Miksi aikuisetkin ovat vielä ilkeitä?

maanantai huhtikuu 02 2018

Olen joutunut viime aikoina kohtaamaan niin negatiivisia asioita ja ajatuksia, että halusin kirjoitella vähän ajatuksiani niistä. Ilkeydestä ylipäätään, pahuudesta ja itsekkyydestä. Aina silloin tällöin olen tarttunut näihin aiheisiin, koska olen kohdannut milloin mitäkin ilkeilyä. Ja kuten olen aiemminkin todennut, sen takana on oltava vain joko puhtaasti hirveää itsekkyyttä, kateutta tai pahaa oloa. Minun ajatusmaailmaani ei mahdu toisten selän takana pahanpuhuminen tai täysin perätön kritiikki, ei tahallinen väärinymmärrys eikä silkka kiittämättömyys. Oikeastaan minkäänlainen ilkeily. Ajatusmaailmaani ei kuitenkaan mahdu myöskään se, että joku tekisi sitä oikeasti ihan tahallaan. Ihminen on itseasiassa aika ajattelematon. Jostain syystä toisilla on hirveä tarve päteä ja olla oikeassa niin kovasti, että jyrää samalla muut omilla mustavalkoisilla mielipiteillään. Toisista tuntuu olevan vielä jopa jotenkin hienoa sanoa juuri sitä, mitä sylki suuhun tuo. Ajattelematta seurauksia. Ja se on niin väärin. Se, jos mikä, on itseasiassa hyvinkin itsekästä.

Et koskaan voi tietää, ketä sanoillasi ja arvostelullasi loukkaat. Kiittämättömyys esimerkiksi ihmissuhteissa voi kalvaa toisen mieltä vuosia. Tuttavapiirissäni oli viime vuonna kolme itsemurhatapausta. Kolme! Ne kaikki liittyivät osaltaan ihmissuhteisiin. Vaikka itsemurhan taustalla on hyvin usein mielen sairaus, en voi kuin miettiä, miten paljon muiden ihmisten käyttäytäytyminen ja itsekkyys on vaikuttanut tuohon äärimmäisen surulliseen päätökseen. Tai, siihen mielen sairastumiseen. Nuo ovat tietenkin ihan äärimmäisiä tapauksia.

Lievempiä voi nähdä ihan jokaisessa päivässä. Esimerkiksi yllättävän moni bloggaaja on kärsinyt masennuksesta, burn outista ja riittämättömyyden tunteista. Enkä ihmettele miksi. Bloggaajat kun tuntuvat olevan monille se punainen vaate, kenelle on sitten muka lupa heittää nimettömänä ja selän takana jos jonkinlaista lokaa niskaan. Mitä vain ikinä mieleen juolahtaa. Se, että kirjoitan jostain asiasta ja joku on eri mieltä, ei mielestäni oikeuta arvostelemaan blogiani tai ennen kaikkea minua itseäni negatiivisesti. Joka ikisen tekstini ja ajatukseni takana seison minä itse. Minä, ja minun hyvä sydämeni, kiitollisuuteni ja nöyryyteni. Jos joku haluaa ymmärtää väärin blogini tarkoituksen ja näkee minun vain leveilevän elämäntyylilläni, hoikkuudellani ja matkustelullani, siinähän sitten näkee. Se on ihan oma häpeä ja kertoo ensinnäkin huonosta medialukutaidosta, mutta myös jostain omista ongelmista siellä takana. Että mitäs v*ttua joku koittaa saavuttaa sillä, että huutelee ympäri kyliä mun elävän pelkkää valheellista kulissielämää? Tervetuloa vaan vaikka meille yökylään ja toteamaan ihan omin silmin, millaista meidän arki on. Joku voi ihan oikeasti olla onnellinen, se että sinä et nyt välttämättä tällä hetkellä ole, ei saa olla muilta pois.

Kerran lounaalla ollessani kuulin, kuinka viereisessä pöydässä puhuttiin äänekkäästi pahaa eräästä julkkiskokista. Ihmiset eivät juttujensa perusteella henkilökohtaisesti tunteneet häntä, mutta kuitenkin siinä suureen ääneen arvostelivat kuinka huono vanhempi hän on, kuinka hän pettää puolisoaan, kiertää veroja ja mitähän vielä. Niin, että monet ravintolan asiakkaat kuulivat tämän. Vaikka tämä ei tapahtunut Helsingissä vaan kauempana, ei se ole syy asiattomaan vihapuheeseen. Olisivatko he sanoneet kaiken tämän tuon toisen ihmisen kuullen? Mitä jos tämän kritiikin kohteen läheiset olisivat istuneet vieressä? Eikö se jo riitä, että juorulehdet spekuloivat jos jonkinnäköisillä perättömillä huhuilla? Tarvitseeko siihen alentua ihan henkilökohtaisesti? Tämänkin esimerkin perusteella toivon, että jatkossa mietit pitkään, ennen kuin avaat suusi ja päästät sieltä ilkeyksiä. Tai ehkä mieluummin, mieti miksi edes ajattelet niin negatiivisesti. Jokainen pystyy omalla käytöksellään vaikuttamaan edes vähän omaan asenteeseensa ja siihen, miten suhtautuu toisiin ihmisiin. En usko, että kukaan voi koskaan olla liian kiva. Ja mitä ihmettä joku kuvittelee saavansa sillä ilkeilyllä? Sehän vain lisää pahaa mieltä.

Onko joku teistä kohdannut ilkeää arvostelua, selän takana puhumista tai suoranaisia haukkuja? Miten itse koet tällaisen kritiikin tai miten teidän mielestä siihen pitäisi suhtautua?

PS. Pidätkö blogistani ja tyylistäni kirjoittaa? Olen ehdolla taitavien kollegoideni kanssa Vuoden Tarinankertoja -kategoriassa Inspiration Blog Awardseissa, lämmin kiitos kaikille minua ehdokkaaksi äänestäneille. Varsinainen äänestys on nyt alkanut joten voit antaa äänesi helposti vain yhdellä klikkauksella täältä. Kiitos jo etukäteen ♥


Kyllästyttääkö blogimaailma? Mua ainakin.

tiistai maaliskuu 13 2018

Havahdun toisinaan miettimään, miksi blogien lukeminen tuntuu nykyään jotenkin ahdistavalta? Kun selaan eri blogiportaaleja, kaikki tuntuvat nykyään toistavan niitä samoja juttuja. Joskus selailen nuorempien bloggaajien blogeja ja hämmästyn siitä samankaltaisuudesta – vaikka löydän uuden blogin, tuntuu kuin olisin nähnyt ne samanlaiset kuvat ja lukenut samanlaiset aiheet aiemminkin. Tässähän ei ole mitään järkeä, miksi kopioida muita ja tuottaa samanlaista sisältöä jos haluaa kuitenkin menestyä ja erottua joukosta omalla jutullaan? Blogimaailma tuntuu nykyään niin persoonattomalta, että siksi se kyllästyttää, ainakin mua.

Tietyt bloggaajat käyvät kaikki samoissa tilaisuuksissa, heidän ig storynsa ovat täysin samanlaisia – riittää kun katsot yhden ja olet nähnyt kaiken. Sinänsä vähän sääli, sillä ainahan voisi yrittää lähestyä aihetta vähän omasta näkökulmasta? Tuoda sitä persoonaa esille, mitä tosiaan ennen blogimaailmassa oli ja minkä takia blogeja alettiin seurata. Tottakai ymmärrän sen, että blogit ovat muuttuneet kaupallisiksi ja teenhän itsekin kaupallisia yhteistöitä. Ne ovat edellytys sille, että blogi voi olla myös työ. Suuret lukijamäärät ymmärrettävästi toisten kohdalla rajoittavat henkilökohtaisten postausten julkaisua ja yksityiselämän avaamista, mutta persoonallinen voi olla ilman suurta yksityiselämän avautumistakin, eikö?

Tekstillä voi tuoda blogiin paljon enemmän persoonallisuutta kuin kuvilla, ellei sitten satu olemaan todella persoonallinen pukeutuja tai valokuvaaja. Teksti ja postausaiheet kuitenkin tuovat sen blogien persoonallisuuden parhaiten esiin. Kyllä mä luen paljon mieluummin mielipidepostauksia, vaikka olisinkin aiheesta eri mieltä, kuin saman laukun tai maton esittelyä, jonka olen jo lukenut toisesta blogista. Inspiraatiota saa tietenkin toisilta bloggaajilta, oli kyse sitten muodista tai postausaiheista, se nyt on ihan selvää. Mutta kai sinä nyt itse haluat pukea sen uusimman blogilaukunkin edes vähän eri tavalla kuin muut? Tai kirjoittaa omanlaisesi postauksen. Blogimaailma ja sen sopulimeininki toden totta välillä ärsyttää.. Ärsyttää oikeastaan niin paljon, että toisinaan se jopa tappaa oman luovuuden ja silloin tällöin jopa ajettelen, haluanko itsekään enää blogata.

Oletteko kiinnittäneet samaan asiaan huomiota? Kaipaatteko itse sitä kuuluisaa blogimaailman vanhaa aikaa vai seuraatteko te kymmentä täysin samanlaista blogia?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Ethän koskaan kadota kunnianhimoasi?

sunnuntai maaliskuu 04 2018

Idea tähän postaukseen tuli itseasiassa tällä viikolla ystäväni kanssa iltateen äärellä keskustellessa. Hän sanoi, ettei ikinä haluaisi jämähtää paikoilleen elämässään vaan tavoittelee kokoajan jotain enemmän. En voisi tietenkään olla enempää samaa mieltä, kaikenlainen jämähtäminen on ollut kauhukuvani varmaan ihan lapsuudesta asti. Kunnianhimo on juuri se sana kuvailemaan tätä.

7-vuotias Mirva taisi sanoa, että siitä tulee astronautti. Tiesin avaruudesta tasan tarkkaan kaiken, mitä olin koskaan siitä lukenut. Tein tunnelukkotestin ja vahvin tunnelukkoni oli vaativuus. Olen aina ollut suorastaan järjettömän vaativa itseäni kohtaan, mutta kaikki vaativuus ei ole peräisin esimerkiksi vanhempien odotuksista tai ympäristön paineista, vaan osa siitä tulee ihan silkasta kunnianhimosta. Ikäväkseni kaikki se määrätietoisuuteni ja kunnianhimoni koki vähän suuremman kolauksen ympäristön vaikutusten takia niinä elintärkeinä nuoruusvuosina. Miettikää, että mulla on oikeasti ollut vaihe, jolloin olen ajatellut, että elämäni on varmaan ihan ok toisen asteen koulutuksella jossain semikivassa duunissa pikkukaupungissa, että se on juuri se juttu mitä elämältäni haluan.

Täytyy nyt heti todeta, että en missään tapauksessa tarkoita, että tuo yllä kuvailemani skenaario olisi jotenkin huono tai mitään toista heikompi, tai että mikään koulutus tai asuinpaikka toista parempi. Ei missään nimessä. Nämä asiat ovat niin yksilöllisiä, mutta tässä kirjoituksessani puhun ainoastaan itsestäni. Vaikka olen toisinaan harmitellut sitä, etten koskaan hankkinut itselleni akateemista koulutusta, en edelleenkään ole sitä mieltä, että koulutus toisi jotain suurta autuutta ja automaattisesti loistavan tulevaisuuden. Lapseni isä on tästä aivan loistava esimerkki, hän on saavuttanut niin paljon ilman koulutusta ja joka päivä ihailen hänen poikkeuksellista älykkyyttään. Se ei ole peräisin kirjoista eikä koulunpenkiltä. Se koulunpenkki tosin antaa kuitenkin niin hyvät eväät siihen lupaavaan tulevaisuuteen ja juuri siksi toivonkin, että oma lapseni valitsee aikanaan yliopistopolun ja ohjaan häntä sinne kyllä alusta asti. Kuten oma isäni teki sitä aikanaan minulle, mutta elämä valitsi lopulta mulle vähän vaikeampikulkuisen polun..

Luojan kiitos en kadottanut koskaan kaipuutani ”suureen maailmaan”. Se kunnianhimo oli kokoajan jossain, piilossa – mutta mukana. Joku kysyi joskus viisivuotissunnitelmaani. Nauroin, enhän osannut suunnitella koskaan elämääni edes kuukautta pidemmälle. Vaikka elin toisinaan hyvinkin huolettomasti, se tietynlainen kunnianhimo on säilynyt elämässäni aina. Jos joku kysyi mitä teen viiden vuoden kuluttua, saatoin sanoa vähän puolivitsillä, että jotain paljon suurempaa. Suurempi ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita sitä pidempää palkkakuittia tai muuta materialistista yltäkylläisyyttä. Oikeastaan niiden osalta olen saanut elämältäni niin paljon enemmän kuin olisin koskaan osannut edes kuvitella, että niiden merkitys on kadonnut.

Tai no, sanotaan nyt jotain niistä materialistisistakin ”haaveista”, ne aina kiinnostavat.. Kun 23-vuotiaana heitin lenkillä kaverilleni, että kohta mä asun tossa talossa, en olisi ikinä kuvitellut että alle vuoden kuluttua asun siinä talossa. Kun kerroin toiselle kaverilleni ostavani sellaisen Kaivarissa olleen veneen lottovoiton jälkeen, ei olisi käynyt kyllä mielessäkään, että jonain päivänä olisin itse siinä Skifferillä tankkaamassa täysin vastaavaa venettä. Voin tietenkin ihan käsi sydämellä kertoa, etten ole omilla palkkakuiteillani ansainnut näitä ylellisyyksiä elämääni, mutta voin myös kertoa, että sillä omalla palkalla ostaminen olisi varmasti helpompi tapa ansaita moisia ylellisyyksiä. Niin, nimenomaan ansaita. Jos ne tulevat muuta kautta, ihmisten mielestä niitä ei todellakaan ansaita. Tästä päästäänkin takaisin varsinaiseen aiheeseen..

Kaiken sen yltäkylläisyyden keskellä, jossa olen elänyt, en ole koskaan kadottanyt kunnianhimoani. En ollut koskaan edes varsinaisella äitiyslomalla, vaan tein jatkuvasti töitä tai opiskelin. Haluan jatkuvasti jotain enemmän. Itseltäni. Se ajaa toisinaan hulluuden partaalle, mutta toisaalta se myös antaa paljon. On tullut turpaan, useammankin kerran, mutta on tullut myös niitä onnistumisia, jotka johtuvat vain siitä, että mä ihan oikeasti annoin ihan kaikkeni. Uskon edelleen vakaasti siihen mantraan, if you can dream it, you can do it. Usko on ollut joskus koetuksella, mutta joskus olen tehnyt jotain asioita ihan vain siksi, että todistaisin itselleni, että jos oikein kovasti jotain haluan, saan sen. Jos kunnianhimosi on koetuksella, mieti joku asia, jota olet joskus kovasti havitellut. Mieti sen jälkeen, mitä sinun täytyy tehdä saadaksesi haluamasi. Kunnianhimo ei riitä kaikkeen, mutta se antaa yleensä hyviä keinoja tavoitteisiin pääsemiseksi. Oli kyseessä työpaikka, jokin säästetty rahasumma, erottuvat lihakset, juoksuajan parantaminen tai miehen pokaaminen. Kunnianhimo on ollut myös isossa roolissa myös tämän blogini kehityksessä. Kun aloitin bloggaamaan, blogeja oli varmaan vielä enemmän kuin niitä tänä päivänä on. Siksi on ollut niin huimaa saavuttaa edes tämänkaltainen blogisuosio omalla tekemisellä. Sillä tiedän, että olen tehnyt sen täysin itse. En ole hyödyntänyt bloggaajatuttujeni julkisuutta, en jo olemassaolevia kontaktejani, en mitään tällaista. Vaikka olisin toki voinut. Halusin kuitenkin itse tehdä edes vähän siitä massasta erottuvan blogin, jota ihmiset lukevat aidosti sen sisällön takia. Ja onnistuin siinä vielä enemmän kuin uskalsin odottaa. Se, että tänne tulee kuukausittain joku viisinumeroinen luku yksittäisiä kävijöitä, on tasan tarkkaan oman kunnianhimoni ansiota. Se ei ole tuuria, se on pikemminkin väärää ajoitusta, mutta v*tusti töitä. Mua ahdistaisi muutenkin, jos joku henkilökohtainen saavutukseni olisi ikään kuin ”puolivahinko”.

Vaikka mitä tulisi eteeni, vaikka tippuisin millaiseen pimeyteen kaikista pilvilinnoistani, tiedän etten koskaan jäisi aloilleni. Sain vanhemmiltani korkean työmoraalin lisäksi sen kunnianhimon. Nyt myös tiedän, että vaikka sitä koettelisi mikä tahansa, niin hyvässä kuin pahassakin, se ei ole vieläkään kuollut. En todellakaan halua jämähtää paikoilleni. Viiden vuoden päästä mä teen taas jotain suurta. Tee säkin.

PS. Pidätkö blogistani? Voit äänestää sitä ehdolle Inspiration Blog Awardseissa tästä linkistä – lämmin kiitos jo etukäteen ♥

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian