Milloin lapsen täytyy aloittaa harrastaminen?

lauantai syyskuu 15 2018

Tästä on ainakin vuosi, kun kyselin teiltä lapsen harrastuksista. Silloin mietin hieman alle 3-vuotiaalle sopivia harrastuksia, ja toisaalta myös sitä, tarvitseeko noin pienen lapsen harrastaa vielä. Micael aloitti 3-vuotiaana lasten nallepainin, mutta ensimmäinen vuosi meni lähinnä riehuessa ikätovereiden kanssa ja ohjeita oli toisinaan vähän hankalaa noudattaa. Malttia ei vielä ollut tarpeeksi. Olemme kuitenkin aina liikkuneet hänen kanssaan todella paljon. Tämä yhdessä tekeminen alkaa nyt näkyä. Micael pysyy hienosti pystyssä laskettelusuksilla ja olemme yhdessä laskeneet jopa isoja rinteitä, vaikka hän pääsee hiihtokouluun vasta tulevana talvena. Samoin hän oppi uimaan ilman kellukkeita jo 3-vuotiaana, mutta on sitä uimahalleissa ja -altaissa kyllä oltukin. Hiihtoakin kokeiltiin ja ihan hyvällä menestyksellä viime talvena. Nämä ovat kuitenkin asioita, joita teemme yhdessä ja ikään kuin perheen yhteisiä harrastuksia. Omissa harrastuksissa äiti ja isä eivät olekaan enää jatkuvasti vierellä. 3-vuotiaana aloitettu nallepaini oli hyvää harjoitusta, sillä nyt koen, että neljäs ikävuosi on tuonut mukanaan valmiuden harrastaa jo vähän itsenäisemminkin.

Ennen kuin lapsi alkaa osoittaa henkilökohtaista kiinnostustaan tiettyihin lajeihin, harrastukset määräytyvät pitkälti vanhempien kiinnostuksenkohteiden mukaisesti. Yllätys yllätys, lapsemme harrastukset ovat liikuntaharrastuksia. Toisaalta, mitäpä muutakaan energiselle ja vilkkaalle lapselle voisi kuvitella? Micael aloitti torstaina luistelukoulussa ja voi sitä riemua.. Hän odottaa jo kovasti tulevaisuudessa häämöttäviä lätkätreenejä ja haluaisi jatkuvasti jäälle. Sydän oli sulaa, kun katselin pikkuisen luistelevan ihan yksin. Meiltä on onneksi lyhyt matka Hernesaaren jäähallille, joten senkin puolesta luistelukoulu on juuri nyt meille täydellinen harrastus. No, sitten on tämä toinen.. Äidille ei niin mieluinen, isälle ja pojalle sitäkin rakkaampi – karting. Jotenkin ajattelin, että se aloitetaan vasta joskus kouluiässä? No, ajattelin väärin. Pari viikkoa sitten Micael sai ensimmäisen auton ja ajovarusteet. Oi, voi.. Suvussa on kilpailtu moottoriurheilulajeissa aina maailmanmestareiksi asti ja näköjään geeniperimässä on selkeä viehätys kaikkea sellaista kohtaan, millä pääsee lujaa. Vauhti ei pelota ja niin autot, mopot kuin moottorikelkat kiinnostavat pientäkin miestä aivan hullun lailla. Ei kai se auta kuin laittaa itse silmät kiinni pojan lähtiessä radalle ja toivoa, ettei mihinkään satu.

Takaisin kuitenkin otsikkoon – milloin lapsen täytyy aloittaa harrastaminen? Olen useammaltakin urheilijalta kuullut, etteivät he suosittele aloittamaan ainakaan liikuntaharrastuksia tosissaan kovinkaan pienenä lapsena. Vaarana on kyllästyminen sitten teini-iässä ja yksinkertaisesti lapsen väsyminen. On yksilöllistä milloin harrastus kannattaa aloittaa, mutta itse lähtökohtaisesti haluaisin harrastusten olevan sellaisia, että aina on kiva mennä ja harrastukseen käytetty aika on lapsen mielessä hauskaa. Tottakai väsymys iskee etenkin päiväkotipäivän jälkeen, mutta yleensä se on ohi heti, kun harrastuksen pariin taas pääsee. Liika on liikaa ja huolestuneena olenkin kuunnellut, kuinka joidenkin perheiden lapsilla saattaa olla jokaiselle päivälle jotain. Itse odottaisin, että lapsi alkaa itse osoittaa mielenkiintoaan ja valitsee sitten lajeista sopivimman – sen, johon haluaa keskittyä. Toki rinnalla voi olla jokin toinen niin ikään tukemassa, mutta liian moni yhtäaikainen laji rasittaa lasta niin fyysisesti kuin psyykkisestikin ja syö lopulta sitä jaksamista ja taitoa kaikilta harrastuksilta. Liikkuminen on kuitenkin tärkeää, mutta tosissaan ei tarvitse vielä mitään harrastaa. Tärkeää on tietysti myös se, että lapsi jaksaa keskittyä. Harrastukset kuitenkin tukevat keskittymiskykyä ja sen opettelua, joten kannattaa ainakin kokeilla heti kun on mahdollista päästä mukaan. Mitä teidän lapset harrastavat tai mitä sinä harrastit itse lapsena?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Elämää varjostava kuolemanpelko

keskiviikko syyskuu 05 2018

Taas yksi uusi syöpäuutinen. Tuttavan itsemurha, alati lisääntyvät mielenterveysongelmat ja niiden surulliset seuraukset. Äkilliset sairaskohtaukset, onnettomuudet, kätkytkuolemat ja uima-altaaseen hukkuneet lapset. Päivittäin lukiessani näitä ikäviä uutisia rintaani puristaa. Ahdistus, joka ajoittain hellittää otteensa, mutta joka palaa taas kun en yhtään sitä odota. Välillä tunnen tulevani hulluksi istuessani yksin autossa työmatkalla. Mitä jos tuo rekka ajaakin vahingossa minua päin? Kuolemanpelko on läsnä lähes jokaisessa päivässäni.

Isäni kuoli äkillisesti, suhteellisen nuorena vain 57-vuotiaana pian sen jälkeen, kun lääkäri oli todennut hänet ”terveemmäksi kuin moneen vuoteen”. Olin aina pelännyt kuolemaa, niin paljon että lapsena luulin kuolevani uituani meressä, kun luin iltapäivälehdistä sinilevän vaaroista. Lukemaan oppiminen alle kouluikäisenä ei ollut pelkästään positiivinen asia. Isäni kuoleman jälkeen oma kuolemanpelkoni katosi. Selvisin siitä ajattelemalla, että sittenhän pääsen vain isäni luo. Samalla kun lohdutin itseäni ajattelemalla, että isäni ei kärsinyt ja nyt hänellä on vain hyvä olla, tein palvelusta omalle pelolleni. En kokenut enää sairastumisesta tai kuolemasta ahdistavia ajatuksia ja minun oli helppo uskoa, että kaiken on vain tarkoitus tapahtua niin kuin tapahtuu. Kunnes sain lapsen.

Vähitellen kiintyessäni häneen, kuolemanpelko alkoi nostaa taas päätään. Paitsi lapseni kuolemaa, pelkään että itselleni sattuu jotain. En niinkään itseni, vaan läheisteni kannalta. Mitä jos lapseni jäisi ilman äitiä? Vaikka tiedän pelkoni olevan täysin typerää ja turhaa, en voi sille mitään. Mietin harva se päivä, mikä onkaan se päivämäärä, jolloin minä täältä lähden. Sairastuuko lapseni, joutuuko hän kärsimään, saako hän kasvaa edes aikuiseksi? Kun mietin mikä minua itse kuolemassa pelottaa, en oikeastaan edes tiedä. Ehkä se, että kaikki loppuu. Toisaalta se on taas lohdullista. Kertoo siitä, että minulla on nyt niin ihana elämä, etten haluaisi sen koskaan päättyvän. Uskoin aiemmin vahvasti kuolemanjälkeiseen elämään, mutta nykyään olen alkanut toisinaan kyseenalaistaa sitäkin.

Tämä postaus kuulostaa ehkä negatiivisemmalta, kuin mitä oikeastaan on. Tämä pelkoni ei onneksi ole arkeani rajoittava tekijä, eikä minusta ole tullut ylihuolehtivaista ja hysteeristä äitiäkään. Ehkä se vain kertoo siitä suunnattomasta rakkaudesta, mitä tunnen elämää ja läheisiäni kohtaan. Pelkäättekö te kuolemaa tai sairastumista? Onko joku kenties kamppaillut samojen ajatusten kanssa ja päässyt niistä jotenkin yli?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Paras tapa viettää alkusyksyn ilta?

torstai elokuu 30 2018

Jos minulta kysytään, niin merellä. Tätä valoa on enää niin vähän aikaa, että haluaisin käyttää kaiken ylimääräisen vapaa-ajan ulkona siitä nauttien. Vaikka arki kiireineen tuntuu ajavan ohitse, kyllä se odottaa vielä muutaman illan. Varmasti viimeistään lokakuussa kyllästyn kotona olemiseenkin. Lähdettiin eilen illalla ihan ex tempore syömään Pihlajasaareen. Sama kai se missä sitä ruokaa tekee. Napattiin ruoat kotoa mukaan ja ajettiin Skattalta Pihlikseen. Potkittiin vähän jalkapalloa, katseltiin auringonlaskua ja lähdettiin takaisin kotiin. Paluumatkalla alkoi olla jo pimeää ja mietin, miten paljon pelkään jostain syystä pimeää vettä, vaikka merellä olenkin kasvanut. Pahin painajaiseni olisikin jonkinlainen luolasukeltaminen, hyh. Onneksi ei tarvinnut sukellella, eikä uidakaan pimeässä. Jalkapallo karkasin pieneltä pelaajalta, mutta ystävällinen veneilijäsetä toi sen takaisin. Vähän haikeana muistelin vielä helteisiä saarissa vietettyjä kesäiltoja, mutta onneksi on nimenomaan muistot. Kohta saa fiilistellä jo joulua ja sen jälkeen voi alkaa jo odottaa uutta kesää..

Menkää ihmiset merelle, vielä kun voitte. Pääkaupunkiseudulla ainakin on paljon saaria, joihin pääsee vielä vähän aikaa yhteysaluksillakin. Ei niitä reissuja tarvitse aina sen kummemmin valmistella, eilenkin kävin vain nopeasti salin jälkeen suihkussa, heitin trikoot ja hupparin ylle. Meikittömän naaman kaveriksi sopivat erinomaisesti mamman kutomat villasukat. Päivän kruunasi vielä puhelu rakkaalle isoäidille, joka hänkin nautiskeli alkusyksyn illasta meren rannalla. Soittakaa tekin, vielä kun voitte ♥ PS. Kuvat minusta on ottanut maanantaina 4 vuotta täyttänyt Micael, ihanaa saada pikku apulainen yksinäiseen blogityöhön.