Mikä saa kiusaamaan?

torstai lokakuu 12 2017

Kiusaaminen on ollut mielessäni viime aikoina. Somessa aihe näkyy tasaisin väliajoin ja nyt äitinä sitä miettii taas aivan eri tavalla kuin ennen. On lasten kiusaamista (jopa jo päiväkoti-ikäisestä lähtien), mutta kiusaaminen näkyy myös aikuisten keskuudessa. Niin netissä kuin työpaikoillakin. On huutava vääryys, että kiusattu on se joka joutuu tekemään muutoksia. Hän, joka ei ole tehnyt mitään väärää, joutuu vaihtamaan koulua tai jopa työpaikkaa. Kiusattu on se, joka saa usein ammattiapua vaikkei alunperin olisi sitä tarvinnut lainkaan. Kiusaamista vastaan järjestetään paljon kampanjoita ja kiusaaminen on onneksi jopa vähentynyt. Kiusattuja autetaan yhä enemmän ja nykymaailmassa terapiat ja kaikki muu psyykkinen apu ei ole enää lainkaan niin hävettävää kuin ennen. Se on todella hienoa. Mutta miksi unohdamme edelleen ne kiusaajat? 

Kaikki meistä tietävät varmasti jonkun koulukiusaajan, ehkä useammankin. Miettikää heitä hetki ja miettikää sitten, mikä sai heidät kiusaamaan? Sama juttu työpaikkakiusaajien kohdalla. On toki heitä, jotka ovat täysiä narsisteja, mutta sillekin on todennäköisesti syy. Syy, joka löytyy jo sieltä lapsuudesta. En usko, että kukaan mieleltään tasapainoinen, terve ja hyvinvoiva ihminen kiusaisi ketään. Jos itsellä on hyvä olla, ei ole tarvetta kiusata eikä asettaa itseään muiden yläpuolelle. Tämä ilmiö näkyy niin siellä päiväkodeissa kuin työpaikoillakin. Pahiten se varmasti näyttäytyy juuri koulumaailmassa. Kun kotona ei saa huomiota ja rakkautta, sitä haetaan kyseenalaisin keinoin muualta. Kiusaajalla voi olla traumaattinen lapsuus ja rikkinäinen perhe sekä surkeat taloudelliset lähtökohdat tai hän voi olla hyvinkin varakkaasta ja ulospäin täydelliseltä näyttävästä perheestä. Ehkä vanhemmat ovat niin keskittyneitä uraansa ja omaan hyvinvointiinsa, että lapsi unohtuu siinä sivussa. ”Onhan se jo koulussa ja sillä on kavereita..” 

Hyvin usein kiusaajan motiivina kiusaamiselle on myös kateus. Terve ja rakastettu lapsi pystyy olemaan myös terveellä tavalla kateellinen. Siihen vaikuttavat hyvin paljon vanhempien esimerkki ja kasvatus. Lasta tulisi tukea ja kannustaa, että hän pystyy saavuttamaan vaikka mitä itsekin ja ettei aina tarvitse olla kuitenkaan paras. Silti hän on hyvä juuri sellaisena lapsena kuin on, omalle perheelleen se kaikkein rakkain ja paras. Aikuistenkin maailmassa kateus on toisinaan todella julmaa. Ystäväni valehteli työpaikallaan jopa poissaoloistaan, kun ei pystynyt kiusaavalle kollegalle kertoa että on lähdössä upealle luksuslomalle. Nettikiusaamisesta nyt puhumattakaan. Omaa kateutta, kiukkua ja muuten vain pahaa päivää on helppo purkaa varsinkin nimettömänä. Kasvotusten vaietaan kyllä, mutta somessa räksytetään senkin edestä. Se on säälittävää.

Kiusaaja on se, joka tarvitsee apua. Hänellä on paha olla ja mitä luultavammin kiusaava lapsi hakee kiusaamisellaan huomiota, hyväksyntää ja haluaa itsensä muiden yläpuolelle. Aikuinenkin. Siksi olisi tärkeää puuttua pienimmissäkin kiusaamistapauksissa  kiusaajan käytökseen. Pohtia missä on vika ja mikä saa kiusaamaan? Psyykkistä apua tarvitsee ihan ensimmäisenä se kiusaaja. Mieluummin ennen kuin hän ehtii kiusata yhtään ketään. En käsitä miten vielä nykyäänkin suljetaan silmät tältä ongelmalta? Lapsia tehdään kyllä ja nykyään niitä oikein patistetaankin tekemään, mutta heidän hyvinvoinnistaan tulee huolehtia (omasta mielestäni) läpi elämän. Liian moni lapsi jää huomiotta, syystä tai toisesta, ”hyvissäkin” perheissä. Miksi kukaan ylipäätään edes tekee lapsia jos heille ei ole aikaa? Vanhemmat, muistakaa rakastaa ja antaa lapselle teidän aikaanne. Olkaa aidosti kiinnostuneita, jättäkää hetkeksi ne työt ja omat henkilökohtaiset ongelmat sivuun. Niin pienet kuin isotkin lapset tarvitsevat tunteen, että joku välittää ja hyväksyy juuri sellaisena kuin on.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Kun äidiksi tuleminen pelottaa

perjantai lokakuu 06 2017

Olen viimeaikoina fiilistellyt jotenkin poikkeuksellisen paljon äitiyttä. On aivan ihanaa olla äiti ja jotenkin lapseni on muuttanut koko identiteettini ihan täysin. Samalla olen kuitenkin myös hämmästellyt, miten ihmeessä pelkäsin tätä joskus niin paljon? Miksi en halunnut ikinä olla äiti? Tiedän, että varmasti siellä ruudun toisella puolellakin on monia, joita äidiksi tuleminen pelottaa. Tai isäksi tuleminen. Tuttavapiirissäni on paljon lapsettomia, joiden tiedän vähän kammoksuvan vanhemmuutta kun elämä on nyt niin helppoa. Ymmärrän kaikkia teitä niin hyvin, koska pelkäsin sitä itsekin. Ajatus kauhistutti, ei tuntunut lainkaan omalta, enkä nähnyt itseäni millään tavalla äitinä. Kun olin elämäni vaikeimman päätöksen edessä, yksi asia nousi kaiken muun yläpuolelle. Elämä on nyt ehkä kivaa lapsettomana, mutta mitäs sitten kun olen viisikymmentä? 

Elämä voi tuoda eteen mitä tahansa, milloin tahansa ja vaikka minulla olisi kymmenen lasta, en silti ehkä näe 50-vuotispäivääni. Mutta tuo ajatus kantoi pitkälle. Otin silloin mielestäni aivan kauhean riskin, koin jotenkin uhraavani koko elämäni ja vapauteni ja kärsin parin kuukauden ajan aivan hirveästä identiteettikriisistä. Ja nyt se tuntuu aivan älyttömän turhalta. En ehkä silloin ollut valmis äidiksi, mutta mä hitto vie kasvoin äidiksi. En osaisi kuvitellakaan enää elämää ilman lasta. En missään nimessä väitä, että lapsettomat eivät tiedä mitä rakkaus ja onni ovat, mutta sanon ikäväkseni silti, että he jäävät paljosta paitsi. Lapsi opettaa, lapsi muuttaa ja lapsi vaikuttaa kaikkeen. En keksi mitään, mihin lapseni olisi vaikuttanut negatiivisesti itsessäni. Kaikki muutos on ollut pelkkää positiivista. Siksi, kohta neljän vuoden jälkeen, tuntuu niin hullulta millaisten tunteiden kanssa sitä silloin taisteli. Vielä raskausaikanakin pelkäsin äitiyttä. Loppuraskaus oli lähinnä sellaista tragikoomista aikaa. Tiedättekö, kun vaikka benjihyppykorissa pelottaa niin perkeleesti, että sitten sitä vain epätoivoisesti naureskelee ja miettii, että suurin osa onneksi selviää tästä hengissä?

Jos äidiksi tuleminen pelottaa, mieti miksi. Listaa vaikka syitä paperille ja pohdi niitä. Vapauden menetys on varmasti monille yksi suurimpia syitä. Aina voi olla se äiti, joka vie vauvan joka paikkaan, totuttaa kyläilyyn ja koviin ääniin, eikä pidä niin säntillisesti kiinni nukkumaanmenoajoista. Ei se lapsi siitä kärsi. Neljän seinän sisälle jäävästä äidistä se kärsii paljon enemmän. Tottakai lapsi sitoo paljon, mutta vaadi itsellesi myös omaa aikuisten aikaa. Vähänkin riittää kun siitä nauttii täysillä. Vauva-aika on sitäpaitsi todella lyhyt. En ollut koskaan oikein sellainen rattaita työntelevä ja soseita itse keittelevä äiti, se aika tuntui vieraalta. Mutta vannon, että sekin menee ohi ennen kuin huomaatkaan. Sen sijaan olen fudista lapsen kanssa pelaava, muovailuvahoilla ihan innolla leikkivä satuja päivittäin lukeva äiti. Jokaiselle on se oma juttunsa ja omat parhaat vaiheensa. Toinen kokee äitiyden luontevana heti syntymän jälkeen. Ja jos se synnytys on se pelottavin juttu, sektion saa jo ihan pelonkin takia ja se on ihan pala kakkua. Koen kärsineeni jopa vuodentakaisesta poskiontelotulehduksesta enemmän kuin synnytyksestäni.

Postauksen pointtina on, että äidiksi tuleminen pelottaa varmasti monia, mutta on kaiken sen arvoista. Jos et halua olla perinteiseen äitimuottiin mukautuva äiti, ole äiti (tai isä) omalla tavallasi. Omassa elämässäni mikään ei ole tärkeämpää kuin lapseni ja mikään tunne ei ole verrattavissa siihen rakkaudentunteeseen, jota häntä kohtaan koen. Olen suunnattoman onnellinen, että tein päätöksen olla äiti.

 

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Lomalla ilman lasta

torstai syyskuu 28 2017

Niin ja terkkuja aurinkoisesta Barcelonasta! Lensimme tänne myöhään eilen illalla ja olin suorastaan hämmästynyt kuinka pirteänä heräsinkään tänään. Koska tulimme tänne ystäväpariskunnan häiden takia, Micael jäi Suomeen tätinsä luokse. Olikin outoa pitkästä aikaa matkustaa matkustaa yksin, sillä kaikki tämän vuoden reissut olen tehnyt hänen kanssaan. Loma ilman lasta tulee kuitenkin tarpeeseen, vaikka olenkin kovasti nauttinut kolmevuotiaan seurasta ja tuon ikäisen äitinä olemisesta paljon enemmän kuin silloin ihan pikkulapsiaikoina. Aikuisten seura ja se tietty huolettomuus ovat tarpeellisia jokaiselle vanhemmalle. Tiedättehän, kun tarvitsee huolehtia vain itsestään. Toisinaan aivan ihanaa!

Olin ensimmäisen kerran lomalla ilman lasta Micaelin ollessa vajaan vuoden ikäinen. Olin viisi päivää New Yorkissa ja irtiotto vauva-arjesta teki todella hyvää varmasti molemmille. Micaelilla on niin ihanat hoitopaikat joko äitini tai tätinsä luona, että hoitoon jättäminen on ollut aina helppoa. Myöhemmin olen tehnyt muutamat Lapin sekä Rivieran reissut aikuisten kesken ja todennut, että lentämisestä oppii tosiaan nauttimaan oikeasti vasta sitten, kun on lentänyt pienen lapsen kanssa. Nykyään se on onneksi jo mukavaa ja miellyttävää kaikille, mutta pienemmän kanssa.. Aikamoista stressiä. Nautin kyllä täysillä eilisistä lentomatkoista, lensimme Barcelonaan siis Dusseldorfin kautta sillä säästimme siinä lähes tonnin (?!) suoran menolennon ollessa aivan törkeän hintainen. Suosittelen kyllä varaamaan lennot aina ajoissa. Ilman lasta ja hyvien ystävien seurassa lento pompulla meni kuitenkin tosi kivuttomasti ja illalla pääsin sukeltamaan tänne Barcelonan W-hotellin pehmeisiin lakanoihin. Tänään ollaan treenattu heti aamusta ja nautittu auringosta hotellin upeilla allasalueilla. Kohta sitten ihmettelemään kaupunkia..

Mutta ai että, tää liikkumisen vapaus on aika mieletöntä vaikka Micaelia onkin nyt jo ikävä. Voin mennä koska tahansa spahan, salille, uimaan yksin tai lähteä shoppailemaan kaupungille ilman että kukaan kitisee pitkää kävelymatkaa tai tylsyyttä. Toivon jokaiselle äidille ja isälle mahdollisuutta pieneen irtiottoon ihan vaikka hotelliviikonlopun merkeissä. Ja vaikka kuka sanoisi mitä, pieni lapsi on aina rasite parisuhteelle. Siksi olisikin tärkeää järjestää niin omaa aikaa yksin kuin sitä yhteistä parisuhdeaikaakin. Pieni loma ilman lasta auttaa jaksamaan kummasti siinä arjessa. Vaikka ajattelenkin jatkuvasti, että vitsi miten Micael tykkäisi olla täällä.. Oletteko te päässeet lomailemaan aikuisten kesken vai miten huolehditte siitä oman ajan ottamisesta? Tai raaskitteko ylipäätään laittaa lapsia hoitoon?

PS. Jos Barcelona-jutut ja tarkempi kurkistus meidän reissuun kiinnostaa, seuraa mua Instassa (@mirvannamaria) – postailen paljon ig-storyn puolelle kuvia ja videoita Barcelonasta ja hääviikonlopun kulusta!

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian