Tasan kahdeksan vuotta sitten elämäni muuttui yhdessä hetkessä

tiistai tammikuu 23 2018

Kahdeksan vuotta sitten oli yksi kylmimmistä talvista joita muistan. Tähän aikaan kahdeksan vuotta sitten isäni makasi kuolleena kotonaan, ilman että kukaan tiesi. Iltapäivällä hänet löydettiin ja alkuillasta sain elämäni hirveimmän puhelun, puhelun jota en toivo kenenkään koskaan saavan. Isän kuolema muutti elämäni ja toi loppuelämäksi tietynlaisen haikeuden. Perheestäni puuttuu valtavan suuri pala ja vaikka ikävän ja surun kanssa oppii elämään, se tuntuu yhä. Isä lähti aivan liian aikaisin, aivan liian äkkiä.

Olen vasta viime aikoina tajunnut, että minulla on ikään kuin kaksi elämää. Elämä ennen isäni kuolemaa ja elämä sen jälkeen. Vasta vuosien saatossa olen ymmärtänyt, miten paljon isän kuolema vaikutti minuun ja siihen, mitä olen tänä päivänä. Viimeisessä puhelussa isän kanssa hän sanoi, että jotenkin huomasi etten ole onnellinen silloisessa elämäntilanteessani. En todellakaan ollut. Kukaan muu ei ollut koskaan sanonut siitä minulle, ehkä kukaan ei edes tajunnut. Iskä tajusi ja sanoinkin hänelle, etten ole. Kun isä sitten vain yhtäkkiä lähti, alkushokin jälkeen sain jostain aivan ihmeellisiä voimia lähteä ja tehdä elämästäni itseni näköisen. Tämä herätys olisi toki voinut tapahtua vähän helpommalla ja niin kovin mielelläni jakaisin isäni kanssa kaiken tämän, mitä minulle kuuluu nyt. Minua lohduttaa vain usko siitä, että isä on tavallaan edelleen täällä ja kaiken oli tarkoitus tapahtua juuri näin. Uskon, että jossain tuolla hän johdattelee minun ja veljeni elämää ja on meistä nyt ihan valtavan ylpeä. Niin minäkin sinusta, rakas iskä.

Olen aiemminkin kirjoitellut rakkaasta isästäni, siitä miten kaikki tapahtui ja elämästä vanhemman kuoleman jälkeen..

Isä

Elämä ilman isää

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Äidin selittämätön pelko

maanantai tammikuu 22 2018

Minä en ollut se, joka pelkäsi pudottavansa vauvansa tai joka heräsi pieneenkin inahdukseen keskellä sikeintäkin unta. En ole sännännyt katsomaan pitkään nukkuvaa lasta ja säikähtänyt, hengittääkö se. Vauva-aikana mietin kyllä usein, miten paljon vaaratilanteita sitä huomaakaan olevan ihan tavallisessa arjessa, mutta en koskaan pelännyt mitään sen kummempaa. Olen aina ollut kaikin päin aika huoleton.

Vasta hiljattain mieleeni on tullut mitä ihmeellisempiä pelkoja. En ole koskaan pelännyt esimerkiksi kuolemaa niin paljon kuin nyt. Säikyn nykyään myös iltalenkillä vähemmästäkin ja onkin hirveää joutua kurkkimaan olan yli, seuraako se mies vielä. Ajattelen päivittäin auto-onnettomuuksia, vahdin kuin haukka jalkakäytävällä kävelevää lasta ja sydän on syrjällään jo siitä, kun pienet märät jalat kävelevät kivilattialla. Eilen tutkailin tulevan Karibian reissun hotelleja ja totesin lastenhoitopalvelusta, että sitä ei ainakaan tarvita. Samalla muistin, kuinka maattiin joskus pari tuntia spassa Balilla niin, että lastenhoitaja oli sillä aikaa huoneessamme vahtimassa nukkuvaa Micaelia tai kuinka syötiin Singaporessa dinneriä pitkän kaavan mukaan Marina Bay Sandsin katolla, kun lapsi leikki hoitajan kanssa omalla hotellillamme. Nykyään jätän hänet kynsin hampain hoitoon, mutta silloinkin vain heille, joiden tiedän kaitsevan tuota pientä kuin omaansa. Tämä ei todellakaan ole tyypillistä minulle, vai olenko nyt jotenkin kasvanut äidiksi ja varsin huolehtivaiseksi sellaiseksi? Eikä pelkoni liity vain esimerkiksi onnettomuuksiin, joita lapselle voisi sattua. Mietin hyvin usein, milloin juuri meitä kohtaa joku valtava suuri suru, josta saa päivittäin lukea lehdistä. Yritän olla jatkuvasti todella kiitollinen jokaisesta terveestä päivästä ja juuri niistä monille itsestäänselvistä asioista. Jos ne vaikka jonain päivänä meiltä viedään.

En tiedä johtuuko se siitä, että ympärillä tapahtuu niin paljon pahaa ihan jatkuvasti? On niin kovin surullista lukea päivästä toiseen lehdistä, kuinka ihan tavallista perhettä on kohdannut milloin mikäkin tragedia, joka ei todellakaan ole ollut itseaiheutettua. Sairaanhoitajaopintojen myötä aloin pelätä kokoajan enemmän ja enemmän erilaisia sairauksia ja nyt, kun en ole enää niin nuori, että voisin kuitata kaiken sillä ”sitten joskus aikuisena” -heitolla, sitä alkaa miettiä enemmän ja enemmän terveellisiä elämäntapoja ja kaiken pahan vaikutusta omaan terveyteen ja hyvinvointiin. Pelkään myös aivan valtavasti sitä, että lapseni jäisi yksin ilman minua tai isäänsä. Vaikka hänen tulevaisuutensa olisikin muutoin turvattu, vanhempia ei korvaa mikään. Saati sitten lapsen menettämistä, sitä pelkään enemmän kuin mitään. Muutenkin tuntuu, etten kestäisi enää pettymyksiä ja suurta surua. Kun aiemmin olen ollut jotenkin valmis kohtaamaan vaikka mitä, nyt on tuntunut, etten pystyisi käsitellä enää enempää yhdellä kertaa. Läheisiänikin ovat kohdanneet toisinaan hyvin suuret surut tässä viime vuosien aikana ja empaattisena ihmisenä suren heidänkin puolestaan. Ehkä kaikkea negatiivista on vain liikaa ja siksi pelko sen määrän kasvamisesta tuntuu jotenkin todella ahdistavalta.

Onko teillä ollut samoja fiiliksiä ja miten niistä pääsee eroon?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian

 

 

 


Abortti voi pelastaa jopa elämän

sunnuntai tammikuu 21 2018

Olen jo pitkään pyöritellyt aihetta päässäni, mutta en oikein keksinyt miten voisin siitä kirjoittaa. Kunnes järjestelin eteisen lipastoa ja aivan sattumalta paperikasasta löytyi lähete raskaudenkeskeytykseen, AB1, joka oli päivätty täsmalleen neljä vuotta sitten. Abortti. Sanana suorastaan hirveä, tavallaan jopa ällötti kirjoittaa se tuohon otsikkoonkin. Mutta sitten tajusin, että monelle niinkin inhottavasta asiasta on puhuttava vieläkin avoimemmin ja vieläkin rohkeammin, ihan sen oikealla nimellä. Abortti on turhaan edelleen tabu. Niin, raskaudenkeskeytys, abortti, keskeytys, mikä tahansa. Tuota neljä vuotta sitten päivättyä lähetettäni en lopulta koskaan käyttänyt, mutta en suinkaan siksi, että pitäisin aborttia jotenkin vääränä tai ylipäätään pahana asiana. Saati nyt murhana. Kunnioitan kyllä jokaisen ihmisen ajatuksia, uskontoa ja näkökulmia, mutta jos joku tulee sanomaan minulle, että abortti on sama asia kuin se, että tappaisin nyt oman 3-vuotiaan poikani, melkein toivoisin kyseistä tilannetta hänen eteensä. Maailma ei todellakaan ole niin mustavalkoinen. Olen aivan ehdoton abortin kannattaja, enkä tuomitse KETÄÄN raskaudenkeskeytyksen päätyvää.

Tiesitkö tätä abortista? On toki omaa hölmöyttä ja huolimattomuutta jos toistuvasti tulee raskaaksi puutteellisen ehkäisyn vuoksi, mutta suurin osa tapauksista ei olekaan sellaisia. Ehkäisytietoutta, ja varsinkin ehkäisytietoutta heti raskauden jälkeen, tulisi jakaa paljon nykyistä enemmän, sillä ihmisillä ei selvästikään ole käsitystä, miten helppoa raskaaksitulo loppujen lopuksi on silloin, kun kroppa toimii normaalisti. Mutta se siitä saarnasta, vahinkoja sattuu. Suomessa raskausvahinkoja noin 10 000 vuodessa. Naistentautien poliklinikan aborttijonossa seisoo se keltainen lappu kourassa hyvin eri ikäisiä naisia. Naisia aina nuorista teinitytöistä sinne vaihdevuosien rajaa hipuaviin keski-ikäisiin rouviin. Heitä kaikkia yhdistää se vahinko, ei-toivottu raskaus, joka halutaan syystä tai toisesta keskeyttää. Lisäksi ovat tietysti he, jotka päätyvät keskeytykseen esimerkiksi vaikean kehityshäiriön takia tai oman huonon vointinsa vuoksi, vaikka raskaus olisikin ollut alunperin suunniteltu ja toivottukin.

Abortti on onneksi Suomessa mahdollista, mutta tie raskauden toteamisesta keskeytykseen voi olla pitkä. Positiivisen testin jälkeen voi mennä jopa viikkoja, että keskeytykseen pääsee. Suomessa raskaudenkeskeytys vaatii kahden lääkärin luvan ja raskaus on lisäksi todettava ultraäänellä. Raskausviikosta 9 eteenpäin keskeytys on lisäksi tehtävä sairaalassa osastolla, sitä ennen se onnistuu kotonakin sairaalasta saatavilla lääkkeillä, joka on yleisin keskeytysmenetelmä. Kaavintaa käytetään ensisijaisena keskeytysmenetelmänä enää harvoin. Olen käynyt itse tuon pitkän prosessin läpi (jota nopeutin tosin yksityisellä puolella, julkisella se kestää vieläkin kauemmin), ja totesinkin, että se on henkisesti todella raskasta. Koska sairaaloiden resurssit ovat rajalliset, keskeytys voi venyä niin pitkälle, että se joudutaan tekemään osastolla. Tällöin myös alkio on voinut jo kehittyä sikiöksi ja se on myös suurempi, jolloin keskeytys on luonnollisesti kivuliaampi ja kestää pidempään. Koko raskaudenkeskeytysprosessi on loppujen lopuksi todella pitkä ja muutenkin vaikeassa tilanteessa siitä on tehty tarpeettoman raskas. Kun siihen lisää toisten paheksunnan, kokemus voi jättää ikuisen jäljen psyykkeeseen.

Suurin osa abortin tehneistä tuntee helpotusta. Toisille se voi olla traumatisoivakin kokemus, mutta mielestäni sitä ei pidä pelätä turhaan. Moni myös yllättyy sen ”helppoudesta”, varsinkin jos on lukenut vain netin kauhukertomuksia. Abortti ei ole murha, vaan se voi pelastaan jopa elämän. Ehkä useammankin. Voi kuulostaa jonkun mielestä hirveältä, mutta ainakin itse uskon, että elämäni olisi mennyt pilalle jos olisin saanut lapsen vastoin tahtoani elämäntilanteessa, jossa en ole tällä hetkellä.  Se olisi voinut olla helvetti, joka olisi voinut sitoa minut ihmisiin, joiden kanssa en tänä päivänä ole välttämättä missään tekemisissä. Saati tapaukset, joissa lapsen isää ei edes tiedetä, voivat olla todella hankalia. Liian nuorenakaan ei kannata ryhtyä äidiksi, vaikka toiset selviävät siitäkin hienosti. Toisaalta joku voi olla parhaimmassa iässä lapsen saamisen kannalta, elämä voi olla kaikin päin mallillaan, mutta lapsi ei vain välttämättä sovi siihen. En silloinkaan tuomitse aborttia, eikä mielestäni kenenkään pitäisi. On todella julmaa tuomita joku sen perusteella, että hän keskeyttää ei-toivotun raskauden. Raskas prosessi saa entistä raskaamman käänteen, kun ymmärrystä ja tukea ei välttämättä tulekaan. Kaikesta ei tietenkään pidä olla samaa mieltä ja näkökantoja on tuhansia erilaisia. Kuitenkin aina pitäisi yrittää ymmärtää.

Jokainen ihminen tietää milloin on valmis ja milloin abortti on oikea ratkaisu. Näistä asioista pitäisi puhua paljon enemmän nyt, kun lähestytään 2020-lukua. Siksi halusin kirjoittaa tästä ja siksi haluaisin, että te jakaisitte ajatuksianne ja ehkä myös kokemuksianne aiheesta. Nimettömänä kommentointi on edelleen mahdollista. Olisi myös mielenkiintoista kuulla syistä, jos olette itse päätyneet aborttiin – miksi ajoitus oli väärä ja miten sait käsiteltyä asian?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian