Vähän erilaisia uniongelmia

lauantai helmikuu 17 2018

Kuinka moni vanhempi tuskailee menetettyjen yöunien kanssa? Moni. En ole koskaan halunnut tuoda oikein esille sitä, että minua on siunattu todella hyvin nukkuvalla lapsella, sillä siitä on tuntunut saavan vain pahoja katseita osakseen. Niin, enhän minä tiedä siitä oikeasta hc-äitiydestä mitään kun olen saanut nukkua yöni rauhassa jo siitä lähtien, kun lapsi taisi olla viikon ikäinen ja veteli 7-8 tunnin unia öisin. En nauttinut siitä silloin, pelkäsin kokoajan että kyllä se seuraava yö on nyt se yö, kun se maailmankuulu koliikki alkaa. Oli meillä ne 13 tunnin yöunien vaiheetkin, silloin mietin, että lapsessa on varmaan jotain vikaa kun se nukkuu noin paljon. On ollut vaiheita, kun lapsi nukahtaa sänkyynsä heti, kun hänet sinne on kantanut. Vaiheita, jolloin lapsi nukahtaa sitten itsekseen, kunhan äiti vain poistuu salamannopeasti huoneesta. Ja vaiheita, jolloin lapsi ei nukahda ja istun tuntitolkulla sängyn laidalla.

Vaiheita tulee, ja niitä menee. Ennen inhosin sanaa vaihe, nykyään se on vaan, vaihe. En tiedä, missä vaiheessa ihmisestä tulee joko ilta- tai aamuvirkku? Älkää sanoko, että kolmevuotiaana. Olen kuullut NIIN PALJON niitä kertomuksia siitä, kuinka lapset heräävät kuudelta. Kuinka äitiä vielä väsyttäisi, mutta lapsi kinuaa aamupalaa ja juuri televisiosta alkaneita piirrettyjä. Kuinka vanhemmat oikein odottavat teini-ikää, jolloin lapset nukkuisivat vähintään kymmeneen. Mulla on vain yksi kysymys, miten te teette sen? En tunne käsitettä oma aika nukkumaanmenon jälkeen. Tiedän kyllä oikein hyvin oman ajan ennen kuin muut heräävät. Arkisin sekin on täynnä stressiä siitä, miten kiukkuisena pieni riiviö sieltä sängystä tänään nouseekaan.

Lapseni taitaa olla hyvinkin vahvasti iltaihminen. Illalla ei väsytä ollenkaan ja kaikki on mielenkiintoisempaa kuin nukkumaanmeno. Aamulla vastaavasti uni maistuu vaikka kuinka. Enkä todellakaan yritä nukuttaa häntä kahdeksalta, yleensä hän vaipuu uneen siinä kymmenen-yhdentoista maissa, jolloin olisin itse mielelläni viettänyt unten mailla jo lähemmäs tunnin. Nukahdan usein Micaelin sänkyyn, vain siksi, koska olen niin tolkuttoman väsynyt ja haluaisin vain nukkua, mutta lapsella olisi aivan muuta puuhaa. Kun hän nukahtaa, nukkuu hän sikeästi kuin tukki. Saattaa joskus käydä yöllä itsekseen vessassa, mutta jatkaa unta samantien. Toisinaan kömpii yöllä viereen, toisinaan nukkuu heräämättä aamuun.

Ja aamulla sitä vasta nukuttaakin. Lapsi tarvitsee tietenkin paljon unta, joten luonnollisesti hän nukkuu aamulla pitkään ja nappaa sillä kiinni illoista menetetyn unen. Lapsellehan se ei ole millään lailla menetys – ilta on aivan mahtavaa aikaa käyttää kaikennäköisiin aktiviteetteihin ja riekkumiseen. Siinä vaiheessa, kun itse haaveilen jo hampaidenpesusta ja olen tehnyt jo valmistelut seuraavaa aamua varten, on ihan hurjan kiva aloittaa esimerkiksi piirtäminen tai kaivaa esiin muovailuvahat. Minusta ei todellakaan ole nukuttajaksi ja istumaan tuntikausia sängyn vierellä. Kun lapsi menee sänkyyn väsyneenä ja toteaa itse haluavansa nukkua, hän nukahtaa hetkessä ja nukkuu paremmin. Miksi käyttäisin illastani yli tunnin siihen, että tappelen hänen kanssaan nukkumaanmenosta jos lasta ei selvästikään kiinnosta ja uni ei tule?

Aamut ovatkin aina kaaosta. Vaikka itse herään aikaisin, lapsi jatkaisi unia varmasti ainakin yhdeksään, jos saisi. Joudun herättelemään hänet väkisin ja siitäkös kiukuttelu vasta alkaakin. Väsyneelle ei maistu aamupala eikä puistoonkaan ole yhtään kiva lähteä. Illalla hän varmaan pukisikin itse sitä varten. Voi kuinka toivoisin, että hän tulisi minutkin herättelemään siinä kuudelta, että kun on nälkä ja piirrettyjäkin olis kiva katsoa. Ei, niin ei. Jos teillä on kokemusta vastaavasta tai tiedätte, mikä voisi auttaa, tarvitsisin nyt kovasti vertaistukea.

Tai en nyt, vasta viikon kuluttua. Nyt nautin tästä aikaeron tuomasta unirytmistä. Lapsi on aivan sikeässä unessa yleensä jo yhdeksältä, nukahtaa vaikka ravintolan pöytään. Ja ennen auringonnousua kysyy, ”hei mamma, voiko aamupalalle jo mennä?” Riittäisiköhän syyksi muuttaa Miamiin?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Miksi haluan kasvattaa lapseni kaupungissa?

keskiviikko helmikuu 07 2018

Minulta(kin) kyseltiin muutammeko pois keskustasta, kun lapsemme syntyy. Ei. Olen koko blogihistoriani aikana tuonut paljon esille sitä, kuinka itse haluan asua kaupungissa ja haluan myös kasvattaa lapseni kaupungissa. En omakotitalossa, en maalla, en siellä missä olisi (muka) turvallisempaa ja enemmän tilaa. Olen asunut itse niin omakotitalossa, rivitalossa, paritalossa kuin kerrostalossakin ja viihdyn kaikkein parhaiten kaupungissa. Koen itse oloni kaupungissa hyvin turvalliseksi. Toisinaan on ihanaa käydä ”maalla”, nauttia hiljaisuudesta ja katsella tähtitaivasta. Sitä kun ei juurikaan keskustan valoissa näy. Kaupunkiasuminen tarjoaa valtavasti tekemistä, erilaisia aktiviteetteja ja lyhyet etäisyydet kaikkialle. Hyvät päiväkodit, koulut ja harrastusmahdollisuudet ovat kaikki käytännössä kävelymatkan päässä. Liikenne on tietenkin riski, mutta toisaalta kaupungissa ajetaan hiljempaa ja kaupunkilaislapset oppivat nopeasti liikkumaan liikenteessä. Aivan ydinkeskustassa en itse viihdy, mutta tiedän monia lapsiperheitä, jotka elelevät oikein tyytyväisinä siinä ihan ytimessä. Meille Eiran rauhallisuus ja meren läheisyys sopivat loistavasti.

On huojentavaa, ettei tarvitse itse olla vastuussa kaikesta asumiseen liittyvästä. Huoltomies auttaa aina kun tarvitsen apua, ei tarvitse huolehtia lumitöistä (paitsi omalla pienellä kaupunkipihalla), mutta silti lapsille on tilaa leikkiä. Olen itse leikkinyt lapsena yhtä lailla niin kaupungissa kuin maallakin ja nauttinut molemmista. Kaupunkilaislapsia pitää tietysti viedä toisinaan sinne landelle sekä opettaa ja näyttää millaista elämä on keskustan ulkopuolella. Kaupunkilaisia pidetään ihan turhaan avuttomina. Minulta onnistuvat kyllä puiden pilkkomiset, takan sytyttäminen ja lumityöt, ihan helposti, vaikka kovin kaupunkilainen olenkin. Samoja taitoja opetan tietysti lapsellenikin hänen kasvaessaan. Tilan tarpeen ymmärrän kyllä hyvin. Haluaisin itsekin enemmän tilaa ja varmasti tulevaisuudessa muutammekin isompaan asuntoon, tämä nykyinen koti on tuntunut muutenkin kovin väliaikaiselta itselleni. Kuitenkin haluamme pysyä samalla asuinalueella, ettei Micaelinkaan tarvitse vaihtaa koulua/päiväkotia.

Silti, koen kaupunkiasumisen olevan sivistävää ja antavan lapsille enemmän mahdollisuuksia. Myös enemmän mahdollisuuksia olla oma itsensä. Mitä enemmän erilaisuutta, sitä paremmin sitä hyväksytään. Pikkukaupungissa asuneena ei saanut olla erilainen ja se oli hyvin surullista. Sanotaan, että maalla lapset saavat olla pidempään lapsia, mutta itse en näe sitä niin. Kun lapsia ja nuoria on hyvin pieni joukko, on hankalaa olla oma itsensä jo ihan pienestä pitäen. Kiusaaminen on erilaista, eikä sitä pääse pakoon. Potentiaalisia ystäviä on vähemmän ja lapsi voi jäädä helpommin yksin. En missään nimessä yleistä, älkää käsittäkö väärin. Onneksi on aina poikkeuksia ja ihmiset kokevat asiat eri tavalla. Minusta kaupunkiasuminen on kuitenkin meille paljon parempi vaihtoehto kuin muuttaa kauemmas keskustasta. Mitä mieltä te olette ja mihin ratkaisuun olette päätyneet?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Vuonna 2018 on vaikeaa olla äiti

keskiviikko tammikuu 24 2018

Äitiys on tekosyy lihoa – kyllä hyvä äiti treenaa raskauden loppumetreille (oksentaa voi salillakin, liitoskipu on tietenkin ohimenevää ja pallovatsa vain kiva lisäpaino), jatkaa sitten vauvan kanssa juoksurattailla ja kantorepulla. Samaan aikaan pitäisi kuitenkin olla omalle kropalle armollinen, kerranhan se lapsi vain on vauva ja tarvitsee äitiä tietenkin ympärivuorokautisesti. Jumppamamma on itsekäs mamma. Haukut tulee oli aiheesta mitä mieltä hyvänsä, aina joku on eri mieltä.

Äidin pitäisi palata mahdollisimman pian työelämään, vain uranainen on oikea nainen. Niin perheen kuin valtionkin talous kukistaa, ja tulihan osallistuttua samalla niihin synnytystalkoisiin. Mutta eihän sillä lapsella ole mikään kiire päiväkotiin, alle vuoden ikäinen on vielä aivan liian nuori ja kaksivuotiaskin saisi olla vielä kotona. Varokin valitsemasta miestä, joka ei suostu jäämään hoitovapaalle.

Lapsen pitää harrastaa ja kokeilla useita lajeja (ja äidin pitää kuskata niihin harrastuksiin). Mutta auts, onhan se nyt maailman epäekologisin teko ajaa nyt autolla. Ja apua, lapsi ei saa missään nimessä rasittua liiallisesta harrastamisesta!

Kasvisruoka pelastaa maapallon. Lapselle pitäisi kuitenkin olla tuputtamatta omia erikoisruokavalioitaan. Hei soijahan on hirveetä myrkkyä.

Opeta siinä sitten avarakatseisuutta ja eri kulttuurien tuntemusta, kun lentolipun ostaja suurinpiirtein kivitetään netin keskustelupalstoilla. Opettaa nyt lapsensakin moiseksi luonnonvarojen tuhlariksi.

Lapsen kanssa on niin helppoa ja nautinnollista matkustaa! Ja sitten mutistaan kun joutuu maksamaan vielä täyden hinnan lentolipustakin 2 ikävuoden jälkeen, eikä se muista siitä reissusta mitään.

Ruutuaika minimiin, näin viisaita aikuisia meistäkin tuli kun rakennettiin käpylehmiä, ei tarvittu kosketusnäyttöjä, ei. Nykyajan lapset on niin fiksuja kun käyttävät älylaitteita sujuvasti jo yksivuotiaana.

Lapselle pitää säästää ja avata rahastotili jo synnytyssairaalassa. Onhan se nyt ihan naurettavaa antaa itse se kultalusikka suuhun, ei se opi ikinä pärjäämään omillaan.

Purkkiruoat ovat saatanasta. Mutta ota äiti omaa aikaa ja luovu siitä soseiden keittelystä itse! Arjen helpottaja on valmisruoka vai miten se meni?

Kierrätä, kierrätä, kierrätä. Osta käytettyä, myy käytettyä. Mutta muistathan, että sen upouuden kuorivaatteen vedenpitävyys lakkaa olemasta kun on tarpeeksi pesukertoja!

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian