Akupunktio ja miksi hullaannuin siitä?

lauantai huhtikuu 28 2018

Akupunktio on monelle tuttu hoitomuoto, mutta kuinka moni on lopulta itse kokeillut sitä? Olen tiennyt akupunktiosta varmaan jo ennen kouluikää, mutta en ole koskaan itse kokeillut. Aluksi pidin akupunktiota vähän huuhaana, mutta koska kyseenalaistan nykyään monen lääkehoidon vaikutuksen, sivuvaikutuksista nyt puhumattakaan, aloin tutustua siihen paremmin vasta hiljattain. Oikeastaan kaikki lähti siitä, ettei ystäväni synnytystä käynnistänyt edes maksimimäärät oksitosiinia. Lopulta synnytys käynnistyi akupunktion avulla. Akupunktiota on tutkittu vuosikymmeniä, ellei satoja, ja se perustuu kiinalaiseen lääketieteeseen. Puolustan länsimaista lääketiedettä kyllä – etenkin vakavien sairauksien hoidossa. Uskon kuitenkin, että sen tehokkuus on lopulta kääntynyt vähän alkuperäistä tarkoitusta vastaan ja lääkkeiden syönnistä ja lääkehoitoon päätymisestä ylipäätään on tullut liiankin suosittua. Onneksi esimerkiksi antibioottikriittisyys on kasvanut viime vuosina vähitellen. Syöpää ei paranneta vaihtoehtohoidoilla edelleenkään, ikävä kyllä. Mutta, lääkkeettömät hoitomuodot yleistyvät kokoajan ja yhä useampi kieltäytyy ns. turhista antibioottikuureista. Se, mikä lopulta on turhaa, on tietysti meidän jokaisen arvioitava itse. Joulukuussa 2016 kituuttelin poskiontelotulehduksen kanssa monta viikkoa, sillä ”se paranee kyllä ilman antibioottikuuria”. Lopulta itkin keskellä yötä kivusta, joka ulottui jo hammasjuuriin asti ja lamautti minut täysin. Alennuin lääkäriin, aloitin penisilliinikuurin ja paranin parissa päivässä. Oman olon ja kehon kuunteleminen on todella tärkeää.

No, se siitä ja takaisin varsinaiseen aiheeseen eli akupunktioon. Jopa maailman terveysjärjestö WHO suosittelee yli 400 erilaiseen tautiin tai oireeseen akupunktiota. Olen aiemminkin tiennyt akupunktion positiivisen vaikutuksen migreenin hoidossa, stressin lievityksessä ja lihasjumien hoidossa, mutta en ollut ajatellutkaan, että sillä voidaan hoitaa jopa masennusta. Mielialalääkkeitä saa nykyään todella helposti. Liiankin helposti. Tottakai ne ovat tietyissä tilanteissa paikallaan ja pelastavat jopa ihmishenkiä. Kuitenkin uskon, että monet mielenterveysongelmat ja masennusdiagnoosit voidaan ennaltaehkäistä ja toiset jopa hoitaakin täysin esimerkiksi liikunnalla, akupunktiolla ja psykoterapialla. Ilman lääkkeitä. Joku voi kohottaa nyt kulmiaan, mutta uskon että lääkkeettömillä hoitomuodoilla pääsee pitkälle mikäli masentuneisuuden, ahdistuneisuuden tai paniikkihäiriön tunnistaa ajoissa. Akupunktio todella vaikuttaa mieleen ja stressiin. Masennukseenkin. Ainakin itse kärsin hyvinkin vaihtelevasta mielialasta, olen todella temperamenttinen, kärsimätön ja lyhytpinnainen. Kävin akupunktiossa ja hoidon tekijä varmaan huomasi tämän heti, sillä hän ehdottikin, että hoitaisimme muiden hoidettavien alueiden lisäksi myös sitä.

Ensimmäinen kokemus oli ihan huikea. Siinä mä vaan makasin neulat päässä, käsissä ja jaloissa ja olo oli superrentoutunut. Koko päivä meni vähän hassussa mielentilassa, sellanen tasainen ja raukea olo valtasin koko kropan ja mielen. Nyt kun tarkastelen näitä muutamia päiviä taaksepäin, se pahin stressikin on helpottanut. Jos joku ihmettelee tätä postauksen kuvaa, valitsen sen tähän oikeastaan siksi, että tuo olotila kuvaa sitä akupunktion jälkeistä tunnetta hyvin. Ihan kuin pitkän, rauhallisen joogatunnin jälkeen. Rentoutunut ja kevyt. Olen muuten ihminen, joka ahdistuu heti jos on jotain epämukavaa päällä ja suurin osa neuleista kutittaa minua. Revin kaikki laput irti vaatteista jo ennen kuin saan vaatteen edes kaappiin. Akupunktion jälkeen tuntui kuin ei olisi vaatteita päällä lainkaan, sellainen ihmeellisen rento ja raukea olo valtasi koko kropan.

Akupunktio auttaa toki fyysisiin oireisiin kuten erilaisiin kiputiloihin, lihasjumeihin, iskiasvaivoihin, hitaaseen palautumiseen, rytmihäiriöihin ja lukemattomiin muihin vaivoihin. Lihaskipuni hävisivät, tosin se voi olla myös seurausta vähän kevyemmistä treenipäivistä. Olen kuitenkin ensi viikolla menossa uudestaan ja varmasti jatkan akupunktiota niin pitkään, kuin koen siitä hyötyväni. Eniten varmasti juuri henkisesti. Siispä hei hei liian korkeat kortisolitasot!

Onko teillä kokemusta akupunktiosta ja jos, niin millaisissa tilanteissa?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Hupsista s**tana.. Miten helposti saikutat?

torstai huhtikuu 12 2018

Aaaarrgh että ärsyttää! Eilen olin tosi hyvällä fiiliksellä koko päivän, tein hyvän treenin ja menin hakemaan Micaelia päiväkodista. Kävelimme yhdessä kotiin päin ja kun vilkas pikku riiviö siinä riehui, nappasin haalarista kiinni pikku karkulaista ja samassa lapsi heittäytyi maahan, mun sormi jäi kuitenkin haalariin kiinni ja lopputulos on tässä. Oikeasti en nykyään valita mistään pienestä, mutta yöllä valvoin tunnin kipeän sormen (!!) takia. Milloin olin käsi pakastimessa, ikkunalaudalla ja kylmän veden alla. Päivällä oli pakko suostua lähtemään lääkäriin ja palasin röntgenistä sitten vähän epäselvän diagnoosin kanssa, mutta jotain nyt oli jokatapauksessa rikki ja kädessä tällainen överi-iso paketti. Vähintään viikon, tai kunnes sormi taas toimii ja on kivuton. Är-syt-tää. Mä teen niin paljon koneella töitä, että kirjoittaminen on nyt tosi hidasta, kaikki tekeminen vähän kömpelöä ja rajoittaahan tää nyt treenaamistakin. Kiva, kiva. Onneksi osaan itse sitoa näitä paketteja, täytyy fiksata tähän vähän kätevämpi systeemi kunhan kotiin ja apteekkiin pääsee. Onneksi hiusmurtumat ja muut ”luun sirujen irtoamiset” paranevat lastahoidolla nopeasti ja käytössä olleesta kalkkilisästä ei varmasti ole ollut haittaa paranemisen edistämisessä. Valitan nyt todella pienestä, mutta sain tästä pikkuviastani myös hyvän postausaiheen. Nimittäin sairasloma.

Lääkäri kysyi ensimmäisenä, kuinka pitkään tarvitsen sairaslomaa. Joka kerta sama juttu. En muista milloin olisin ollut viimeksi sairaslomalla. Toki tämänhetkinen työni on sellaista, ettei sitä oikein saikullakaan pääse ”pakoon”, koska voin kotonakin tehdä töitä. Enkä osaisikaan olla pois. Onneksi olen saanut olla terve, olen siitä hyvin kiitollinen ihan joka päivä. Blogityöt eivät tietenkään tunne sairaslomaa. Sovitut yhteistyöt on hoidettava tai rahaa ei tule. Ei paljon sairastella. Saikuttaminen on Suomessa noussut jo ihan ongelmaksi asti, koska sairaslomaa saa niin helposti ja siltä ajalta saa palkkaa. En ole oikein keksinyt miten saikuttamista voisi vähentää, hyviä ideoita? 

Aiemmissa työpaikoissani olin usein todella väsynyt. Vuorotyö ei vain sovi itselleni ja stressasin töissä ihan turhista asioista. Silloin jäin myös helpommin sairaslomalle, mutta aina siihenkin oli selvä syy. Migreenikohtaukseen pyysin kuitenkin vain päivän sairasloman, enkä sitä tarjottua kolmea päivää. Kerran makasin viikon kotona murtuneiden sormien takia ja sairastin samalla saikulla keuhkokuumeenkin. Olin aina tosi tunnollinen sairaslomalainen, enkä hakenut sitä turhaan. Silloin osasin kuitenkin ottaa saikusta tavallaan kaiken irti ja oikeasti lepäsin ja latasin samalla akkujani. Toisaalta silloinen työni on ollut sellaista, että se jäi aina työpaikalle, kun lähdin itse kotiin. Millaisia saikuttajia te olette ja mitä ajattelette niistä, jotka surutta valehtelevat vatsataudista terveyskeskuspäivystyksessä parin lomapäivän toivossa?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Voihan alkoholismista parantua, jos vain haluaa?

sunnuntai huhtikuu 08 2018

Alkoholismi oli minulle käsite sellaisesta vähän pienipalkkaisesta, keski-iän ylittäneestä juoposta duunarista, joka vetää parin-kolmen viikon putken, on kännissä töissä ja sitten saman verran selvinpäin. Alkoholinkäyttöön liittyy jotain koomisiakin piirteitä, töistä suoraan Alkoon ja pullon kanssa kotiin. Eihän terveet ja menestyvät nuoret perheelliset ihmiset sairastu. Ja jos sairastuu, voihan alkoholismista parantua, jos vain itse sitä haluaa.

Jälkeenpäin olen miettinyt, miten ihmeessä selvisin siitä järjissäni? Lapsen ja nuoren mieli on käsittämättömän vahva. Muistan kyllä itkeneeni lukemattomia iltoja ja toivoneeni oikeasti sitä ihmettä. Silti jaksoin olla positiivinen ja keskittyä ihan niihin arkisiin asioihin. Toisaalta olen huomannut kaiken tapahtuneen jäljet itsessäni vasta parin viimeisen vuoden aikana. En varmaan koskaan lakkaa miettimästä, millaista elämäni olisi jos minulla olisi vielä se toinenkin perhe.

Kasvoin avioeroperheessä, enkä muista koskaan isäni asuneen meillä kotona. Sen sijaan muistan isän hyvin lämpimänä, rakastavana ja ennen kaikkea hyvänä isänä. Hän toi hyvin nuorena elämääni ikään kuin kolmannen vanhemman, äitipuoleni. Ensitapaamisemme hänen kanssaan oli ihana. Tiedättekö, kun tapaatte ihmisen, joka tuntuu siltä, että on kuin yhtä perhettä? Vasta aikuisena olen miettinyt, että äiti- ja isäpuolen rooli on aivan hirveän raskas. Hän rakasti meitä, minua ja pikkuveljeäni, kuin omiaan, joita ei koskaan saanut. Niin hän aina sanoi. Hän vaikutti minuun ja aikuiseksi kasvamiseeni jopa enemmän kuin isäni. Hänen kanssaan oli aina helppo olla ja hän oli minulle perheenjäsen siinä missä isäni, äitini ja pikkuveljeni. Minulla oli kaksi perhettä ja se oli yksi elämäni suurimpia rikkauksia. Kaksi rakastavaa kotia, kolme huolehtivaa ja rakastavaa aikuista. Vietin hyvin paljon aikaa tämän isäni ja äitipuoleni kanssa ja noista lapsuusvuosista minulla on äärimmäisen lämpimät muistot. Meillä oli ihana koti, matkustimme paljon, vietimme kesät merellä ja näimme paljon sukulaisia ja ystäviä. Lapsuuteni oli hyvin, hyvin onnellinen.

Muistan kuin eilisen sen illan, kuinka istuimme pikkuveljeni kanssa saunan jälkeen sohvalla. Olin 13-vuotias seiskaluokkalainen kun isä sanoi joulun välipäivinä ”mä luulen että Riitasta on tullut alkoholisti”. Se oli käänne. Käänne elämään, johon en halua kenenkään joutuvan. Muistan kuinka ajattelin, että tavallaan tiesin. Tavallaan olin osannut arvata ja olihan meillä juotu kotona alkoholia ihan harva se ilta. Edelleen, kun joku avaa konjakkipullon, vie se ääni ja tuoksu minut toisen lapsuudenkotini olohuoneen matolle. Muistan tuon kodin jokaisen yksityiskohdan varmaan lopun elämääni. En kokenut heidän juomistaan koskaan mitenkään ongelmallisena. Me emme kärsineet siitä koskaan. Ehkä muut olivat kiinnittäneet asiaan paljon enemmän huomiota ja osasihan isänikin olla huolissaan. Varsinkin silloin jouluna, kun äitipuoleni jäi kiinni ensimmäisestä rattijuopumuksesta. Tuon joulun jälkeen meni joskus pitkiäkin aikoja, ettemme käyneet toisessa kodissamme ollenkaan. Silloin en uskaltanut edes ajatella koko asiaa. Kahdeksannella luokalla muistan, kuinka vietimme ihanan joulun heidän luonaan eikä alkoholi näytellyt minkäänlaista suurta roolia. Seuraavana keväänäkin olimme vielä kavereideni kanssa iskällä useampia päiviä ja kaikki meni hyvin. Noina vuosina suljin mielestäni sen kaiken pahan.

Puolitoista vuotta siitä saunanjälkeisestä keskustelusta se varsinainen romahdus lopulta tapahtui. Äitipuoleni oli valokuvaaja ja hänellä oli menestyvä valokuvausliike. Tein tuon kesän siellä töitä ja olimme paljon myös saaressa mökillä yhdessä. Juominen riistäytyi käsistä aivan täysin. Etsimme veljeni kanssa saareen piilotettuja pulloja ja piilotimme niitä uudestaan. Todistimme lukemattomia riitoja ja tappeluja, toisinaan pakenimme naapurisaareen yöksi. Meillä ei koskaan ollut mitään hätää, mutta isän ja äitipuolen riidat olivat aikamoisen ikävää katsottavaa. Tuon kesän aikana rakas äitipuoleni pilasi juomisellaan elämänsä. Hän ei pystynyt enää hoitamaan töitään ja hänen menestyvä yrityksensä haettiin konkurssiin syksyllä. Samaan aikaan kaverini ja heidän vanhempansa naureskelivat sille, kuinka pikkukaupungissa oli yksi juoppo, joka harva se viikko kärähti ratistakin. Tiedättekö miltä tuntuu, kun koulussa sanotaan ”ai teidän Riitta oli taas vähän sekoillut kaupungilla?” tai ”Mirva hei, sun äitipuoli oli taas lehdessä kun ohitti kännissä poliisiauton” ja asialle vain naureskellaan? Noina aikoina kovetin itseni aivan täysin. En itkenyt koskaan, kenenkään nähden. En edelleenkään puhu näistä asioista mielelläni, mutta halusin kirjoittaa tästä, sillä tiedän etten todellakaan ole ainoa, joka vastaavaa on käynyt läpi.

Kuukausi-pari konkurssin jälkeen sain myöhäisenä iltana isältäni puhelun. Äitipuoleni oli saanut kotona aivoverenvuodon ja odotti nyt Töölössä leikkausta. Vuotoja oli lopulta kolme, mutta leikkaus onnistui. Hän vietti teholla pari viikkoa, kunnes palasi taksilla kotiin. Silloin mietin, että näin pitkällekö piti mennä, että hän vihdoin pystyi lopettamaan juomisen? Asiat varmasti selviäisivät ja velat saataisiin kuitattua myymällä maita, joita meillä oli. Noita ajatuksia kesti ehkä toiset pari viikkoa. Hän alkoi taas juoda.

Seuraavan kerran näin äitipuoleni vasta seuraavana kesänä. Hiukset olivat kasvaneet puolessa vuodessa ison leikkaushaavan päälle, mutta hän näytti hirveältä. Olimme soitelleet siinä välissä, hän sanoi aina krapulassa katuvansa juomistaan, mutta ei koskaan myöntänyt olevansa alkoholisti. Teimme kaikkemme, että hän saisi apua ja tajuaisi hakeutua sinne. Aivan kaikkemme. Mielessäni rukoilin päätöstä alkoholistien pakkohoidosta, mutta sitä ei ikävä kyllä vieläkään ole olemassa. Isäni koitti parhaansa mukaan yrittää, niin töissä kuin parisuhteessa, mutta tiesi, että hänen oli lähdettävä. Heillä oli myös yhteinen yritys, joka meni samassa konkurssissa sekin. En voi edes kuvitella, miten hirveitä nuo vuodet ovat isälleni olleet, sillä ne olivat jo minulle yhtä helvettiä. Syksyllä aloitin lukion ja ensimmäisillä viikoilla isäni soitti ja pyysi käymään, hän kuulosti todella pelottavalta ja pyysi apua. Lähdin silloin samantien tuon vanhan lapsuudenkotini postilaatikolle ja soitin isälle. Hän ei vastannut, enkä uskaltanut mennä sisään. Isä soitti takaisin ehkä puolen tunnin kuluttua. Kotona oli tapeltu, heitelty valtavia kukkaruukkuja, ammuttu esineitä ja kattoja ja he molemmat olivat olleet tajuttomina jonkin aikaa. Siinä sitten 16-vuotiaana lukiolaistyttönä katselin tuhottua lapsuudenkotiani, yritin siivota ja ennen kaikkea jutella molempien kanssa. Kun lähdin pois, en kertonut koskaan kenellekään mitä oli tapahtunut. Menin ihan normaalisti äidin luo ja seuraavana päivänä kouluun.

Seuraavan kerran menin tuohon kotiini seuraavana talvena, kun se oli pakkohuutokaupattu ja isä haki viimeiset tavaransa pois. En muista mitään niin rikki repivää tunnetta, kuin se tunne, kun katsoin viimeistä kertaa lapsuudenkotini ikkunoita pihatiellä autosta. En ole pystynyt menemään sinne enää koskaan sen jälkeen. Isä lähti pois, ensin Lappiin, lopulta Ahvenanmaalle.

Siinä vaiheessa äitipuoleni olinpaikasta ei tiennyt oikeastaan kukaan. Hän joi vaihtuvissa ryyppyporukoissa, toisinaan hänet oli viety katkaisuun ja toisinaan nähty likaisissa rikkinäisissä vaatteissa pahoinpideltynä kaupungilla. Äitipuoleni, joka oli aina pitänyt itsestään parempaa huolta kuin mitä itse pidän itsestäni. Hän oli vailla kotia, vailla perhettä ja menettänyt elämässään aivan kaiken. Toisinaan hän soitti ja pyysi apua. Pyysi anteeksi. Olin hänelle aina ystävällinen ja yritin auttaa niin paljon kuin pystyin. Joka ikisen puhelun aikana hän sanoi rakastavansa minua. Ihan kuin isänikin aina. Talvella 2007 olin ystävieni kanssa ulkona ja ravintolassa näin hänet. Yllätykseni hän näytti ihan hyvältä olosuhteisiin nähden. Halasimme ja juttelimme pitkään. Hän kertoi, kuinka rakastaa minua ja veljeäni valtavasti ja ettei koskaan ole rakastanut ketään niin paljon kuin isääni. Hän kertoi ikävöivänsä isäni lisäksi päivittäin meitä kaikkia, olimmehan me perhe. Samalla hän esitteli minulle seurassaan olleen miehen, jonka kasvoja en unohda koskaan.

Seuraavana vuonna, vappuna, tuo mies ja hänen ystävänsä pahoinpitelivät äitipuoltani neljä päivää. Vappupäivänä luimme pikkuveljeni kanssa lehdestä, kuinka äitini naapurissa oli tapettu nainen, joka oli syntynyt samana vuonna kuin äitipuoleni. Tuntui pahalta, sillä sehän olisi voinut olla hän. Yritin unohtaa koko lehtijutun, mutta mietin sitä itsekseni koko illan. Seuraavana aamuna heräsin siihen, kun isäni soitti. ”Se oli meidän Riitta.” Äitipuoleni oli kuollut 45-vuotiaana neljä päivää kestäneen pahoinpitelyn uhrina. Sinä aikana hän oli soittanutkin minulle, mutta mä en vastannut.

Isäni kuoli täysin yllättäen alle kaksi vuotta tuosta puhelusta. Elämäntavoillaan molemmat vaikuttivat kuolemiinsa, eri tavoin mutta kuitenkin, enkä ole koskaan lakannut miettimästä, mitä jos alkoholismi ei olisi vienyt äitipuoltani? Olisiko minulla vielä toinen perhe? Mitä me tekisimme yhdessä, miten ihana ympäristö omalla lapsellani olisi näillä isovanhemmillaan joita ei koskaan saanut tavata, miten paljon parempi minun elämäni olisikaan ollut? Mitä jos olisinkin vastannut puhelimeen silloin pari päivää ennen vappua? Tiedän että mitä jos -ajattelu on aivan turhaa, mutta ei sille voi mitään. Voisin kertoa, kuinka nämä kokemukset ovat tehneet minusta todellisen badass-tyypin, joka ottaa vastaan mitä vaan asenteella f*ck you, antaa tulla vaan. Mutta ei, eivät ne ole. Surua on ollut niin paljon, etten edes kaikkien näiden vuosien jälkeen tiedä, miten jaksan käsitellä enää yhtään enempää.

Jos joku vielä väittää, että alkoholismista voi parantua, jos vain haluaa ja että alkoholismi ei kosketa kuin heitä, joilla muutenkin on vähän jotain pielessä, voi hypätä ihan oikeesti vaikka kaivoon ja herätä siellä tähän päivään. Alkoholismi on sairaus, joka myös periytyy herkästi. Tästä hyvänä esimerkkinä tämä äitipuoleni tarina. Lyhyen elämänsä aikana hän oli itse todistanut sivusta, kuinka hänen oma äitinsä menetti alkoholin takia aivan kaiken ja kuoli nuorena. Siitäkin huolimatta hän itse toisti täysin saman kohtalon.

Siitä olen onnellinen, että kaikesta huolimatta minusta ei tullut lainkaan katkera. Tunnistan alkoholiongelmaisen nykyään helposti. Tiedän, että sairaudesta voi parantua ja tuttavapiirissäni onkin tällaisia onnekkaita tapauksia. Jokaikisen päihdeongelmaisen kohdalla jaksan edelleen uskoa parantumiseen. Koska joku onnistuu siinä aina.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria