Tätä kukaan ei kertonut sektiosta

keskiviikko huhtikuu 18 2018

Ihana blogikollegani Iina kirjoitti hiljattain loistavan postauksen ”Tätä kukaan ei kertonut äitiydestä” ja siitä mulle tulikin mieleen nämä ajatukset, joita pyörittelin mielessäni oman synnytykseni jälkeen. ”Miksei kukaan kertonut mulle?!” kävi mielessä monta kertaa, kun kuvitelmani sektiosta olivatkin vähän erilaiset kuin luulin. Tästä postauksesta voit muuten lukea oman synnytyskertomukseni. Postaus on kuvitettu nyt poikkeuksellisesti vanhoilla puhelinkuvilla, sairaalakuvillani elokuulta 2014 jolloin lapseni syntyi suunnitellulla sektiolla. Vaikka olin hyvin perehtynyt aiheeseen, olin ollut raskausaikanakin useissa leikkauksissa sairaanhoitajaopintojeni puolesta ja lukenut varmaan kaiken mahdollisen infon suunnitelluista sektioista, moni asia yllätti silti. Kuten nämä..

..Sektiopäätöksen saa todella myöhään, jos kyse on suunnitellusta, eli elektiivisestä sektiosta.

..Ennen leikkausta EI saa rauhoittavaa esilääkitystä, kuten luulin. Ja pyysin ja vaadin, ei silti.

..Epiduraali- ja spinaalipuudutus voi olla hyvinkin hankala operaatio. Mieti etukäteen, mikä asento sulle olisi paras ja pyydä lääkäriltä sitä. Mulle ei kylkimakuulla saanut sitä neulaa nikamaväleihin ei millään.

..Puudutus vie kiputunnon, mutta kosketuksen tuntee. Samoin jalat, ne tuntee siinä asennossa missä ne ovat viimeiseksi olleet ennen kuin puudute on alkanut vaikuttaa. Hullua!

..Lapsi syntyy hyvin pian leikkauksen aloittamisesta, noin 5-10 minuutissa. Suurin osa leikkauksesta on kohdun ompelua takaisin kasaan.

..Verta tulee niin pirusti! Leikkauspöydällä kaksi hoitajaa painoivat nyrkeillään kohtuani kasaan ja tunsin vain, kuinka verta tuli paineella nilkkoihin asti :D Hoitajat kyllä pesevät tosi hyvin siinä pöydällä ja pukevat ne kauniit verkkokalsarit.

..Kohtua tullaan painelemaan ja kovaa siihen asti, kunnes se on alkanut kunnolla supistua.

..Siitäkös se verenvuoto vasta alkaa. Jos jälkivuotoa valitetaan alatiesynnytyksen jälkeen, niin sitä on kuulkaa sektion jälkeen aivan yhtä paljon ellei enemmänkin. Ne verkkokalsarit oli lopulta tosi kivat, varsinkin kun on herännyt keskellä yötä kunnon verilammikosta.

..Ne ikimenkat voivat kestää hyvinkin sen kuukauden, toisilla enemmänkin.

..Kipulääkettähän ei tipu, paitsi buranakuussatasta ja panadolia. Kotiin on lähdettävä ihan käsikauppalääkkeillä, en saanut edes reseptiä mukaan vaikka pyysin. Syynä kevyelle lääkitykselle on siis imetys.

..Sektiosta toipuminen voi olla yllättävän nopeaa. Mitä nopeammin nousee ylös ja yrittää edes kävellä, sitä nopeammin pääsee lopulta liikkeelle ja alkaa kuntoutua. Jopa noro-virus sai mut huonompaan kuntoon kuin sektio. Pelkäsin hidasta toipumista ihan turhaan.

Olisin välttynyt monelta yllätykseltä, jos olisin tiennyt nämä etukäteen. Onko teillä tällaisia kokemuksia, esimerkiksi juuri sektiosta, alatiesynnytyksestä tai ihan äitiydestä yleensä? Olen niin usein ajatellut, että olisinpa tiennyt tämän, hyvässä tai pahassa. Siksi näistä jutuista on tärkeää puhua ja jakaa kokemuksia. Taustana voin kertoa sen verran, jos siellä on joku joka ei vielä tiedä, että synnytystapani oli suunniteltu sektio diagnoosilla synnytyspelko. Halusin ehdottomasti synnyttää sektiolla ja vaikka kokemuksena leikkaus olikin hyvin erilainen ja jopa paljon isompi kuin olin kuvitellut (sektio on nykyään yksi suurimmista päivittäin tehtävistä leikkauksista, sillä se tehdään aina avoleikkauksena kun tähystyksen mahdollisuutta ei luonnollisestikaan ole), se oli minulle ehdottomasti ainoa oikea synnytystapa. Lisää lapsia ei tule, mutta jos tulisi, päätyisin taas samaan ratkaisuun.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Kuinka monta kertaa äiti sanoo EI?

perjantai huhtikuu 13 2018

Raskaustestiä tehdessään.. ”Ei, ei, ei..” Toivoi sitten kumpaa lopputulosta tahansa.

”Ei helvetti taas mä oksensin.”

”Ei, mä en halua synnyttää!”

”Ei mä en kestä enää.”

Kun lapsi on syntynyt, ei taitaa olla äidin käytetyin sana. ”Ei, älä herää vielä”, ”Ei oo totta, taas ohi vaipasta”, ”Ei kai se oo korvatulehdus?” on kuultu varmasti jokaisen äidin suusta jo ennen kuin varsinainen kieltäminen alkaa. Ei sinne, ei tänne, ei nyt, ei tänään, ei onnistu, ei ole rahaa, ei sitä, ei tätä, ei se mitään.

Mietin välillä ihan kauhistellen, kuinka monta kertaa päivässä olen taas kieltänyt lasta? Tavallaanhan kasvatus on sitä, että opetetaan mikä on oikein ja mikä väärin. Ei-sana on käytössä jatkuvasti kun lasta yritetään ohjata oikeaan suuntaan ja opettaa nimenomaan sitä, mikä on väärin. Vanhemmat kieltävät kovasti, mutta vastaavasti kehummeko tarpeeksi? Muistammeko mainita niistä kerroista, kun lapsi tekee oikein? Joskus pidän itseäni aivan super negatiivisena äitinä, joka vain kieltää ja kieltää. Apua, en halua olla sellainen! Mutta toisaalta, en myöskään halua, että lapseni kasvaa ilman minkäänlaisia sääntöjä tai kuria. Tasapainoa ei ole todellakaan helppo löytää tässäkään asiassa. Tuttuja ajatuksia kenties muillekin?

Olen myös ajatellut varsinkin ihan pienen lapsen kohdalla, että häviääkö sen ei-sanan merkitys kun sitä jatkuvasti toistelee ja ymmärtääkö lapsi sitä enää? Ei-sanan sanominen on kuitenkin niin helppoa, että sitä toistelee lopulta ihan huomaamattaan, aamusta iltaan. Meillä ainakin on kiellettävää riittänyt. Olen yrittänyt tietoisesti löytää vaihtoehtoja ei-sanalle, ottanut kädestä pientä taaperoa, johdattanut muualle kiellettyjen asioiden luota, antanut uhmaikäiselle vaihtoehtoja, kertonut miksi kielletty asia on niin väärin ja niin edelleen. Silti se ’ei’ tulee sieltä vaan ihan joka hetki! Tuo lapsi varmaan ajattelee että äidin toinen nimi onkin Ei.

Kuuluuko EI sinunkin sanavarastosi käytetyimpiin sanoihin? Toimiiko teillä pelkkä sanallinen kielto vai käytätkö muita keinoja? Tää vanhemmuus on kyllä toisinaan niin kauhean hankalaa.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


En halunnut olla äiti – ja muita typeriä entisiä mustavalkoisuuksia elämästäni

keskiviikko huhtikuu 04 2018

Minusta on edelleenkin vähän hassua lukea jonkin nuoren bloggaajan tekstiä, jossa hän kertoo ettei koskaan halua lapsia. On tietysti totta, etteivät kaikki halua. Eivät nuorena, eivät vanhana, ikinä. Enhän minäkään halunnut, enkä toisaalta usko, että olisin koskaan tehnytkään lasta jos en olisi vahingossa tuota pientä ihmettäni saanut. Siksi pidänkin tuota vahinkoa elämäni onnellisimpana sattumana. Tai mistäs sitä tietää? En vain voi kuin todeta, että mikäli en olisi silloin saanut lasta, toivon että olisin myöhemmin tajunnut haluta edes tämän yhden. Eilen illalla istuin mökin sohvalla ja tuijotin pientä kättä, joka puristi omaani. On maailman hienoin asia olla äiti. Olen aiemmin ollut todella mustavalkoinen mielipiteissäni. En tarkoita, että olisin ollut aina mielestäni oikeassa, mutta en ole nähnyt koskaan sitä mahdollisuutta, että voisin olla jotenkin eri mieltä. Samalla minulla on aina ollut kovin vahvat mielipiteet. Mutta se kuuluisa ikä.. En ole vielä edes kolmekymppinen, mutta olen muuttanut käsitystäni elämästä – niin omasta kuin yleisestikin, todella paljon.

Voi kuinka pidinkään jossain vaiheessa ulkona käymisestä ja baarissa pyörimisestä. Vapaat viikonloput oli tietenkin käytettävä hyödyksi ja lähdettävä ulos. Sittemmin olen ymmärtänyt, että sekin on ollut vain vaihe. Ajattelin, että elämähän on täysin ohi kun lakkaa käymästä säännöllisesti ulkona eikä näe niitä baarituttuja kuukausiin. Voi Mirva, mitähän sä oikein mietit? Tässäkin asiassa sosiaalinen paine on aika isossa roolissa. Ystäväpiiristäni kuitenkin monet viettävät kaikki vapaat viikonloppunsa lasillisen, jos toisenkin ääressä, niin sille selväpäiselle treenaajalle tuli yllättävän helposti ulkopuolinen olo. Ja ihan syyttä. Toisaalta yhtäkkiä olen taas saattanut alkaa käydä uudestaan vähän useammin baareissa tai kesällä aktivoitua aivan eri tavalla sosiaalisen elämäni kanssa.

Ylipäätään tämän ”vaiheteorian” käsittäminen on ollut aika merkityksellistä. Että elämässä tulee ja menee niitä vaiheita, oli kyseessä sitten vastasyntynyt pieni vauva tai aikuinen. On liikunnallisempaa vaihetta, on huoletonta juhlavaihetta, on pohdiskelevia kausia, synkkiä hetkiä ja niitä valoisia jaksoja, jolloin uskoo itseensä enemmän kuin koskaan. Olin ennen aivan liikaa joko tai.

En olisi joskus uskonut nauttivani koko sydämestäni pääsiäisestä selvinpäin lapsiperheseurassa. Mökissämme oli jopa kolme pientä lasta ja oli aivan ihanaa askarrella, kuunnella lasten lempparimusiikkia, laskea pulkkamäkeä ja treenata laskettelua. Entinen kauhukuvani. Kapinoin aivan liian rajusti muutenkin sitä perinteistä äitimyyttiä vastaan ja samalla unohdin nauttia omasta äitiydestäni. Kiintyminen lapseeni kesti todella kauan, mutta kun se tapahtui, äidinrakkaus muutti kaiken. Maailma ei ole enää ollenkaan niin mustavalkoinen ja pääsiäinen lasten kanssa voittaakin yhtäkkiä ne aiemmin rakastamani after skit.

Toinen merkittävä tekijä äitiyden lisäksi on ollut tämä blogi. Se on muuttanut ajatusmaailmaani todella paljon, ja vaikka seison edelleen joka ikisen blogikirjoitukseni takana, en ole enää mielipiteissäni niin jyrkkä. Olen saanut täältä paljon uusia näkökantoja ja ymmärrystä erilaisuudelle. Se onkin suurta rikkautta, pitää kiinni mielipiteistään, mutta samalla ymmärtää häntä, joka on kanssasi eri mieltä. Niin sitä vaan viisastuu päivä päivältä. Ja kuten olen aiemminkin sanonut, vaikken kadu mitään, mietin silti usein, että olisinpa tiennyt ja toiminut toisin.

Turhaa se on, mutta toivottavasti tulevaisuudessa olen sitten fiksu ja ymmärtäväinen. Äitinä ja aikuisena.

Me lennetään tänä yönä kotiin. Haikeana pakkasin tavarat. Sukset varastoon, monot laatikoihin, kelkkakamat kassiin. Jos nyt ei vappuna tulla, niin sitten vasta ensi talvena. Nämä taisivat olla kauden viimeiset hiihdot. Vähän kuin venekauden lopetus syksyllä. Haikeaa, mutta jotenkin sitä jo odottaa seuraavaa kertaa. Tämä talvi on ollut ehkä tähänastisen elämäni paras.