Kun 24-vuotiaana saa tietää olevansa raskaana opiskellessaan ja asuessaan yksin, on se aikamoinen shokki itse kullekin. Toiset haluavat nuorena äidiksi, toiset eivät ikinä. Kuuluin tietysti jälkimmäiseen joukkoon ja olin juuri se parikymppinen Teatterissa viikonloppunsa viettävä tyttö, jonka elämänarvot olivat aivan muualla kuin pitkissä ihmissuhteissa saati sitten lapsissa. Kiitän itseäni ja jotain korkeampaa voimaa päivittäin siitä, että muutin mieleni ja päätin sittenkin ryhtyä äidiksi. Ei mun ystäväpiirissä ollut lapsia kenelläkään ja olin kaikin tavoin aivan pihalla, vaikka itse raskaudesta ja lapsista tiesinkin paljon, kiitos opintojen ja oman mielenkiinnon. Siitä, miten lapsi oikeasti muuttaa elämää, mulla ei ollut käsitystäkään. Siis ensimmäisenä ajattelin tietenkin, että nyt mä lihon ihan muodottomaksi, mun kroppa ei palaudu ikinä, enkä enää koskaan pääse mihinkään. Että kotona ollaan jumissa vähintään siihen asti kun se menee kouluun ja osaa olla yksin kotona.

Oikeastaan kaikki ennakkoluuloni osoittautuivat vääriksi. Raskaus laihdutti mua ja sektion jälkeen juoksin pian jo samoja lenkkejä kuin aina ennenkin. Lapseni syntyi tosiaan siis leikkauksella ja toivuin sektiosta nopeammin kuin viisaudenhampaidan leikkauksesta. En tiedä olenko päässyt helpolla, mutta koko vauva- ja pikkulapsiaika oli paljon helpompaa kuin osasin kuvitella. Aika saattaa ehkä vähän kullata joitain muistoja tai syynä oli se hirveä selviytymismode, mutta ainakin sain aina nukkua kunnon yöunet, käydä ulkona alusta asti, tavata kavereita ja käydä koulun loppuun jo ennen kuin lapsi aloitti edes päiväkodin. Pahin ikä oli ehdottomasti ikävuodet 1 ja 2, nyt mulla on kesällä 5 vuotta täyttävä kaveri jonka kanssa me voidaan jutella, laulaa Stigin biisejä ja ostaa iskältä salaa herkkuja kaupasta. Voin viedä koirat ulos huoletta niin että lapsi osaa olla kiltisti kotona sen aikaa ja tuo pieni ihminen alkaa muutenkin itsenäistyä ihan valtavasti. Välillä se kiukuttelee kuinka äiti pilaa kaikki sen jutut ja on tylsä aikuinen, joskus se sitten kiipeää syliin ja änkee aamulla kainaloon. Minä olen meistä se, joka herättää ja häiritsee yöunia.

Sain vastuulleni kokonaisen ihmisen. Silti välillä työpäivän aikana saatan jopa unohtaa, että mulla on lapsi (kuulostaa kauhealta näin mutta ehkä ymmärrätte pointin) ja voin tehdä todella paljon asioita ilman, että ajattelen kokoajan olevani äiti. Näen vain positiivisena asiana sen, etten voi osallistua ihan kaikkiin kissanristiäisiin joita vastaan tulee, tai oikeastaan sen että mulla on oikea syy kieltäytyä kun en halua mennä johonkin. Lapsi toi elämääni tarkoituksen, kasvatti enemmän kuin yksikään eletty vuosi ja muutti suhtautumistani oikeastaan ihan kaikkeen. Ulkonäkösyiden sijaan liikun siksi, että voisin paremmin ja eläisin pidempään. Haluan että lapsellani on äiti vielä kymmenien vuosien päästäkin ja haluan, että mulla on seuraa sitten, kun hiukset ovat harmaat ja askel vähän painavampi kuin nyt. Olen niin paljon parempi ihminen nyt kun olen äiti. Kliseistä, mutta niin totta. Lapseni on aina osa minua, mutta hänellä on myös rakastava isä ja muita tärkeitä aikuisia ympärillä. Sanoisin, että on jopa epänormaalia olla jatkuvasti kiinni lapsessa jos on kuitenkin muita huolehtivia aikuisia ympärillä. Ja meillä on kotona ollut jo monta vuotta kynttilöitä pöydillä, valkoinen sohva ja lasipöytä. Ei kaikkien tarvitse muuttua tyypilliseksi lapsiperheeksi jos se ei tunnu hyvältä. Lapsi ei rajoita elämää, se tuo siihen aivan uusia ulottuvuuksia. Tunteita ja rakkautta, joista ei tiedä mitään ennen kuin ne kokee itse. Ja se vaikein aika on lopulta niin lyhyt, että se on ohi ennen kuin huomaatkaan. Nyt on vain maailman siistein asia, että on skidejä.

Lasten hankkimista pelätään ja lykätään ihan turhaan. Mitä nuorempana sen tekee, sitä helpompaa se lopulta on jos vain taloudellinen tilanne on kunnossa. Ymmärrän lasten hankkimisen lykkäämistä yli kolmekymppiseksi hyvin sillä, että halutaan vakaa rahatilanne pohjalle. Lapseen kun menee nimittäin ihan valtavasti sitä fyrkkaa. Mun äititarina ei ole ihan siitä perinteisimmästä päästä, enkä esimerkiksi halua enää lisää lapsia vaikka sitä multa kokoajan eri puolilta kysytäänkin. En pidä siitä, että pikkulapsiarki leimataan sellaiseksi perhehelvetiksi, jossa ei ehdi harjata hiuksia tai harrastaa. Saa siitä varmasti sellaistakin, mutta jokainen voi valita tapansa olla äiti tai isä. Pieni itsekkyys on aika tervetullutta vanhemmuudessakin.

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


..Heippa pappa! Totesi hän parkkihallissa naapurin kuusikymppiselle miehelle joka oli juuri ostanut uuden bemarin, kun pyysin tervehtimään ystävällisesti naapureita.

..Äitillä on ihan kauhee kiire kun se on menossa poistaa sen pimppikarvat!! Totesin vain lapselle aamulla, että lähdetään tänään aikaisemmin päiväkotiin kun menen laseriin ennen töitä.

..Äiti kato sillä on vauva mahassa! Ylipainoinen nainen käveli vastaan Stockan parkkihallissa.

..Mun äitillä on paljon isommat tissit kun sulla! Päiväkotikaverin äidille.

..Mulle sitä kaljaa! Alkon hyllyvälissä etsin itselleni viinejä.

..Kato kun mulla on iso pippeli! Wolt-kuskille rappukäytävässä oikein esittelyn kera.

..Häh?! Ai häh?! Kun neuvolalääkäri sanoi että sitten tarkastetaan kuulo.. Lapsi kuuli tämän kyllä oikein hyvin.

..Ei helvetti mikä python, tuu äiti kattoo! Vessassa. Oikeesti, en kestä.

..Mä ajan koko yön, niin kuin Roy Orbison!! Alasti lauloi ja soitti ukulelea.

 

Oon aivan varma että poikien ja tyttöjen mieli eroaa toisistaan PALJON. Voi hulivili, mitä se vielä keksiikään kun ikää on nyt vasta neljä ja puoli vuotta.. Pelottavinta, että tunnistan niin paljon omia piirteitäni tuosta lapsesta, apua! Haha. Kirjoittelin aiemminkin näitä juttuja pikkupojan äidin elämästä, ensimmäisen osan voit lukea täältä. Hauskaa viikonloppua!! xx

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Mä mietin pitkään miten lähestyisin tätä aihetta. Aihetta, jota samalla rakastan, mutta joka samalla on muodostunut itselleni jopa ahdistavaksi asiaksi. En nyt lähde jeesustelemaan sillä, että ahdistuisin matkustamisesta sen huonojen ympäristövaikutusten takia. Enemmän mua ahdistaa ihmisten kertakäyttövaatekulttuuri ja ne päivittäiset huonot valinnat. Matkustaminen on nykyään mahdollista melkein kaikille, sillä se on paljon aiempaa edullisempaa ja muutenkin helpompaa. Matkustaminen on lisääntynyt räjähdysmäisesti ja tähän on varmasti syynsä myös sosiaalisella medialla. Matkakuvat, ai että.. Ne lapsuuden kuva-albumeiden kohokohdat. Jos en pitäisi niin paljon kuvaamisesta, kuvien käsittelystä ja siitä kun siihen kerrankin on aikaa, tekisin varmasti seuraavan reissuni ilman kameraa. Instagram on täynnä toinen toistaan upeampia (ja lopulta täysin samanlaisia) matkatilejä ja välillä ihmettelen, matkustavatko ihmiset niiden takana näihin paikkoihin vain niiden kuvien takia. Siis aivan varmasti matkustavat, mutta kai siellä on poikkeuksiakin joukossa. Somessa matkustaminen ei ole enää kivaa ja rentouttavaa, kun tavoitteena on vain ottaa täydellisiä kuvia. Voi niitä raukkoja jotka lähtevät kuvien perässä etsimään samoja kohteita ja pettyvät väenpaljouteen, roskaisuuteen ja huonoon säähän. Aurinko on helppo photoshopata saastepilvienkin keskelle. Paras loma on kuitenkin luultavasti loma ilman kameraa ja jatkuvaa sosiaalisen median päivittämistä, eikö?

 

Tämä ei ole kuitenkaan ainoa asia, joka on saanut mut vähän kyllästymään matkustamiseen. Jatkuva lentäminen, aikaero, pakkaaminen ja purkaminen väsyttävät kehoa ja mieltä, eivätkä rikkinäiset kuukaudet sovi rutiineja rakastavalle tyypille, joka ei muutenkaan ehdi tehdä arkena kaikkea mitä haluaisi. Viimeaikoina mulle on tullut kodista ja Suomesta ylipäätään paljon enemmän luksusfiilis kuin ylellisistä hotelleista ja palmujen reunustamista rannoista. Itseasiassa suunnittelin alunperin viettäväni syntymäpäiviäni Malediiveilla, mutta lopulta en vain jaksanut enää edes innostua ajatuksesta. Iski ajatus, että en missään nimessä halua käyttää rahaa matkaan, josta en voi aivan 110% innostua. Voihan tuollaisen reissun toteuttaa sitten, kun on sellainen olo. Sen sijaan innostun tällä hetkellä paljon enemmän monesta muusta jutusta, jotka liittyvät arkisiin asioihin ja omaan kotikaupunkiin. Rakastan kyllä matkustamista, aurinkoa ja maailman näkemistä, mutta tällä hetkellä enemmän ihan tavallista elämää. On kivaa tilata ruokakasseja, kun tietää ettei ole lähdössä mihinkään ja on koko viikko aikaa tehdä treenejä. Rutiinit ovat mulle tärkeitä ja aina kotiinpaluun jälkeen tuntuu, että joutuu aloittamaan alusta. Se on yllättävän turhauttavaa.

 

Toisaalta mietin taas, että nyt jos koskaan on matkustettava ja hyödynnettävä sitä, että pääsee reissaamaan myös kalliiden loma-aikojen ulkopuolella. 2,5 vuoden päästä Micael menee kouluun ja silloin reissaaminen rajoittuu suurimmaksi osaksi vain juuri niihin loma-aikoihin. Meillä ei myöskään ole ollut oikein mahdollisuutta lomailla Suomessa Lappia lukuunottamatta, sillä työt ovat kokoajan läsnä. En muista, että olisimme koskaan viettäneet lapseni ja lapseni isän kanssa kolmistaan yhtä kokonaista viikonloppuakaan kotona täysin ilman töitä. Mutta nyt on vain tällainen vaihe, ettei jatkuva maailmalla juokseminen kiinnosta, vaikka onkin parit lennot varattuna. Lyhyitä reissuja lähelle kuitenkin. Toiset kuitenkin matkustavat työkseen ja toiset huvikseen useamman kerran kuussa. Itselleni sellainen ei kuitenkaan sovi, vaikka aluksi ajattelinkin että matkustaminen on parasta mitä tiedän. Sitä romantisoidaan kuitenkin liikaa. Sitäpaitsi matkalle lähtemisen fiilis on paljon parempi, kun on ollut vähän pidempään kotona. Niistä ilmastovaikutuksista nyt puhumattakaan, pakkohan niitäkin on jokaisen ajatella.

 

Onko matkustusöverit teille tuttu ilmiö vai onko suoranaista hulluutta skipata Malediivit ja moni muu unelmakohde sen takia, että haluaa vain keskittyä enemmän arkeen?

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian