Hupsista s**tana.. Miten helposti saikutat?

torstai huhtikuu 12 2018

Aaaarrgh että ärsyttää! Eilen olin tosi hyvällä fiiliksellä koko päivän, tein hyvän treenin ja menin hakemaan Micaelia päiväkodista. Kävelimme yhdessä kotiin päin ja kun vilkas pikku riiviö siinä riehui, nappasin haalarista kiinni pikku karkulaista ja samassa lapsi heittäytyi maahan, mun sormi jäi kuitenkin haalariin kiinni ja lopputulos on tässä. Oikeasti en nykyään valita mistään pienestä, mutta yöllä valvoin tunnin kipeän sormen (!!) takia. Milloin olin käsi pakastimessa, ikkunalaudalla ja kylmän veden alla. Päivällä oli pakko suostua lähtemään lääkäriin ja palasin röntgenistä sitten vähän epäselvän diagnoosin kanssa, mutta jotain nyt oli jokatapauksessa rikki ja kädessä tällainen överi-iso paketti. Vähintään viikon, tai kunnes sormi taas toimii ja on kivuton. Är-syt-tää. Mä teen niin paljon koneella töitä, että kirjoittaminen on nyt tosi hidasta, kaikki tekeminen vähän kömpelöä ja rajoittaahan tää nyt treenaamistakin. Kiva, kiva. Onneksi osaan itse sitoa näitä paketteja, täytyy fiksata tähän vähän kätevämpi systeemi kunhan kotiin ja apteekkiin pääsee. Onneksi hiusmurtumat ja muut ”luun sirujen irtoamiset” paranevat lastahoidolla nopeasti ja käytössä olleesta kalkkilisästä ei varmasti ole ollut haittaa paranemisen edistämisessä. Valitan nyt todella pienestä, mutta sain tästä pikkuviastani myös hyvän postausaiheen. Nimittäin sairasloma.

Lääkäri kysyi ensimmäisenä, kuinka pitkään tarvitsen sairaslomaa. Joka kerta sama juttu. En muista milloin olisin ollut viimeksi sairaslomalla. Toki tämänhetkinen työni on sellaista, ettei sitä oikein saikullakaan pääse ”pakoon”, koska voin kotonakin tehdä töitä. Enkä osaisikaan olla pois. Onneksi olen saanut olla terve, olen siitä hyvin kiitollinen ihan joka päivä. Blogityöt eivät tietenkään tunne sairaslomaa. Sovitut yhteistyöt on hoidettava tai rahaa ei tule. Ei paljon sairastella. Saikuttaminen on Suomessa noussut jo ihan ongelmaksi asti, koska sairaslomaa saa niin helposti ja siltä ajalta saa palkkaa. En ole oikein keksinyt miten saikuttamista voisi vähentää, hyviä ideoita? 

Aiemmissa työpaikoissani olin usein todella väsynyt. Vuorotyö ei vain sovi itselleni ja stressasin töissä ihan turhista asioista. Silloin jäin myös helpommin sairaslomalle, mutta aina siihenkin oli selvä syy. Migreenikohtaukseen pyysin kuitenkin vain päivän sairasloman, enkä sitä tarjottua kolmea päivää. Kerran makasin viikon kotona murtuneiden sormien takia ja sairastin samalla saikulla keuhkokuumeenkin. Olin aina tosi tunnollinen sairaslomalainen, enkä hakenut sitä turhaan. Silloin osasin kuitenkin ottaa saikusta tavallaan kaiken irti ja oikeasti lepäsin ja latasin samalla akkujani. Toisaalta silloinen työni on ollut sellaista, että se jäi aina työpaikalle, kun lähdin itse kotiin. Millaisia saikuttajia te olette ja mitä ajattelette niistä, jotka surutta valehtelevat vatsataudista terveyskeskuspäivystyksessä parin lomapäivän toivossa?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Voihan alkoholismista parantua, jos vain haluaa?

sunnuntai huhtikuu 08 2018

Alkoholismi oli minulle käsite sellaisesta vähän pienipalkkaisesta, keski-iän ylittäneestä juoposta duunarista, joka vetää parin-kolmen viikon putken, on kännissä töissä ja sitten saman verran selvinpäin. Alkoholinkäyttöön liittyy jotain koomisiakin piirteitä, töistä suoraan Alkoon ja pullon kanssa kotiin. Eihän terveet ja menestyvät nuoret perheelliset ihmiset sairastu. Ja jos sairastuu, voihan alkoholismista parantua, jos vain itse sitä haluaa.

Jälkeenpäin olen miettinyt, miten ihmeessä selvisin siitä järjissäni? Lapsen ja nuoren mieli on käsittämättömän vahva. Muistan kyllä itkeneeni lukemattomia iltoja ja toivoneeni oikeasti sitä ihmettä. Silti jaksoin olla positiivinen ja keskittyä ihan niihin arkisiin asioihin. Toisaalta olen huomannut kaiken tapahtuneen jäljet itsessäni vasta parin viimeisen vuoden aikana. En varmaan koskaan lakkaa miettimästä, millaista elämäni olisi jos minulla olisi vielä se toinenkin perhe.

Kasvoin avioeroperheessä, enkä muista koskaan isäni asuneen meillä kotona. Sen sijaan muistan isän hyvin lämpimänä, rakastavana ja ennen kaikkea hyvänä isänä. Hän toi hyvin nuorena elämääni ikään kuin kolmannen vanhemman, äitipuoleni. Ensitapaamisemme hänen kanssaan oli ihana. Tiedättekö, kun tapaatte ihmisen, joka tuntuu siltä, että on kuin yhtä perhettä? Vasta aikuisena olen miettinyt, että äiti- ja isäpuolen rooli on aivan hirveän raskas. Hän rakasti meitä, minua ja pikkuveljeäni, kuin omiaan, joita ei koskaan saanut. Niin hän aina sanoi. Hän vaikutti minuun ja aikuiseksi kasvamiseeni jopa enemmän kuin isäni. Hänen kanssaan oli aina helppo olla ja hän oli minulle perheenjäsen siinä missä isäni, äitini ja pikkuveljeni. Minulla oli kaksi perhettä ja se oli yksi elämäni suurimpia rikkauksia. Kaksi rakastavaa kotia, kolme huolehtivaa ja rakastavaa aikuista. Vietin hyvin paljon aikaa tämän isäni ja äitipuoleni kanssa ja noista lapsuusvuosista minulla on äärimmäisen lämpimät muistot. Meillä oli ihana koti, matkustimme paljon, vietimme kesät merellä ja näimme paljon sukulaisia ja ystäviä. Lapsuuteni oli hyvin, hyvin onnellinen.

Muistan kuin eilisen sen illan, kuinka istuimme pikkuveljeni kanssa saunan jälkeen sohvalla. Olin 13-vuotias seiskaluokkalainen kun isä sanoi joulun välipäivinä ”mä luulen että Riitasta on tullut alkoholisti”. Se oli käänne. Käänne elämään, johon en halua kenenkään joutuvan. Muistan kuinka ajattelin, että tavallaan tiesin. Tavallaan olin osannut arvata ja olihan meillä juotu kotona alkoholia ihan harva se ilta. Edelleen, kun joku avaa konjakkipullon, vie se ääni ja tuoksu minut toisen lapsuudenkotini olohuoneen matolle. Muistan tuon kodin jokaisen yksityiskohdan varmaan lopun elämääni. En kokenut heidän juomistaan koskaan mitenkään ongelmallisena. Me emme kärsineet siitä koskaan. Ehkä muut olivat kiinnittäneet asiaan paljon enemmän huomiota ja osasihan isänikin olla huolissaan. Varsinkin silloin jouluna, kun äitipuoleni jäi kiinni ensimmäisestä rattijuopumuksesta. Tuon joulun jälkeen meni joskus pitkiäkin aikoja, ettemme käyneet toisessa kodissamme ollenkaan. Silloin en uskaltanut edes ajatella koko asiaa. Kahdeksannella luokalla muistan, kuinka vietimme ihanan joulun heidän luonaan eikä alkoholi näytellyt minkäänlaista suurta roolia. Seuraavana keväänäkin olimme vielä kavereideni kanssa iskällä useampia päiviä ja kaikki meni hyvin. Noina vuosina suljin mielestäni sen kaiken pahan.

Puolitoista vuotta siitä saunanjälkeisestä keskustelusta se varsinainen romahdus lopulta tapahtui. Äitipuoleni oli valokuvaaja ja hänellä oli menestyvä valokuvausliike. Tein tuon kesän siellä töitä ja olimme paljon myös saaressa mökillä yhdessä. Juominen riistäytyi käsistä aivan täysin. Etsimme veljeni kanssa saareen piilotettuja pulloja ja piilotimme niitä uudestaan. Todistimme lukemattomia riitoja ja tappeluja, toisinaan pakenimme naapurisaareen yöksi. Meillä ei koskaan ollut mitään hätää, mutta isän ja äitipuolen riidat olivat aikamoisen ikävää katsottavaa. Tuon kesän aikana rakas äitipuoleni pilasi juomisellaan elämänsä. Hän ei pystynyt enää hoitamaan töitään ja hänen menestyvä yrityksensä haettiin konkurssiin syksyllä. Samaan aikaan kaverini ja heidän vanhempansa naureskelivat sille, kuinka pikkukaupungissa oli yksi juoppo, joka harva se viikko kärähti ratistakin. Tiedättekö miltä tuntuu, kun koulussa sanotaan ”ai teidän Riitta oli taas vähän sekoillut kaupungilla?” tai ”Mirva hei, sun äitipuoli oli taas lehdessä kun ohitti kännissä poliisiauton” ja asialle vain naureskellaan? Noina aikoina kovetin itseni aivan täysin. En itkenyt koskaan, kenenkään nähden. En edelleenkään puhu näistä asioista mielelläni, mutta halusin kirjoittaa tästä, sillä tiedän etten todellakaan ole ainoa, joka vastaavaa on käynyt läpi.

Kuukausi-pari konkurssin jälkeen sain myöhäisenä iltana isältäni puhelun. Äitipuoleni oli saanut kotona aivoverenvuodon ja odotti nyt Töölössä leikkausta. Vuotoja oli lopulta kolme, mutta leikkaus onnistui. Hän vietti teholla pari viikkoa, kunnes palasi taksilla kotiin. Silloin mietin, että näin pitkällekö piti mennä, että hän vihdoin pystyi lopettamaan juomisen? Asiat varmasti selviäisivät ja velat saataisiin kuitattua myymällä maita, joita meillä oli. Noita ajatuksia kesti ehkä toiset pari viikkoa. Hän alkoi taas juoda.

Seuraavan kerran näin äitipuoleni vasta seuraavana kesänä. Hiukset olivat kasvaneet puolessa vuodessa ison leikkaushaavan päälle, mutta hän näytti hirveältä. Olimme soitelleet siinä välissä, hän sanoi aina krapulassa katuvansa juomistaan, mutta ei koskaan myöntänyt olevansa alkoholisti. Teimme kaikkemme, että hän saisi apua ja tajuaisi hakeutua sinne. Aivan kaikkemme. Mielessäni rukoilin päätöstä alkoholistien pakkohoidosta, mutta sitä ei ikävä kyllä vieläkään ole olemassa. Isäni koitti parhaansa mukaan yrittää, niin töissä kuin parisuhteessa, mutta tiesi, että hänen oli lähdettävä. Heillä oli myös yhteinen yritys, joka meni samassa konkurssissa sekin. En voi edes kuvitella, miten hirveitä nuo vuodet ovat isälleni olleet, sillä ne olivat jo minulle yhtä helvettiä. Syksyllä aloitin lukion ja ensimmäisillä viikoilla isäni soitti ja pyysi käymään, hän kuulosti todella pelottavalta ja pyysi apua. Lähdin silloin samantien tuon vanhan lapsuudenkotini postilaatikolle ja soitin isälle. Hän ei vastannut, enkä uskaltanut mennä sisään. Isä soitti takaisin ehkä puolen tunnin kuluttua. Kotona oli tapeltu, heitelty valtavia kukkaruukkuja, ammuttu esineitä ja kattoja ja he molemmat olivat olleet tajuttomina jonkin aikaa. Siinä sitten 16-vuotiaana lukiolaistyttönä katselin tuhottua lapsuudenkotiani, yritin siivota ja ennen kaikkea jutella molempien kanssa. Kun lähdin pois, en kertonut koskaan kenellekään mitä oli tapahtunut. Menin ihan normaalisti äidin luo ja seuraavana päivänä kouluun.

Seuraavan kerran menin tuohon kotiini seuraavana talvena, kun se oli pakkohuutokaupattu ja isä haki viimeiset tavaransa pois. En muista mitään niin rikki repivää tunnetta, kuin se tunne, kun katsoin viimeistä kertaa lapsuudenkotini ikkunoita pihatiellä autosta. En ole pystynyt menemään sinne enää koskaan sen jälkeen. Isä lähti pois, ensin Lappiin, lopulta Ahvenanmaalle.

Siinä vaiheessa äitipuoleni olinpaikasta ei tiennyt oikeastaan kukaan. Hän joi vaihtuvissa ryyppyporukoissa, toisinaan hänet oli viety katkaisuun ja toisinaan nähty likaisissa rikkinäisissä vaatteissa pahoinpideltynä kaupungilla. Äitipuoleni, joka oli aina pitänyt itsestään parempaa huolta kuin mitä itse pidän itsestäni. Hän oli vailla kotia, vailla perhettä ja menettänyt elämässään aivan kaiken. Toisinaan hän soitti ja pyysi apua. Pyysi anteeksi. Olin hänelle aina ystävällinen ja yritin auttaa niin paljon kuin pystyin. Joka ikisen puhelun aikana hän sanoi rakastavansa minua. Ihan kuin isänikin aina. Talvella 2007 olin ystävieni kanssa ulkona ja ravintolassa näin hänet. Yllätykseni hän näytti ihan hyvältä olosuhteisiin nähden. Halasimme ja juttelimme pitkään. Hän kertoi, kuinka rakastaa minua ja veljeäni valtavasti ja ettei koskaan ole rakastanut ketään niin paljon kuin isääni. Hän kertoi ikävöivänsä isäni lisäksi päivittäin meitä kaikkia, olimmehan me perhe. Samalla hän esitteli minulle seurassaan olleen miehen, jonka kasvoja en unohda koskaan.

Seuraavana vuonna, vappuna, tuo mies ja hänen ystävänsä pahoinpitelivät äitipuoltani neljä päivää. Vappupäivänä luimme pikkuveljeni kanssa lehdestä, kuinka äitini naapurissa oli tapettu nainen, joka oli syntynyt samana vuonna kuin äitipuoleni. Tuntui pahalta, sillä sehän olisi voinut olla hän. Yritin unohtaa koko lehtijutun, mutta mietin sitä itsekseni koko illan. Seuraavana aamuna heräsin siihen, kun isäni soitti. ”Se oli meidän Riitta.” Äitipuoleni oli kuollut 45-vuotiaana neljä päivää kestäneen pahoinpitelyn uhrina. Sinä aikana hän oli soittanutkin minulle, mutta mä en vastannut.

Isäni kuoli täysin yllättäen alle kaksi vuotta tuosta puhelusta. Elämäntavoillaan molemmat vaikuttivat kuolemiinsa, eri tavoin mutta kuitenkin, enkä ole koskaan lakannut miettimästä, mitä jos alkoholismi ei olisi vienyt äitipuoltani? Olisiko minulla vielä toinen perhe? Mitä me tekisimme yhdessä, miten ihana ympäristö omalla lapsellani olisi näillä isovanhemmillaan joita ei koskaan saanut tavata, miten paljon parempi minun elämäni olisikaan ollut? Mitä jos olisinkin vastannut puhelimeen silloin pari päivää ennen vappua? Tiedän että mitä jos -ajattelu on aivan turhaa, mutta ei sille voi mitään. Voisin kertoa, kuinka nämä kokemukset ovat tehneet minusta todellisen badass-tyypin, joka ottaa vastaan mitä vaan asenteella f*ck you, antaa tulla vaan. Mutta ei, eivät ne ole. Surua on ollut niin paljon, etten edes kaikkien näiden vuosien jälkeen tiedä, miten jaksan käsitellä enää yhtään enempää.

Jos joku vielä väittää, että alkoholismista voi parantua, jos vain haluaa ja että alkoholismi ei kosketa kuin heitä, joilla muutenkin on vähän jotain pielessä, voi hypätä ihan oikeesti vaikka kaivoon ja herätä siellä tähän päivään. Alkoholismi on sairaus, joka myös periytyy herkästi. Tästä hyvänä esimerkkinä tämä äitipuoleni tarina. Lyhyen elämänsä aikana hän oli itse todistanut sivusta, kuinka hänen oma äitinsä menetti alkoholin takia aivan kaiken ja kuoli nuorena. Siitäkin huolimatta hän itse toisti täysin saman kohtalon.

Siitä olen onnellinen, että kaikesta huolimatta minusta ei tullut lainkaan katkera. Tunnistan alkoholiongelmaisen nykyään helposti. Tiedän, että sairaudesta voi parantua ja tuttavapiirissäni onkin tällaisia onnekkaita tapauksia. Jokaikisen päihdeongelmaisen kohdalla jaksan edelleen uskoa parantumiseen. Koska joku onnistuu siinä aina.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Hammaslääkäripelko

keskiviikko maaliskuu 21 2018

Käsi ylös, kenellä on paha hammaslääkäripelko? Mulla ainakin. Olen kärsinyt hammaslääkäripelostani ihan lapsesta asti ja sen jälkeen, kun pakolliset koulun hammaslääkärikäynnit olivat ohi, on ajan varaaminen ollut yhtä tuskaa. Menetän yöunet ja kärsin hirveästä stressistä monta päivää ennen hammaslääkäriaikaani. Stressaantuneena narskutan muutenkin hampaitani, joten teen sitä aivan erityisen paljon aina ennen hammaslääkäriin menoa. Leuat, hampaat ja ikenet kipeinä marssin sitten kauhunsekaisin tuntein lääkärin tai suuhygienistin vastaanotolle, huonosti nukkuneena, verenpaine katossa ja syke maksimissa. Ja tiedän, etten ole pelkoni kanssa yksin.

Hammaslääkäripelkoni juontaa juurensa lapsuudesta. Meillä oli ala-asteen kouluhammaslääkärinä varmasti maailman hirvein hammaslääkäri. Hän paikkasi hampaat ilman puudutusta ja  Ala-asteikäisenä hampaitani myös oiottiin, luojan kiitos yksityisellä puolella. Jouduin tästä syystä käymään hammaslääkärissä kuukauden välein. Luulisi, että tuolla tahdilla hammaslääkäripelko katoaisi kokonaan. Ei kadonnut. Tuo kouluhammaslääkäri poisti minulta neljännellä luokalla kaksi hammasta samaan aikaan. Muistan edelleen sen päivän, sen olon, sen hajun ja sen tunteen kun pyörryin ja äiti kantoi minut autoon. Tuon jälkeen kävin oikomishoidossa yksityisellä. En tiedä millä tahdonvoimalla selvisin siitä projektista, sen muistijälki on ikuinen. Muistan odotushuoneen, muistan tuon ystävällisen hammaslääkäritädin, mutta ennenkaikkea muistan sen kivun. Hammaslääkäripelkoni suurin syy on ehdottomasti pelko kivusta ja epämiellyttävästä tunteesta. Vasta yläasteella olen käynyt jopa korjaamassa sen ilman puudutusta paikatun hampaani niin, että totesin käynnin olleen ihan miellyttävä. Hammaslääkäri oli miellyttävä, enkä tuntenut kipua. Myöhemmin kun kävin 19-vuotiaana poistattamassa hammaskiveä muualla, oli se taas yhtä helvettiä ja verensekaista repimistä. Hammaslääkäripelkoni paheni entisestään. Tuon käynnin jälkeen menikin useampi vuosi, että uskalsin mennä hammaskiven poistoon.

Ja tänään, tänään mä kävin siellä!! Hampaiden tehopuhdistuksessa ja sain onnekseni kuulla, että hampaani olivat todella hyvät ja siistit. Sama oli kyllä viime kerralla, ja sitä edellisellä, mutta silti mä ”vähän” taas pelkäsin. Hampaideni kunnossa tapahtui muuten suuri muutos, kun joskus muutin vähän elämäntapojani ja hampaidenhoitotottumuksiani. Voisin kirjoitella siitä ihan oman juttunsa, jos kiinnostaa? Ai vitsi, vain todella hammaslääkärikammoinen tietää, miten helpottava on se tunne, kun kävelet hammaslääkäristä pois. Kelpaa taas hymyillä! Enkä ollut muuten ainut, joka tänään kävi hoitamassa hampaita. Aloitimme aamun nimittäin Micaelin ensimmäisellä varsinaisella hammastarkastuksella, vihdoin kun kaikki maitohampaat ovat puhjenneet.  Olen ollut vähän huolissani siitä, etten tartuta omaa hammaslääkäripelkoani lapseen, mutta onneksi pelkoni taisi olla turhaa. Niin reippaasti meni aamuinen tarkastus!

Kertokaa nyt teidän hammaslääkäritarinoita, kohtalotoverit? Onko joku päässyt hammaslääkäripelosta yli?

PS. Pidätkö blogistani ja tyylistäni kirjoittaa? Olen ehdolla taitavien kollegoideni kanssa Vuoden Tarinankertoja -kategoriassa Inspiration Blog Awardseissa, lämmin kiitos kaikille minua ehdokkaaksi äänestäneille. Varsinainen äänestys on nyt alkanut joten voit antaa äänesi helposti vain yhdellä klikkauksella täältä. Kiitos jo etukäteen ♥