Vain äidit tietää

maanantai toukokuu 28 2018

Joka ikinen päiväni sisältää vähän ihmettelyä. En minä pitänyt pikkupoikia koskaan millään tavalla suloisina ja ennen lapsen saamista ajattelinkin, että pojat ovat tosi söpöjä juuri silloin vastasyntyneinä ja seuraavaksi sitten yli kolmekymppisinä. Mutta voi hyvänen aika, (ehkä just heti koiranpennun jälkeen) suloisinta maailmassa on pieni poika! Siis miten joku voi edes olla niin söpö ja ihana? Rakkaudesta voi tietää (ja luulla tietävänsä) niin paljon, mutta rakkaus omaa lasta kohtaan on jotain ihan järjetöntä. Oikeasti ymmärrän, että joku haluaa lisää lapsia vain siksi, että haluaisi kokea mahdollisimman paljon sitä rakkautta.

Kunnioitan jokaisen valintoja ja tiedän, että yhä useampi on vapaaehtoisesti lapseton. Eihän pikkulapsiarki välttämättä ole todellakaan mitään elämän parasta aikaa, se rajoittaa paljonkin menoja ja toisinaan ihmettelen, kuinka monta kertaa päivässä voikaan menettää hermonsa. Kuulostaa järjettömältä, mutta silti se on kaiken sen arvoista. En usko, että olisin koskaan päättänyt haluta lasta ja mulla ei varmaan nyt olisi perhettä, jos en olisi vahingossa sitä saanut. Koska uskon, että kaikella on tarkoitus – muutamasta jutusta mulla on kyllä vähän epäilyksiä -, minun oli tarkoitus saada kokea tätä rakkautta ja saada lapsi. Juuri tällä tavalla. Lapsi opettaa niin paljon epäitsekkyyttä, inhimillisyyttä, kärsivällisyyttä ja saa ainakin itseni miettimään paljon enemmän omaa käyttäytymistäni ja asioiden seurauksia. Lapsi tekee monesta vanhemmasta paljon paremman ihmisen. Joskus haaveilen siitä huolettomuudesta ja sopivasta vastuuttomuudesta, mutta se unohtuu aika äkkiä. Kuten joskus sanoinkin, en haluaisi olla viisikymppisenä lapseton. Se oli ajatus, joka kantoi sen elämäni vaikeimman päätöksen yli, pitääkö lapsi vai ei.

Vaikka lapsivapaa aika on joskus aivan ihanaa ja ihan hurjan tervetullutta vaihtelua arkeen, ikävöi sitä pientä rakasta kuitenkin kokoajan. Rakkaus on kuitenkin vahvistunut pikkuhiljaa, enkä Micaelin ollessa vauva, tuntenut läheskään samanlaisia tunteita häntä kohtaan, vaikka rakas hän oli toki silloinkin. Olen yrittänyt ikään kuin suunnitella elämäni aina niin, että vaikka mitä tapahtuisi, pärjäisin yksin. Menettäisin mitä tahansa, selviäisin kuitenkin. Mutta lapsen menettäminen ei vain sovi tuohon ajatusmaailmaan mitenkään. Se on suurin pelkoni ja varmasti jokainen vanhempi ajattelee näin. Eihän se rakkaus mihinkään häviä, mutta se, ettei minulla olisi jonain päivänä sitä omaa pientä rakasta, on jo ajatuksena sellainen, ettei sitä voi käsitellä. Sekin kertoo sen rakkauden suuruudesta, se on jotain ihan uskomatonta. Miten paljon edes voi rakastaa? Ikäväkseni tuttavapiiriini kuuluu useampikin oman lapsensa menettänyt. He ovat kauniisti osoittaneet omassa elämässään sen, ettei se äidin ja isän rakkaus koskaan katoa. Omaa lastaan rakastaa vielä sadan vuoden päästäkin. Enemmän kuin mitään muuta.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Äitienpäivänä

sunnuntai toukokuu 13 2018

Olisipa jokainen nainen joskus äiti. Kaikki eivät sitä halua, kaikille se ei sovi, joku ei koskaan sitä saa, vaikka tekisi mitä. Jos vähänkin mietit, yritä edes. Lapset opettavat niin paljon, he muuttavat maailmaa, muuttavat ajatuksia ja tuovat esiin sellaisia tunteita, joita muuten ei koskaan koe. En tarkoita, etteikö lapseton tietäisi, mitä rakkaus on. He eivät kuitenkaan tiedä, mitä äidinrakkaus on. Pakahtua onnesta saa aivan uuden merkityksen. Aiheuttavathan lapset meille joskus harmaita hiuksia, mutta lopulta se vaikeinkin aika kestää vain hetken. Joku sanoo, että lapsi rajoittaa elämää. Tottakai, olen sen itsekin kokenut. Mutta ajatus siitä, että ehkä vielä jonain päivänä saan olla se aikuinen, jonka luokse lapset tulevat syömään ja viettämään joulua, ja joka saa ehkä vielä joskus hoitaa lapsenlapsiaan viikonloppuisin, ja viedä heitä sitten päiväkotiin ja harrastuksiin. Se ajatus sai minut haluamaan äidiksi. En halua olla viisikymppisenä lapseton.

Suuren suuri kiitos omalle äidilleni, joka on ollut niin rakastava ja sydämellinen äiti ja mummi, sekä epäitsekkäästi auttanut minua ja pikkuveljeäni aina, kun olemme häntä tarvinneet. Ja mummo ja mamma, esimerkkinä itsenäisistä supernaisista, jotka selviävät mistä tahansa. Hyvää äitienpäivää, rakastan teitä ♥


Saako lasta pakottaa opiskeluun tai harrastuksiin?

perjantai toukokuu 11 2018

Vaikka en pidäkään siitä, että tarkastellaan omia tekoja taaksepäin ja mietitään, mitä olisi voinut tehdä toisin (ei mitään, tehty mikä tehty ja se on tehnyt meistä tällaisia), aina toisinaan mietin, että koulunkäyntini osalta olisin voinut toimia toisin. Toisinaan mielessäni käy, että pitäisikö ihan vain silkasta innostuksesta hakea yliopistoon ja alkaa taas opiskella (ehkä näitä ajatuksia varten on juuri avoimet yliopistot..) ja että miksen mä silloin lukioikäisenä tiennyt ollenkaan, mitä haluan tehdä ja miksen oikeasti panostanut kunnolla siihen kouluun. Vaikka itse sanon, tiedän olevani sen verran älykäs, että helposti olisin kirjoittanut paljon paremmat arvosanat ja olisin varmasti oppinut sitä matematiikkaakin, jos silloin olisi kiinnostanut. Ei kiinnostanut. En osannut silloin ollenkaan ajatella, mikä olisi järkevintä tulevaisuuteni kannalta. Elin ihan päivä kerrallaan ja naiivisti oletin, että kyllä ne asiat järjestyy.

Todella harva 15-vuotias on oikeasti kypsä päättämään elämästään ja tulevaisuudestaan. Jälkeenpäin olen tajunnut, että olisin tarvinnut sen pakottavan aikuisen, joka olisi vaatinut minua lukemaan paljon enemmän ja ikään kuin edellyttänyt hyviä arvosanoja. Eihän se silloin kanssani onnistunut, en varmasti ollut se helpoin lapsi, tai nuori. Ympärilläni oli aivan vääriä ihmisiä ja aivan liian vähän kunnianhimoa, saati sitä tunnetta, että voin saavuttaa mitä vain, jos teen kovasti töitä. Saman asian olen itseasiassa kuullut monilta, ketkä eivät ole harrastaneet mitään lapsena. Että miksei vaan pakotettu lähtemään treeneihin? Kyllä mäkin muistan, että olisi ollut monta kertaa paljon mielekkäämpääkin tekemistä, kuin treenata voltteja ja pyramideja urheilukentällä, saati istua 45 minuuttia spagaatissa, mutta onneksi äiti vei aina ”harkkoihin”. Ja pakotti joskus myös pianotunneille, ihan lempeästi kuitenkin. Äidin kautta sain myös inspiraatiota lukemiseen ja kirjoittamiseen, asioita joita teen nykyään päivittäin ja jotka tuovat mulle liikunnan jälkeen eniten hyvää mieltä. Isäni oli paljon vaativampi, mutta hän ei ollut läsnä päivittäisessä elämässäni silloin, kun sitä vaativuutta ja painostusta kaikkein eniten olisin tarvinnut.

Moni vanhempi tekee lastensa kanssa asioita toisin. Sen huomaa myös siitä, että he tuputtavat lapsilleen sellaisia asioita, joita olisivat itse halunneet tehdä. Toki aina välillä mietin, kannustanko lastani opiskelemaan tulevaisuudessa vain siksi, että olisin itse halunnut tehdä sitä enemmän. Ehkä osittain myös siksi, että olen oppinut omasta ”virheestäni”, mutta ennen kaikkea tietenkin lapsen ja hänen tulevaisuutensa takia. En halua, että hän jää mistään paitsi vain siksi, että kukaan ei ole häntä kannustanut. Enkä halua, että lapseni ajattelisi, että jotkut asiat ovat mahdottomia. Lopulta kaikki on mahdollista. Eräs tuttavani kertoi, että häntä ei kannustettu koskaan tekemään oikeastaan mitään. Hänen vanhempiensa kyyninen näkemys siitä, että ei tavallaista työtä tekemällä rikastu, eikä kyllä varmaan muutenkaan, eikä heistä mitään tule, tarttui nuorena häneenkin ja lopulta hän päätyi vähän väärälle polulle. Aivan upea ja älykäs ihminen kaikin puolin, jätti kaiken tekemättä vain siksi, ettei kukaan uskonut ja kannustanut häntä, vaan kommenteillaan ajoi vain alaspäin.

Toki vaikka itse olenkin enemmän sen kannustamisen ja ohjaamisen (siis pakottamisen, haha) kannalla, itsekin toisinaan kavahdan, kun näen sivusta sitä ihan oikeaa pakottamista. Kerran brunssilla näin teini-ikäisen tytön vanhempiensa kanssa ja tyttö kysyi, josko pääsisi uimahalliin ystävänsä kanssa iltapäivällä. Äiti ei kuunnellut häntä lainkaan, vaan ihan oikeasti pakotti pianotunnille, johon tyttö ei lainkaan halunnut mennä. Hänen valtavasta, jyräävästä auktoriteetistaan tuli paha olo jo sivullisellekin, enkä voinut olla miettimättä, miten se vaikuttaa lapsen mieleen ja käyttäytymiseen. Musta ainakin olisi tullut varmasti todella kapinallinen ja olisin alkanut salata asioita noin rajun kurin seurauksena. Näkisin myös, että se vie lasta vain kauemmas vanhemmistaan ja saa aikaan tiettyjä tunnelukkoja.

Tasapaino on tietenkin hankala löytää. Toivoisin kuitenkin, että osaisin ohjata lastani oikeaan suuntaan. Jos jo varhaislapsuudessa alkaa painottaa opiskelun ja lukemisen merkitystä, innostaa jatkuvasti oppimaan uutta, kannustaa lapsia harjoittelemaan ja yrittämään ahkerasti ja näyttää esimerkkejä, mitä kovan työn tuloksena voi saada aikaan, lapsi todennäköisimmin haluaa opiskella ja haastaa itseään. Opiskelun tuloksena ei tietenkään ole automaattisesti hyvä palkka tai harrastamisella paikka esimerkiksi kilpaurheilijana ammattilaistasolla. Opiskelu sivistää ja se on asia, mitä haluan lapselleni antaa. Sitä kautta voi löytää niitä oikeita kiinnostuksen kohteita ja miettiä, mitä haluaakaan tulevaisuudessaan tehdä. Se, että käy amiksen ja jatkaa iskän firmaa, on tottakai monille myös vaihtoehto. Se voisi olla omalle lapsellenikin vaihtoehto, mutta haluan antaa hänen ensin päättää, mitä hän oikeasti itse haluaa tehdä ja jos haluaisi jatkaa esimerkiksi jotakin yritystä, hän voisi oman opiskelutaustansa osalta tuoda siihen mahdollisesti myös jotain uutta. Lapsi saa tietenkin valita itse, mitä hän haluaa opiskella, mutta ainakin yritän saada hänet lukioon ja sieltä mahdollisesti yliopistoon. Koskaan ei tiedä, mitä elämä tuo eteen, mutta mä osaisi elää lapsen kanssa päivä kerrallaan-ajatuksella. Niin moni asia varhaislapsuudessa vaikuttaa sinne aikuisuuteen asti. Siirrämme tiedostamattamme omia arvojamme, asenteitamme ja kiinnostuksen kohteita myös lapsillemme. Tällä viikolla olemme puhuneet paljon taiteesta kotona, harjoitelleet päälläseisontaa, juoksuspurtteja ja englannin kielen puhumista. Toivottavasti nämä ovat asioita, joita lapseni joskus isona muistelee lämmöllä. Kun ei sitä jäätelöä saanut, ennen kuin sen kävi itse englanniksi pyytämässä.

Meillä tuli tästä aiheesta itseasiassa juuri oman äitini kanssa vähän eriäviä mielipiteitä, joten ajattelin että tästä saisi ehkä keskustelua herättävän blogikirjoituksen. Sen kun ei tarvitse koskea omia lapsia, vaan voit pohtia tätä myös omasta näkökulmastasi. Onko sinua ”pakotettu” lapsena harrastamaan tai painostettu opiskeluun? Miten se on vaikuttanut sinuun ja jos sinulla on lapsia, miten toimit tai haluaisit toimia heidän kanssaan?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria