Tänäkin vuonna jää Lintsi väliin. Ei Korkeasaarta, ei sopivia sandaaleja, ei uutta reppua elokuussa alkavaa koulua varten. Liian monelle suomalaiselle lapsiperheelle tuttu juttu. Tältä olisi helppo sulkea silmät ja viettää tyytyväisenä kesälomaa oman veneen kannella saaristosta nauttien. Samalla kun iloitsen oman lapseni riemusta, en voi olla ajattelematta heitä, joiden kesälomaan ei kuulu mitään tavallisesta arjesta poikkeavaa. En voi kuin toivoa lukemattomasti lämpimiä hellepäiviä, rannalle pääsee onneksi kuka tahansa. Rakastavan perheen kanssa kuka tahansa lapsi on onnellinen lopulta ihan pienistäkin asioista. Raha kun ei ole tae onnistuneesta kesälomasta, mutta se aiheuttaa kuitenkin monille perheille suurta huolta ja murhetta. Kaverit kertovat huvipuistoista ja reissuista, samalla kun toiset eivät tehneet oikein mitään ihmeellistä. Sydämeni särkyy, kun lapselta jää jotain väliin sen takia, ettei ole rahaa. Jos voisin, veisin joka ikisen pienen pojan ja tytön sinne Lintsille, kiertäisin heidän kanssaan Korkeasaaren moneen kertaan ja grillaisin lasten lemppariherkkuja ihan joka ilta.

 

 

Koen toisinaan ihan hirveää riittämättömyyden tunnetta siitä, kuinka kaikkia ei voi auttaa, eikä kaikilla lapsilla ole yhtä hyvät oltavat edes täällä Suomessa. Lasten kohdalla se on niin kovin surullista. Mutta kuten ylempänä kirjoitin, ei se taloudellinen toimeentulo ole mikään tae hyvästä kesästä. Moni lapsi on tänä kesänä myös yksin, kun vanhemmat ovat jatkuvasti töissä tai omissa menoissaan. Kaverit saattavat mökkeillä, viettää aikaa oman perheensä kanssa ja olla kaukana juuri siitä lapsesta, joka viettää päivänsä yksin. Koululaisen kesäloma on todella pitkä. Ja jos vanhemmilla ei ole mahdollisuutta pitää kesälomaa silloin kun päiväkoti on kiinni, on edessä vieraan talon tavat, vieraat lapset ja vieras ympäristö. Toiset vanhemmat eivät vain yksinkertaisesti välitä. Epäreilu kesäloma näyttäytyy monin tavoin.

 

 

Silloin kun oikein mihinkään ei pääse, kannattaa käyttää kuitenkin mahdollisimman paljon mielikuvitusta. Ilman ylimääräistä rahaa voi kuitenkin tehdä ihania asioita ja ennen kaikkea, olla yhdessä. Metsäretket ovat ihan mahtavia, kaupunkien tarjoamat ilmaiset aktiviteetit kannattaa koluta läpi, yhteysaluksilla saariin pääsee ihan pienellä rahalla koko perhe. Mä muistan lapsuuden kesistä parhaiten aurinkoiset rantapäivät, kun rannalle lähti perhepäivähoitajan ikivanhalla farmariautolla varmaan kymmenen ihmistä ja uimarenkaat korvattiin traktorinrenkaiden sisäkumeilla. Nivean aurinkorasvan tuoksu tuo edelleen mieleeni nuo muistot.

Olisin todella kiitollinen, ja varmasti myös moni blogini lukijakin, jos jakaisit omat vinkkisi kesäloman viettoon alla kommenttiboksissa. Juuri sellaisia asioita, joihin ei tarvitse käyttää rahaa tai jos tarvitsee, niin pieni summa riittäisi. Niitä asioita, joita kaikilla olisi mahdollisuus tehdä ♥ Älä tule paha kesä, tule hyvä kesä.

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Aiemmin tällä viikolla jo ajatuskin pojan päästämisestä Ruotsin risteilylle tuntui kauhealta, ehdimmehän olla yhdessä Monacosta paluuni jälkeen vain pari päivää. Kävin pikakelauksella mielessäni läpi kaikki huonon äidin ajatukset ja lapsen hylkäämiskokemukset, mutta ei tarvittu kuin nopea kyselytuokio neljävuotiaalta ja mieli muuttui taas valoisammaksi.

 

Äiti, milloin me lähdetään? Äiti, monta yötä pitää vielä nukkua? Äiti, mä niin odotan että pääsen tädin kanssa laivalle! 

 

Tänään vein pikkuisen Olympiaterminaalin eteen ja se lähdön riemu oli aivan käsinkoskeltavaa. Nopeat pusut äidille, tädin ja serkun kanssa riemusta kiljuen, omaa pientä matkalaukkua perässä raahaten, kohti laivaa. Siinä kohtaa ei voi itse olla huono äiti eikä lapsi voi olla muuta kuin äärimmäisen rakastettu ja parhaimmassa mahdollisessa seurassa. Yhtä hymyä itse kukin.

 

 

Jokainen vanhempi varmasti tietää sen olon, kun vie lapsen hoitoon ja lähtee yksin kotiin. Tai kun lapsi jää kotiin hoitoon ja äiti tai iskä lähtee yksin ulos (kutsutaan toisinaan myös voitontanssiksi). On tavallaan hetken aikaa helpottunut – kun ei tarvitse olla ihan niin läsnä ja valveutunut jatkuvasti. Yksin reissatessani rakastan aina ihan erityisesti sitä tunnetta kun minun ei oikeasti tarvitse huolehtia kenestäkään muusta kuin itsestäni. Sellainen turha valppaus ja stressi häviävät äkkiä. Siitä nauttii hetken aikaa, mutta äkkiä sitä jo kaipaa pientä höpöttäjää ja mamman viereen kömpijää. On kuitenkin aivan eri asia olla itse reissussa, kuin nyt kun lapsi on reissussa.

 

Ajettiin laivaterminaalista Kämpin spahan. Kolme tuntia vierähti saunassa ja hoidoissa helposti. Kotimatkalla poikettiin Frida’siin syömään, illallinen venyikin yhtäkkiä kolmetuntiseksi maistelumenuksi sekin. Valoisa alkukesän ilta muistutti sinkkuajoista. Treffeistä, jotka eivät koskaan johtaneet mihinkään, myöhään venyneistä juhlista, aikaisista töihin kävellyistä aamuista. Havahduin siitä sitten ajatukseen, että onpa hullua kun me ollaan kaksin. Lähes koko parisuhteemme ajan meitä on nimittäin ollut kolme. Välillä mietin millaista elämä olisi, jos emme olisikaan saaneet tuota pientä haikaran ylläriä. Mitä jos olisimmekin kaksin? Varmasti tavallaan helpompaa, mutta niin paljon tyhjempää. Rakastan tätä vapaa-aikaa, mutta perheen merkitystä ei voi kuvaillakaan. En osaa kaivata parisuhteesta oikeastaan mitään ajasta ennen Micaelin syntymää. Kaikki tapahtui niin nopeasti, hyvä kun tunsimme kunnolla toisiamme. Ehkä sen takia ajatukset ajasta ilman lasta vievätkin niin nopeasti niihin sinkkuvuosiin. Tässä itsekseni illalla keittiönpöydän ääressä istuskellessa mietin, että onpa elämä muuttunut. Välillä se on muuttunut niin paljon, että olen hukannut itseni ja ajatukseni tässä kyydissä. Kannustan kaikkia kyllä lapsen hankkimiseen, mutta ehkä ensin kannattaa olla hetki ihan kahdestaan. Kantapään kautta opittua.

 

Nyt me ollaan koko loppuviikko kaksin. Valtavan siivousoperaation ja kaikkien kodin pikkukremppojen korjaamisen (mulla tulee välillä näitä päiviä että NYT on hoidettava joka ikinen juttu kuntoon) jälkeen huomenna töihin ja sieltä veneelle. Joku sanoi että veneily muuttuu niin paljon hankalammaksi lasten myötä. Mä en tiedä oikeastaan siitäkään yhtään mitään. Ehkä se oli mun onni, tai ehkä osaan sitten arvostaa jatkuvasti helpottuvaa arkea enemmän ja enemmän. Mitä te teette ilman lapsia? 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


Olen saanut useamman viestin, jossa on kysytty miten olen opettanut lapseni esimerkiksi uimaan niin nuorena tai miten hän oppi pyöräilemään? Kuinka kauan luistelun opetteleminen kesti ja kävikö hän hiihtokoulussa, kun laskettelee jo isoja mäkiä? Ensinnäkin, olen niin valtavan ylpeä mun pienestä liikunnallisesta pojasta että sydän meinaa pakahtua onnesta. Eikä niinkään sen takia, että lapsi osaisi nuorena jo monia hienoja taitoja, vaan siksi, että hän on itse aivan valtavan onnellinen näistä taidoistaan ja halu liikkumaan on todella suuri. Varmasti moni muukin äiti tietää sen tunteen, kun ensin on saatu lukuisat itkupotkuraivarit laskettelusukset jalassa jo ennen ensimmäistä hissinousua tai lähdetty jäähallilta kiljuen, että en kyllä enää koskaan ikinä luistele. Ja kun lajin hienous on lopulta auennut, pientä ei saisi rinteestä tai mäestä pois millään.

 

Ajattelin itse pitkään, että nämä uimiset, pyöräilyt ja muut opetellaan sitten lähellä kouluun menoa. Olemme aina ulkoilleet ja liikkuneet paljon, mutta siten että se on ollut lapselle mukavaa. Potkulauta, potkupyörä tai apupyörät, pulkkamäki laskettelun sijaan, uimista kellukkeilla.. Hauskaa ja helppoa. Kun viime kesänä naapurini ehdotti, että kokeile uiko se ilman kellukkeita, naureskelin ajatukselle. Tästä meni ehkä viisi minuuttia, niin kolmevuotias snorklasi ilman minkäänlaista kelluketta tai apuvälinettä. Nyt 4-vuotiaana ui sujuvasti jo altaan päästä päähän. Tämä muutti paljon käsitystäni lasten oppimisesta. Jo pienikin lapsi oppii paljon ja valtavan nopeasti, kun vie ja opettaa. Lapsi nauttii kaikkein eniten läsnäolevasta, mukana touhuavasta vanhemmasta. Me ollaan kaikki kolme käyty yhdessä todella paljon uimassa, luistelemassa niin ulkojäällä kuin hallissakin sekä pyöräilty ulkona joka kevät, kesä ja syksy ja talvisin lasketeltu tuntitolkulla. Nyt siitä nauttii itsekin, alussa sitä mietti että voi kun joku muu tekisi tän mun puolesta. Mutta kannatti kiristellä hermoja ja saada raivareita puolin ja toisin. Nyt lapsella on neljä hienoa taitoa takataskussa, hän sietää pettymyksiä ja ymmärtää mitä kaikkea sinnikkyydellä voidaan saavuttaa.

No, miten lapsi oppii uimaan? Olen seurannut kyyneleet silmissä Instagramissa Morgane Beckin ja Nicole Hughesin tilejä. He ovat molemmat menettäneet lapsensa uima-altaaseen hukkumisen seurauksena ja nyt ajavat hyvin tärkeää asiaa pienten lasten uimataidon puolesta. Se pelastaa henkiä ja näiden naisten levittämän sanoman ansiosta lasten hukkumistilastot Yhdysvalloissa ovat laskussa sekä uimataitoisten lasten määrä suuressa kasvussa. Uimataito on äärimmäisen tärkeä taito pienelle lapselle. Sitähän ei opi kuin uimalla, joten ihan pienestä pitäen – veteen, veteen, veteen. Olen päässyt itse eroon uimahallikammostani ja saanut uinnista jopa itselleni uuden liikuntaharrastuksen, sillä halusin opettaa samaa myös lapselle. Hän on uinut vauvaikäisestä asti, ensin uimarenkaalla ja käsikellukkeilla, sitten pelkillä käsikellukkeilla ja tosiaan kolmevuotiaana hän oppi ensin snorklaamaan (asento on luonnollisempi kuin uidessa pää pinnalla) ja sitten uimaan. Helppo tapa on pyytää lasta uimaan ensin esimerkiksi metrin pätkä, sitten kaksi jne.. Meressä, esimerkiksi veneestä veteen mentäessä en antaisi silti hänen uida vielä ilman pelastusliivejä tai käsikellukkeita, sillä täällä Suomessa vesi on niin pimeää, ettei pinnan alle vajonnutta näe juuri ollenkaan ja aallot tuovat aivan omat haasteensa uimiselle. Matalassa rannassa sitten eri juttu. Oon aivan hysteerinen kaikkien pimeiden syvien vesien kanssa muutenkin, mutta yritän olla tartuttamatta tätä lapseen. Tärkeintä uimataidon oppimisen kannalta on, että lapsi viihtyy vedessä.

Entä luistelemaan? Lapsen on hankalaa hävitä tai olla huono jossakin. Tai ainakin meidän lapsen. Luistelu oli juuri tällainen laji. Kun heti ei pysynytkään pystyssä tai ollut hallin nopein, hokkarit meinattiin iskeä naulaan ennen aikojaan. Ainakin Micael tarvitsi paljon rohkaisua, kannustusta ja leikin avulla hänet sai jäälle. Ja voi sitä riemua, kun luistelu alkoi muutaman viikon jälkeen oikeasti sujua. Ensimmäisen kerran kun sai mailan ja kiekon käsiin, lapsi oli kuin luotu olemaan jäällä. Voin sanoa ihan rehellisesti pakottaneeni, mutta myös vähän lahjoneeni alkuun laittamaan ne luistimet jalkaan. Sieltä se liikunnan ilo löytyi kun ei antanut ensin periksi. Liian monen lapsen harrastus katkeaa siihen, kun vanhemmat luovuttavat kiukuttelun edessä.

Laskettelemaan? Laskettelun osalta sanoisin, että mitä aiemmin vie suksille, sen parempi. No, ehkä moni kaksivuotias on liian nuori – motoriikka ei vielä toimi laskettelun vaatimalla tavalla eivätkä jalkojen lihakset ole välttämättä tarpeeksi kehittyneitä kääntämään painavia suksia. Mutta kokeilla kannattaa heti kun lapsi haluaa mäkeen. 3-vuotiaana vein Micaelin ensimmäistä kertaa rinteeseen itse opettamalla. Ei koskaan kokeiltu niitä valjaita, mutta niistä on ollut monille iso apu. Pelkäsin itse vain sitä, että lapsi ei sitten enää uskaltaisikaan laskea ilman niitä ja oppimiseen tulisi takapakkia. 3 vuoden ikä meni harjoitellessa ja ihmetellessä suksia, 4-vuotiaana kokeiltiin kerran hiihtokoulua josta lähdettiin opettajan rohkaisemana 40 minuutin jälkeen jo isoihin mäkiin. Siitä asti on lasketeltu yhdessä niin sinisiä kuin punaisiakin rinteitä ja menty kaikissa hisseissä. Laskettelemaan opettelu vaati kuitenkin multa itseltäni valtavasti hermoja, kärsivällisyyttä ja hyvää kuntoa – välillä tultiin 2 kilometrin rinne alas mun suksien välissä kun voimat loppuivat ja kiukku otti vallan. Huh, tulee hiki kun ajatteleekin. Silti koen päässeeni helpolla, sillä aloitettiin niin aikaisin. Moni lykkää laskettelun aloitusta liian kauan, nuorempana lapsi oppii nopeammin.

Ja pyöräilemään? Tää oli näistä taidoista viimeisenä opittu, mutta lapselle niin tärkeä ja iso juttu. Tein itse sen virheen Micaelin kohdalla, että annoin hänen pyöräillä apupyörillä niin paljon. Potkupyörä olisi ollut paljon parempi vaihtoehto. Kyllä meiltä sekin löytyi, mutta lapsi viihtyi paremmin apupyörien kanssa tavallisella pyörällä. No, otapa ne sitten pois.. Pyöräily olikin yhtäkkiä maailman kauheinta puuhaa ja pyörä oli ihan tyhmä ja sitä saattoi potkia ja lyödä. Sen vikahan se oli. Ei siinä auttanut kuin palata hetkeksi aikaa potkupyörän päälle, kokeilla aina pieni hetki kerrallaan tavallista pyörää ja touhuta sitten jotain muuta. Pikkuhiljaa, pyörästä kiinni pitämällä ja työntämällä lyhyitä matkoja päästiin eteenpäin. Mietin jo, että montahan kesää tässä menee opetellessa kunnes lausuin taikasanat.. ”Saat minkä vaan lelun haluut kun opit pyöräilee..” Vartti ja se oli siinä.

Kiristys, uhkailu ja lahjonta. Kärsivällisyys, kannustus ja rohkeus. Näillä Miksu oppi, jakakaa hei muutkin teidän hyväksi havaittuja vinkkejä! Nyt varsinkin uinti ja pyöräily ovat varmasti monella toiveissa oppia näin kesän alussa. Micaelilta kun kysyin että miten ne nyt sujuu niin kuulemma ”helppoa kuin heinänteko!”

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian