Spring Break – pitkä viikonloppu Levillä!

perjantai huhtikuu 21 2017

Terveisiä Lapista! Lennettiin tänne viettämään kauden viimeistä kelkkailu- ja lasketteluviikonloppua, niin hullua että ensi viikoksi luvattiin Helsinkiin lähes parikymmentä lämpöastetta ja täällä mä ihailin aamulla Utsuvaaran lumisia puita.. Nuo kelomökit ovat kyllä söpöjä, kuvissa näkyvä mökki sattui vain kuvaustaustaksi – tiedoksi, jos nyt vaikka omistaja löytäisi tänne ja ihmettelisi, miksi se kuvissani esiintyy. Tässä paikassa on toden totta taikaa. Nyt kirjoittelen postausta kerrasto ylläni ja valmistaudun lähtemään rinteeseen. Vain moottorikelkkojen ääni ulkona rikkoo tämän ihanan tunturin hiljaisuuden. Tiedossa siis paljon talviurheilua, punaviinilasillisia ja takkatulta. Tämän viikonlopun jälkeen saa tulla kesä!

Jos lumiset maisemat ja reissujutut kiinnostavat, seuraa mua Instagramissa @mirvannamaria, Insta Storiesin puolella ainakin paljon Lapin tunnelmia..

FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Silloin ylitin itseni

keskiviikko maaliskuu 15 2017

 

Lähdettiin eilen iltapäivällä kelkkailemaan. Koska olen liikkunut viime viikolla vähän liikaakin, olo oli väsynyt jo ennen lähtöä. Reidet kipeinä ajamisesta ja laskettelusta samoin yläkroppa luisteluhiihdosta sekä tietysti siitä kelkkailusta, joka koettelee sitä enemmän kuin yksikään treeni.

Keli oli tosi huono, se tunti-kaksi ennen pimeän tuloa on pahinta. Ei näe edessä olevaa maastoa kovin hyvin ja jokainen, joka on vieraillutkin kelkkareitillä tietää, että tasaisella on ihan kivaa, epätasaisella ei ollenkaan kivaa. Meillä oli puhetta reitistä, joka vaikutti jo aluksi aivan liian pitkältä, mutta koska viime reissu oli aurinkoisessa ja tasaisessa maastossa niin helppo, suostuin väsymyksestäni huolimatta.

Koska kelkkailuseuralaiseni ei ole mikään sunnuntaiajelija, meno on sen mukaista vaikka ajankin tietysti hiljempaa kuin hän. Kun viideosa matkasta oli kulunut, olin aivan valmis kääntymään takaisin. Siinä vaiheessa kun olin aivan loppu ja jouduin pyyhkimään lasejani ihan jokaisen kilometrin jälkeen että olisin nähnyt edes eteenpäin siinä lumi- ja räntäsateessa, matkaa määränpäähän oli vielä 36 kilometriä. Takaisinkin pitäisi tulla. Tajusimme molemmat, että keli ja maasto oli paljon haastavammat kuin olimme kuvitelleet ja reissuun kuluisi myös paljon enemmän aikaa. Odotin pimeän tuloa kuin kuuta nousevaa, että edes näkisin vähän paremmin. Kädet väsymyksestä täristen päätin, että hitto mehän mennään sinne tunturiin. Ajattelin niitä kauniita kuvia, mitä saisin yksinäiseltä Kumputunturilta juuri ennen pimeän tuloa.

No, puolivälissä ajoimme vihdoin Kumputunturin päälle. Tuuli ja lumimyrsky oli tunturin laella niin hurja, etten nähnyt kuin metrin-kaksi eteenpäin. En muista, että olisin koskaan minkään lenkin tai treenin jälkeen ollut niin väsynyt. Niistä kauniista kuvista ei tietoakaan, pienenpieneen tunturimökkiin lumisessa kivikossa tarpoessa kiitin luojaa polvisuojista ja siitä haarniskasta kelkkavaatteiden alla. Ilman laseja en olisi nähnyt mitään. Erämaa sai aivan uuden merkityksen, enkä ollut kuvitellutkaan tuollaista säätä olevan kuin jossain Pohjoisnavalla. Sain hetkeksi kypärän pois päästä ja sain istua alas, mutta pian jatkettiin matkaa takaisin.

Mulla on suhteellisen hyvä kunto enkä ollut ensimmäistä kertaa moottorikelkalla liikkeellä. Paluumatkalla oli onneksi pimeää, joten näkyvyys oli vähän parempi, väsymys tosin vieläkin pahempi. Valittiin toinen reitti, joka oli onneksi vähän suorempi ja nopeampi. Silti, pelkäsin kuollakseni että kohta keskittymiseni herpaantuu ja olen se, kenen kelkka on siellä puussa. Kun 3,5 tunnin kelkkailun jälkeen maasto alkoi vihdoin olla tuttua ja reitti mökille enää hyvin lyhyt, hihittelin vain itsekseni ääneen. Mökille saapui tavallista hiljaisempi Mirva. Kun vuosikymmeniä kelkkaillut sukulaisemmekin sanoi olosuhteiden olleen todella haastavat, tajusin siinä tärisevin käsin ruokaa lautaselle kauhoessani, että mä todella ylitin itseni. ”Mut Mirva, siellä sitä oppii ajamaan..”  

 

Aloin ajatella enemmän tuota itseni ylittämistä. Inhoan mukavuusalueen ulkopuolelle menemistä, mutta rakastan sitä tunnetta kun teen niin ja onnistun. Eilinen kelkkareissu oli tietysti hyvin äärimmäinen esimerkki, mutta olen kokenut tuon saman itseni ylittämisen aiemminkin.

Silloin, kun päätin juosta vielä ylimääräiset kolme kilometriä. Silloin, kun lähdin synnärille ja pelotti niin p*rkeleesti. Silloin, kun myin asuntoni puolikkaan, erosin ja aloitin aivan uuden ihanan elämän yksiössä Ullanlinnassa. Silloin, kun aloitin uudessa vaativassa työpaikassa alalla, josta minulla ei ollut vielä juuri lainkaan kokemusta ja selvisin jo ensimmäisestä viikosta todella hienosti. Ja kun päästin irti nosturin häkistä ja heittäydyin benjiköyden varaan jossakin sadan metrin korkeudessa, se oli jopa hauskaa.

Itsensä ylittämiseen ei vaadita extremeurheilua, en oikeasti edes pidä sellaisesta. Se voi olla mikä tahansa pieni asia joka ikinen päivä. Kaikkeen ei tarvitse pystyä, mutta ensi kerralla kun mielesi sanoo sinulle ettet pysty, mieti vielä kerran. Jos sittenkin pystyisit?

Paitsi että itseni ylittäminen on opettanut mut ajamaan kelkkaa, se on opettanut mut elämään paljon enemmän. Milloin sinä ylitit viimeksi itsesi?

FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


20 x LEVI

tiistai maaliskuu 14 2017

Koska en oikein edes löydä sopivia sanoja kuvailemaan viimeistä kuutta päivää Levillä, kokosin tähän postaukseen 20 kuvaa jotka kiteyttävät nää fiilikset.

Olen liikkunut ja ulkoillut enemmän kuin koko viime vuoden aikana yhteensä.

Joka ilta pöydän ääreen kokoontuu ihan mahtava ystäväporukka.

En olisi koskaan uskonut kouluvuosien jälkeen innostuvani näin paljon luisteluhiihdosta.

Kelkkaillessa pysähdyin välillä vain tuijottamaan maisemia. Lapin taikaa.

Lauantai-illan Ellinooran keikkaa Areenalla ja Saamen Kammin illallista lukuunottamatta olen viettänyt viimeiset kuusi päivää toppa- ja urheiluvaatteissa.

Kelkkailukilometrejä on kertynyt paljon. Jos joku on meidän perheen juttu niin tää.

Olen urheillut tällä reissulla useamman tunnin päivässä, ihana sporttiloma!

Kevätaurinko täällä pohjoisessa tekee ihmeitä. Viimeksi kun olin täällä tammikuussa, aurinko ei noussut käytännössä lainkaan.

Vaikka flunssa yllätti, en ole antanut sille periksi. Lääkkeiden voimalla on jaksanut liikkuakin, jopa hiihtää, vaikkei se fiksua olekaan. No, viikko sinne tänne!

Huomenna koittava kotiinlähtö ei harmita yhtään niin paljon, kun tietää pääsevänsä ensi kuussa takaisin.

Elämäni ensimmäinen huskyajelu oli ikimuistoinen. Uskomatonta, miten paljon koirat nauttivat valjakossa olemisesta ja reen vetämisestä.

Pieni poikani odotti malttamattoma jopa pari kuukautta näkevänsä poroja ja huskykoiria. Nyt kun olemme taas täällä, hän on aivan onnensa kukkuloilla.

Rekikoirien kyydissä, taljat ja viltit lämmittivät aurinkoisena pakkaspäivänä. Tuo oli niin hauskaa!

Sunnuntaina ajoin kahdestaan Micaelin kanssa Lapinkylään. Syötettiin poroja ja juotiin kuumat mehut lappilaisessa pirtissä.

Vaikka mökillä on iso auto, isolla porukalla liikkumista helpottaa huomattavasti jos autoja on useampi. Ilokseni ihana sukulaisemme ajoi oman autoni tänne, huikeeta!

Levi Snow Village lumilinnahotelleineen on ehdottomasti käymisen arvoinen paikka. Saamme olla ylpeitä tälläisestäkin suomalaisesta osaamisesta.

Lumilinnan huoneet olivat upeita, mutta en varmaan koskaan uskaltaisi yöpyä siellä. Etenkin aasialaisia turisteja majoittuu hotellissa kuitenkin paljon. Keskimäärin 25-30 henkilöä yössä.

Jääkartingradalla sai nauraa maha kippurassa, kaikki meistä eivät ole kovin hyviä häviäjiä..

Jos etsit luksusluokan majoitusta isolle porukalle, lue tämä postaus ja varaa oma viikkosi!

Tällä kuvalla on mulle oikeastaan todella iso merkitys. Olen itse päässyt kelkkailemaan jo ihan pikkutyttönä isäni kanssa, nyt Micael saa tehdä sitä oman isänsä kanssa. Hän on syntynyt varsinaiseen moottorikelkkasukuun ja sen todella huomaa. Mun rakkaat.

Maailman paras talviloma.