Äitiys ja väsymys – miksi siitä ollaan hiljaa?

keskiviikko huhtikuu 25 2018

”Äiti on vähän väsynyt.” Varmasti jokainen meistä yhdistää mielikuvaansa vauva-ajasta väsymyksen. Suurin osa vauvoista valvottaa tai ainakin vaikuttaa siihen aiemmin totuttuun unirytmiin. Moni äiti yllättyy, kun väsymys ei lopukaan kuin taikaiskusta siihen taaperoikään siirryttäessä ja väsymys ei aina tarkoitakaan pelkkää yöunien menettämistä. Pikkulapsiarki on rankkaa ja se pitäisi sanoa ääneen. Äitiys ja väsymys ovat usein yhteydessä toisiinsa, eikä siinä ole mitään hävettävää. Synnytyksen jälkeinen masennus sekä muut mielenterveysongelmat vauva- ja pikkulapsiaikana ovat hyvin yleisiä. Masennus ja uupumus nyt ihan erityisesti.

Monille äideille tuntuu olevan todella tärkeää näyttää ulospäin reippaalta ja tehokkaalta. Kun on kerran itse päättänyt hankkia lapsen, on seuraukset kestettävä mukisematta vai kuinka? Ei ole. Äitien väsymys on varmasti paljon yleisempää kuin luullaan ja mun mielestä on väärin, että somessa toiset antavat lapsiarjestaan aivan liian siloitellun kuvan. Ehtii tehdä töitä, ehtii treenata, ehtii opiskella kivasti siinä sivussa ja lisäksi näyttää vielä hyvältä ja hoitaa sosiaalisia suhteita viikosta toiseen lapsi kainalossa. Matkustellaan ja kipitetään paikasta toiseen koroilla sekä koti on aina ihan tiptop. Väitän, että tuohon ei pysty kukaan. Ainakaan ilman, että mielenterveys järkkyy. Some luo paineita myös tässä asiassa. Siksi meidän äitien ei missään nimessä pidä luoda liian ruusuista mielikuvaa arjesta lasten kanssa, koska aina on joku, joka pettyy, kun ei nyt ollutkaan tarpeeksi tehokas äiti ja herännyt kuudelta tekemään vihersmoothieta pikkuiselleen.

Vaikka olen saanut nukkuakin yöni aina hyvin, olen usein ollut todella väsynyt. Suorittajana yritän tietenkin olla mahdollisimman hyvä ja tehokas äiti, vaikka sisimmässäni tiedän, että vähempikin riittää. Olen sentään oppinut, että voin rehellisesti sanoa olevani väsynyt, jos sellainen fiilis iskee. Osaan kieltäytyä jo monista menoista siksi, että tiedän niiden hankaloittavan arkeani lapsen kanssa, enkä pode minkäänlaista huonoa fiilistä siitä, että joku miettii minun olevan tylsä, kun en osallistu juhliin sen takia, jos tiedän seuraavana päivänä hoitavani lasta heti aamusta. Tunnistan nykyään omat rajani suhteellisen hyvin, enkä enää pidä itseäni niin epäonnistujana, jos en jaksakaan väsymyksen takia juosta, vaan vaihdan lenkin kävelyyn. Jos neuvolassa kysytään, väsyttääkö, voin vastata siihen täysin rehellisesti, enkä tokaise ennen kysymyksen loppua, että ”ei tietenkään, tämä on ihanaa aikaa”. Ja vaikka kuinka rakastan matkustamista, eivät reissut tietenkään ole enää yhtä rentouttavia kuin aiemmin. Stressaan kaikkea aivan eri tavalla kuin ennen. Veneilykauden aloituksesta nyt puhumattakaan. Mietin jo nyt, kuinka selviän sen suurempaa paniikkia pidemmästä venereissusta kesällä ja mitä kaikkea tuleekaan ottaa huomioon ja mitä jos.. Plääh. Auttaa kuitenkin kummasti, kun näistä asioista puhuu ja sanoo ääneen, että ihan oikeesti nyt väsyttää. Avun pyytämisessä ei ole mitään hävettävää, pikemminkin päinvastoin. On ihan turhaa esittää energistä ja tehokasta onnellista äitiä, jos ei oikeasti ole sellainen olo. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö olisi hyvä äiti ja rakastaisi lastaan. Loppuunpalaneena ja masentuneena se voi olla kuitenkin vaikeampaa, joten siksi on tärkeää tunnistaa ja puhua ongelmista ajoissa.

Jos olet itse äiti, oletko joskus piilotellut väsymystäsi tai liioitellut omaa jaksamistasi?


Kuinka monta kertaa äiti sanoo EI?

perjantai huhtikuu 13 2018

Raskaustestiä tehdessään.. ”Ei, ei, ei..” Toivoi sitten kumpaa lopputulosta tahansa.

”Ei helvetti taas mä oksensin.”

”Ei, mä en halua synnyttää!”

”Ei mä en kestä enää.”

Kun lapsi on syntynyt, ei taitaa olla äidin käytetyin sana. ”Ei, älä herää vielä”, ”Ei oo totta, taas ohi vaipasta”, ”Ei kai se oo korvatulehdus?” on kuultu varmasti jokaisen äidin suusta jo ennen kuin varsinainen kieltäminen alkaa. Ei sinne, ei tänne, ei nyt, ei tänään, ei onnistu, ei ole rahaa, ei sitä, ei tätä, ei se mitään.

Mietin välillä ihan kauhistellen, kuinka monta kertaa päivässä olen taas kieltänyt lasta? Tavallaanhan kasvatus on sitä, että opetetaan mikä on oikein ja mikä väärin. Ei-sana on käytössä jatkuvasti kun lasta yritetään ohjata oikeaan suuntaan ja opettaa nimenomaan sitä, mikä on väärin. Vanhemmat kieltävät kovasti, mutta vastaavasti kehummeko tarpeeksi? Muistammeko mainita niistä kerroista, kun lapsi tekee oikein? Joskus pidän itseäni aivan super negatiivisena äitinä, joka vain kieltää ja kieltää. Apua, en halua olla sellainen! Mutta toisaalta, en myöskään halua, että lapseni kasvaa ilman minkäänlaisia sääntöjä tai kuria. Tasapainoa ei ole todellakaan helppo löytää tässäkään asiassa. Tuttuja ajatuksia kenties muillekin?

Olen myös ajatellut varsinkin ihan pienen lapsen kohdalla, että häviääkö sen ei-sanan merkitys kun sitä jatkuvasti toistelee ja ymmärtääkö lapsi sitä enää? Ei-sanan sanominen on kuitenkin niin helppoa, että sitä toistelee lopulta ihan huomaamattaan, aamusta iltaan. Meillä ainakin on kiellettävää riittänyt. Olen yrittänyt tietoisesti löytää vaihtoehtoja ei-sanalle, ottanut kädestä pientä taaperoa, johdattanut muualle kiellettyjen asioiden luota, antanut uhmaikäiselle vaihtoehtoja, kertonut miksi kielletty asia on niin väärin ja niin edelleen. Silti se ’ei’ tulee sieltä vaan ihan joka hetki! Tuo lapsi varmaan ajattelee että äidin toinen nimi onkin Ei.

Kuuluuko EI sinunkin sanavarastosi käytetyimpiin sanoihin? Toimiiko teillä pelkkä sanallinen kielto vai käytätkö muita keinoja? Tää vanhemmuus on kyllä toisinaan niin kauhean hankalaa.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


En halunnut olla äiti – ja muita typeriä entisiä mustavalkoisuuksia elämästäni

keskiviikko huhtikuu 04 2018

Minusta on edelleenkin vähän hassua lukea jonkin nuoren bloggaajan tekstiä, jossa hän kertoo ettei koskaan halua lapsia. On tietysti totta, etteivät kaikki halua. Eivät nuorena, eivät vanhana, ikinä. Enhän minäkään halunnut, enkä toisaalta usko, että olisin koskaan tehnytkään lasta jos en olisi vahingossa tuota pientä ihmettäni saanut. Siksi pidänkin tuota vahinkoa elämäni onnellisimpana sattumana. Tai mistäs sitä tietää? En vain voi kuin todeta, että mikäli en olisi silloin saanut lasta, toivon että olisin myöhemmin tajunnut haluta edes tämän yhden. Eilen illalla istuin mökin sohvalla ja tuijotin pientä kättä, joka puristi omaani. On maailman hienoin asia olla äiti. Olen aiemmin ollut todella mustavalkoinen mielipiteissäni. En tarkoita, että olisin ollut aina mielestäni oikeassa, mutta en ole nähnyt koskaan sitä mahdollisuutta, että voisin olla jotenkin eri mieltä. Samalla minulla on aina ollut kovin vahvat mielipiteet. Mutta se kuuluisa ikä.. En ole vielä edes kolmekymppinen, mutta olen muuttanut käsitystäni elämästä – niin omasta kuin yleisestikin, todella paljon.

Voi kuinka pidinkään jossain vaiheessa ulkona käymisestä ja baarissa pyörimisestä. Vapaat viikonloput oli tietenkin käytettävä hyödyksi ja lähdettävä ulos. Sittemmin olen ymmärtänyt, että sekin on ollut vain vaihe. Ajattelin, että elämähän on täysin ohi kun lakkaa käymästä säännöllisesti ulkona eikä näe niitä baarituttuja kuukausiin. Voi Mirva, mitähän sä oikein mietit? Tässäkin asiassa sosiaalinen paine on aika isossa roolissa. Ystäväpiiristäni kuitenkin monet viettävät kaikki vapaat viikonloppunsa lasillisen, jos toisenkin ääressä, niin sille selväpäiselle treenaajalle tuli yllättävän helposti ulkopuolinen olo. Ja ihan syyttä. Toisaalta yhtäkkiä olen taas saattanut alkaa käydä uudestaan vähän useammin baareissa tai kesällä aktivoitua aivan eri tavalla sosiaalisen elämäni kanssa.

Ylipäätään tämän ”vaiheteorian” käsittäminen on ollut aika merkityksellistä. Että elämässä tulee ja menee niitä vaiheita, oli kyseessä sitten vastasyntynyt pieni vauva tai aikuinen. On liikunnallisempaa vaihetta, on huoletonta juhlavaihetta, on pohdiskelevia kausia, synkkiä hetkiä ja niitä valoisia jaksoja, jolloin uskoo itseensä enemmän kuin koskaan. Olin ennen aivan liikaa joko tai.

En olisi joskus uskonut nauttivani koko sydämestäni pääsiäisestä selvinpäin lapsiperheseurassa. Mökissämme oli jopa kolme pientä lasta ja oli aivan ihanaa askarrella, kuunnella lasten lempparimusiikkia, laskea pulkkamäkeä ja treenata laskettelua. Entinen kauhukuvani. Kapinoin aivan liian rajusti muutenkin sitä perinteistä äitimyyttiä vastaan ja samalla unohdin nauttia omasta äitiydestäni. Kiintyminen lapseeni kesti todella kauan, mutta kun se tapahtui, äidinrakkaus muutti kaiken. Maailma ei ole enää ollenkaan niin mustavalkoinen ja pääsiäinen lasten kanssa voittaakin yhtäkkiä ne aiemmin rakastamani after skit.

Toinen merkittävä tekijä äitiyden lisäksi on ollut tämä blogi. Se on muuttanut ajatusmaailmaani todella paljon, ja vaikka seison edelleen joka ikisen blogikirjoitukseni takana, en ole enää mielipiteissäni niin jyrkkä. Olen saanut täältä paljon uusia näkökantoja ja ymmärrystä erilaisuudelle. Se onkin suurta rikkautta, pitää kiinni mielipiteistään, mutta samalla ymmärtää häntä, joka on kanssasi eri mieltä. Niin sitä vaan viisastuu päivä päivältä. Ja kuten olen aiemminkin sanonut, vaikken kadu mitään, mietin silti usein, että olisinpa tiennyt ja toiminut toisin.

Turhaa se on, mutta toivottavasti tulevaisuudessa olen sitten fiksu ja ymmärtäväinen. Äitinä ja aikuisena.

Me lennetään tänä yönä kotiin. Haikeana pakkasin tavarat. Sukset varastoon, monot laatikoihin, kelkkakamat kassiin. Jos nyt ei vappuna tulla, niin sitten vasta ensi talvena. Nämä taisivat olla kauden viimeiset hiihdot. Vähän kuin venekauden lopetus syksyllä. Haikeaa, mutta jotenkin sitä jo odottaa seuraavaa kertaa. Tämä talvi on ollut ehkä tähänastisen elämäni paras.