paljon enemmän. Täysikennoinen Nikon objektiiveineen on kuitenkin hyvin raskas kantaa, joten usein käsilaukussani kulkee pieni, mutta hyvin tehokas Olympus PEN E-PL8. Pidän molemmista kameroista hyvin paljon enkä tiedä miten osaisin olla enää ilman toista. Tosin tähän väliin täytyy sanoa, että KAIKKI tämän kesän kuvani on kuvattu Olympuksella, sillä Nikon on ollut huollossa enkä vain muistanut hakea sitä omilta reissukiireiltäni. Olen kuitenkin kaivannut sen kuvausjälkeä, mitä tietysti tuon hintaiselta kameralta voi olettaakin. Olympus on kuitenkin ollut mitä parhain tuuraaja.

Nikonille mulle on kolme objektiivia, Nikkorin 50 mm perusobjektiivi ihan ”jokapäiväisiin kuviin”, 1.8 85 mm asukuvia ja henkilökuvausta varten (se on täydellinen, mutta haaveilen vielä jonain päivänä vaihdosta 1.4 malliin) sekä koska rakastan laajakulmaobjektiiveja mutta pidän varsinaista laajista kovin epäkäytännöllisenä, valitsin sen sijaan Sigman 24-35mm putken, joka on korvannut laajakulman täysin. Tätä settiä voin kyllä lämpimästi suositella. Nikonilla kuvaamisessa pidän erityisesti helppokäyttöisyydestä manuaaliasetuksillakin. Ainakin itselleni kamera on hyvin selkeä ja simppeli käyttää eikä tulisi mieleenkään käyttää enää automaattiasetuksia. Plussaa Nikonille upeasta kuvanlaadusta, helppokäyttöisyydestä, laadukkaista objektiiveista ja supernopeasti wifi-sovelluksesta. Miinusta isosta koosta ja painosta, kamera on todella raskas kantaa. Haluaisitteko lukea postauksen objektiivien eroista? Esimerkiksi esimerkkikuvat jokaisella eri objektiivilla?

Kevyempänä vaihtoehtona minulla on tosiaan tuo Olympus, jonka kanssa käytän joko 45 mm objektiivia asu- ja henkilökuviin (paras ja ehdoton ostos PENin kaveriksi) tai tuota pancake zoomilla varustettua 14-42mm vakkariputkea tai 25 mm objektiivia niihin ”jokapäiväisiin kuviin”. Kevyet ja edulliset objektiivit antavat paljon uusia ulottuvuuksia PENillä kuvaamiseen ja saat edullisesta kamerasta paljon irti niiden avulla. Olen kirjoittanut Olympuksesta kattavamman postauksen aiemmin tänä kesänä, joten jos olet kiinnostunut tästä kamerasta, lue tämä. Ei tule turhaan kirjoiteltua samoja asioita kahteen kertaan.

Kaikki kuvani kuvaan siis raakana, eli RAW-tiedostomuodossa, sillä se antaa niin paljon enemmän mahdollisuuksia kuvien jälkikäsittelyyn. Kuvat käsittelen Lightroomilla ja toisinaan Photoshopilla, jos siihen vain on aikaa. Rakastan kuvaamista mutta ennen kaikkea kuvankäsittelyä ja toivonkin, että jatkossa pystyisin tehdä sitä paljon enemmän. Mikä kamera on sun suosikki?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Mitä meistä jää jäljelle?

torstai kesäkuu 21 2018

Rakas ystäväni totesi joskus muutaman viinilasillisen jälkeen erään hyvin ylimielisesti käyttäytyneen, kauneuskilpailuissakin menestyneen, naisen poistuttua seurueestamme, että ”mitähän tostakin jää jäljelle, kun aika ajaa ohi, ja kun nätti naama ja kroppa ovat enää muistoja nuoruudesta?”. Silloin naureskelin vain mukana hymähdellen sitä ylimielistä käytöstä, mutta ystävän sanat jäivät vahvasti mieleen. Vaikka hän ehkä siinä hetkessä oli jopa vähän ilkeä, sanoissa oli silti viisautta, silkkaa karua totuutta, joka tämän päivän somemaailmassa on tuntunut unohtuneen. Instagramin ja blogikuvien täyttämän kiillotetun maailman takana on kuitenkin päivä päivältä vanhenevia, ihan tavallisia ihmisiä ja joka päivä luo tilin joku uusi, nuorempi ja lahjakkaampi tyyppi, joka tekee sosiaalisesta mediasta ja julkisuudesta itselleen uran.

Somen paineet ovat monille tutut. Ulkonäköä muokataan äärimmäisyyksiin asti, kuvia hiotaan ja ulospäin halutaan näyttää täydelliseltä. On toinen toistaan tärkeämpiä ja hienompia pressitilaisuuksia, -matkoja, -koteja sisustuksineen ja kroppa tikissä seitsemän treenipäivän viikon jälkeen. Sosiaalisen median tileihin panostetaan niin paljon, että unohdetaan elää ja nauttia hetkestä. Kun elämä perustuu seuraajien, tykkäysten ja julkisuuden määrään, oikea hauskuus ja todellisesti merkitykselliset asiat unohtuvat. Mitä sinä olet ilman sosiaalisen median tilejäsi, ilman näkyvyyttäsi tai vaikka ilman upeaa ulkonäköäsi?

Me kaikki vanhenemme päivä päivältä. 20-vuotiaana sitä ei tajua, eikä toisaalta pidäkään. Ehkä silti toivoisin nuorille, ulkonäönsä takia elämässä pärjääville hieman enemmän sitä todellisuudentajua. Sitä ymmärrystä, mikä elämässä lopulta merkitsee. Työ on tietysti tärkeää ja sosiaalinen media on nykyään monille juuri sitä. Minullekin. Työ, oli se mitä tahansa, ei saisi silti määrittää elämää liikaa. Olen itse hyvin työorientoitunut, oli kyseessä mikä työ tahansa, mutta onnekseni olen osannut pitää samalla hauskaa ja unohtaa toisinaan nykypäivän somepaineet ja keskittyä enemmänkin sivistämään itseäni, lukemaan minua kiinnostavista asioista turhanpäiväisen instaselailun sijaan ja asettanut itselleni tavoitteita, jotka eivät koske nimenomaan tätä somepuolta elämässäni.

En usko olevani täysin väärässä, kun sanon, että työ sosiaalisen median parissa asettaa valtavasti enemmän paineita, kuin työ, jota teet täydestä sydämestäsi aiheen parissa, johon julkisuus ei liity pätkääkään. Vaikka itsekin teen tällä alalla töitä, vähän jopa säälin, kun luen kuinka joku on toistamiseen skipannut ystävien tapaamiset, illanvietot, aurinkoiset päivät ja perhepäivälliset kuvien käsittelyn ja blogitekstien hiomisen myötä. Kilpailu alalla on kovaa ja itsekin asetan usein työni etusijalle, mutta pyrin kuitenkin jonkinlaiseen tasapainoon. Tottakai on jopa ihailtavaa tehdä intohimoisesti työtään, mutta suurimmalla osalla on varmasti takana vähän vääränlaiset paineet kuin se oma intohimo. En missään nimessä halua, että sosiaalinen elämäni kärsii bloggaamisesta, saati Instagramin jatkuvasta päivityksestä.

Koska mitä meistä jää jäljelle? Ulkonäkö nyt ei ainakaan. Ura somenkin parissa toki tuo monille leivän pöytään, mutta sen takia ei kannata ihan kaikesta tinkiä. Lopulta se, mitä muistamme elämästämme, on jotain muuta kuin ne tykkäysten määrät, blogiklikkaukset tai kuvankäsittelyyn käytettyjen tuntien määrät. Me muistamme nauruntäyteiset illat, syvälliset keskustelut, maisemat, joita katsotaan ilman välissä olevaa kameran linssiä. Rakkauden, perheen, hyvän olon ja tasapainoisen onnentunteen. Ainakin minusta on vanhana kiva tietää asioita oikeasta elämästä, ei siitä, mikä on vain olemassa siellä virtuaalimaailmassa. Haluan tulla tunnetuksi perheeni, läheisteni ja ystävieni keskuudessa ennemmin hauskana, spontaanina ja avoimena tyyppinä, kuin järjestelmällisenä bloginkirjoittajana ja taitavana kuvankäsittelijänä. Haluan jättää jälkeeni naurua, hauskoja muistoja, viisaita ajatuksia, välittämistä ja muutenkin suuria tunteita. Oletko koskaan miettinyt, mitä susta jää lopulta jäljelle?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Somehuijausta ja varsin ”ihana” alku TAAS tällekin lomalle

sunnuntai kesäkuu 17 2018

Terkkuja Espanjasta! Syön juuri myöhäistä aamiaista, tai oikeastaan jo päivän toista aamiasta, sillä olen ensimmäisen syönyt jo seitsemältä herättyäni. Tässä herkkuja notkuvan pöydän ääressä itsepuristettu appelsiinimehu vieressäni tulin miettineeksi vähän tätä somehuijausta. Jokainen sosiaalisen median kanssa töitä tekevä sitä varmasti tietyllä tavalla aina tekeekin, varsinkin jos siihen luokitellaan nämä pyykkikasojen piilottamiset ja aiemmin järjestetyissä olosuhteissa kuvatut kuvat. Mutta voisin veikata, että aika moni ihan oikeasti myös suoranaisesti valehtelee omassa sosiaalisen median kanavissaan.

Ja se on oikeasti aika typerää. Täydellistä elämää, täydellistä ulkonäköä ja täydellistä lomaa kun ei olekaan. Mäkin aamulla katselin Räikkösten täydellisiä instastoryja superkauniista Toscanasta ja mietin, että aivan varmasti sinnekin on mahtunut kiukuttelua, huonoa ruokaa ja riehuvia lapsia. Eivätkä ne bloggaajien postikorttimaisemareissutkaan varmasti ole yhtä tasaista rusketusta ja jääkylmää rosèèta. Turhaan luodaan paineita seuraajille, että vitsi, tonne mun on nyt päästävä täydelliseen lomaparatiisiin, kun totuus koko paikasta voi olla aivan toinen ja kuvien takana voi olla ihan paska loma. Muun muassa pöllitty puhelin, menetetty turvallisuuden tunne ja huonoa ruokaa, kuten mulla Dominikaanisessa.

Ei ole kyllä tämäkään reissu alkanut ihan kiiltokuvamaailman tyyliin. Meistä joku on tyypillisesti AINA lomalla jollain tavalla kipeä. Viime vuonna 12 päivän juhannusreissulla olin 10 päivää aivan helvetillisessä silmätulehduksessa ja käytännössä yötäpäivää aurinkolasit päässä, eikä nukkumisestakaan tullut oikeastaan mitään. Nyt kun sanoin eilen ääneen, että onpa kuulkaa kiva kun on molemmat silmät käytössä, en olisi arvannut, mitä ilta tuokaan vielä tullessaan. Kahdeksan aikaan oltiin Micaelin kanssa ruokakaupassa. Hän oli valitellut vähän väsymystä ja vatsakipua ja halusi kiivetä kerrankin ostoskärryyn heti kauppaan astuessa. Kengät lapsi heitti tietenkin kärryn pohjalle ja siihen päälle me kerättiin koko kärryn täydeltä tavaraa yli tunnin kestävällä ruokakauppareissulla. Ja juuri ennen kassalle menoa.. Oksennus. Toinen. Kolmas. Koko vatsa tyhjäksi mun maximekon, Cult Gaian laukun (eli myös sen sisuksen) ja Hermes’n nahkasandaalien päälle. Piti silleen muutama sekunti miettiä että mitäs nyt tehdään.

Lapsi kärrystä, parkkihallin vessaan ilman kenkiä, omat kengät täynnä oksennusta. Nopeat pesut molemmille pienen pienessä lavuaarissa, oksennuksella kuorrutetuissa vaatteissa takaisin kassalle, 12 kauppakassia kärryyn ja takaisin parkkihalliin, sieltä himaan roudaamaan ne ensin autosta alaovelle, siitä hissiin, siitä kotiin, matkalla muutama oksennus lisää. Loppuilta menikin siinä, ettei edes vesi pysynyt sisällä. Kun vihdoin sain lapsen nukkumaan, pesin pyykit ja siivosin kämpän ja menin vihdoin väsyneenä nukkumaan, sekunti ennen sänkyyn astumistani niin muka sikeästi nukkuva lapsi oksensikin siihen. Päivän vanhaan sänkyyn.

Tämän idyllisen aamiaiskuvan takana on vähän huonosti nukuttu yö, krapulainen mies ja onneksi nyt vatsataudin selättänyt lapsi, joka söi aamiaiseksi varmaan painonsa verran ruokaa. Ei muuta kun kirja käteen ja altaalle odottelemaan saanko itsekin oksennustaudin. Että kuvankaunista sunnuntaita vaan sinnekin ♥

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria