Mutsi dokaa

perjantai lokakuu 12 2018

No tänä viikonloppuna tämä mutsi ei dokaa, mutta näin perjantaiaamupäivän ajatukseksi ajattelin julkaista tämän postauksen nyt kuitenkin. Aloitetaan vaikka sillä, että ihan oikeasti jopa toivon tänä(kin) viikonloppuna useampikin pienen lapsen äiti lähtisi vähän tuulettumaan. Ystävien seura, tyttöjen jutut, laittautuminen iltaa varten ja muutama lasi kuplivaa tuskin tekee pahaa lapselle tai onnelliselle perhe-elämälle?

Mua on toisinaan jopa kritisoitu siitä, että jaan sosiaaliseen mediaan videoita esimerkiksi kesän juhlituista öistä tai krapulapäivistä. Ei kiinnosta kuulkaa pätkääkään. Miksi ihmeessä esittäisin, että otan ihan vain vähän sivistyneesti ja olen ajoissa nukkumassa enkä varsinkaan näytä dagen efter naamaani seuraajilleni, jos totuus on jotain muuta? Käytän alkoholia nykyään harvoin, mutta ne kerrat kun lähden ulos, se tekee niin hyvää psyykkiselle jaksamiselleni, että on sen arvoista. Se on osa elämääni siinä missä lauantaiaamun joogatuntikin, joten miksi piilottelisin sitä somessa? Se, että mutsi dokaa toisinaan, tekee hyvää myös lapselleni. 24/7 äidin kanssa oleminen rasittaa varmasti molempien hermoja ja lapsi viihtyy todella hyvin myös muiden hänelle tärkeiden aikuisten seurassa. Jos pitäisi valita, valitsisin toki aina lapseni mieluummin kuin railakkaan illanvieton, mutta äidit tarvitsevat kepeää aikaa ystävien kanssa. Ei se tiistai-illan jumppatunti tai yksin tehty ostosreissu kauheasti irroita arjesta.

En tiedä olenko väärässä, mutta uskon äitien haluavan lähteä ulos paljon enemmän, kuin mitä he antavat ymmärtää. On siis toki hienoa, että alkoholia käytetään yleisestikin nykyään paljon vähemmän lähes kaikissa ikäluokissa ja alkoholinkäyttöhän ei ole millään lailla terveellistä. En muutenkaan kannusta nyt ketään juomaan mitään övereitä, vaan ennen kaikkea pitämään hauskaa. Moni äiti sanoo jäävänsä mieluummin kotiin, koska saa niin kauhean krapulan (harjoituksen puutetta, totesin tämän kesällä kun join vähän useammin niin eipä darrat vaivanneet). Kun illalla miehen mentyä nukkumaan katselee sohvalta kavereiden skumpanhuuruisia insta storyja eikä muistakaan miltä tuo kuplajuoma maistuu, kannattaa alkaa heti suunnitella jotain pientä irtiottoa. Kotona on kivaa, mutta kotona on vielä kivempaa, kun välillä pääsee lähtemään sieltä pois. Ilman sitä perhettä. Ajatteletteko te lapsettomat, että kaikki bileet ovat ohi kun lapsi syntyy perheeseen? Tai onko siellä joku toinenkin mutsi, joka tykkää toisinaan kaivaa korkkarit kaapista ja pitää hauskaa aamuun asti hyvällä omallatunnolla?


Jos et pidä lapsista, pidä ainakin suusi kiinni

torstai syyskuu 27 2018

Vaikka tiedän hyvin ihmisen olevan julmin olento maan päällä, välillä sitä joutuu ihmettelemään, kuinka helvetin typeriä ja itsekkäitä toiset yksilöt voivat ollakaan? Olin eilen illalla lähdössä ravintolasta 4-vuotiaan pojan kanssa ja hän pysähtyi ihastelemaan pöydässä olevaa lamppua. Pöydässä istunut mies kysyi ”what’s your name?” johon neljävuotias hienosti vastaa kertoen oman nimensä. ”Oh, you look like trouble” toteaa tämä oman elämänsä herrasmies. And yes, you look like a fat idiot. Usein olen kuullut siinä vaiheessa, kun olen kertonut olevani äiti, keskustelukumppanilta hänen mielipiteensä lapsista. Yleensä siinä vaiheessa se on negatiivinen ja tuodaan hyvin vahvasti esiin. Lapsia on arvosteltu hyvin suureen ääneen, jopa heidän kuullen, niin illallispöydissä, julkisilla paikoilla kuin päiväaikaan vietetyissä juhlissakin. Lentokoneessa pyöritellään silmiä, kun lapsi istuu lähelle ja äidin lähtiessä ulos oikein onnitellaan, että mahtavaa kun sä sait sen hoitoon ja kerrankin omaa aikaa. Kesälomasuunnitelmani, kolme viikkoa omalla veneellä saaristossa kuulostavat kadehdittavilta, kunnes kerron lomailevani lapseni kanssa. No, onneksi tämä ei ole mikään vallitseva mielipide, mutta näitä ääliöitä on tosiaan sen verran usein löytynyt näköpiiristä, että halusin ottaa asian esille.

Enhän minäkään tule arvostelemaan kenenkään puolisoa, koiraa tai ihan vaikka autoa. ”Että voi v*ttu ton akan kanssa on varmaan rankkaa?!” ”Ai kauheeta, mä luulin että teillä on tyttöjen reissu mut otatkin ton mukaan..” ”Joo ei olis yhtään mun juttu.” ”Just ton takia mä en osta ikinä Audia.. ” Etenkin lapsiin kohdistuva arvostelu kertoo niin suuresta moukkamaisuudesta, ylimielisyydestä ja empatian puutteesta, että toivoisin tällaisille ihmisille jotain kunnon näpäytystä. Lapsista ei tarvitse pitää, mutta silloin kannattaa olla hiljaa.

Lapset eivät käyttäydy kuten aikuiset. He opettelevat. Siksi heitä tulee kieltää, ohjata oikeaan suuntaan sekä antaa tehdä asioita kokeillen samalla rajojaan. Lapsen kasvatus ei ole mikään läpihuutojuttu, josta selviää kunnialla joka ikinen, joka on sen lapsen tähän maailmaan saanut aikaiseksi. Ainakin näiden itsekkäiden idioottien kasvatuksessa on mennyt jotain vähän pieleen. Se on helppo jakaa Facebookissa kannanottoja koulukiusaamiseen, kun itse alentuu arvostelemaan äänekkäästi aikuisena ihmisenä pieniä lapsia. Minä en myöskään äitinä kaipaa sääliä, itse olen oman rakkaan lapseni päättänyt pitää ja kasvatan hänestä varmasti fiksumman aikuisen, kuin näistä ajattelemattomista arvostelijoista. Sen sijaan empatiaa ja kannustusta ei äiti (tai isä) voi koskaan saada liikaa. Sitä paitsi, me kaikki olemme joskus olleet lapsia. Meidän kaikkien läheisillä tulee joskus todennäköisesti olemaan lapsia. Ja mikä hauskinta, meillä, jotka emme edes pitäneet lapsista, voi olla jonain päivänä lapsia. Siihen asti kannattaa tosiaan olla hiljaa, jos ei ole mitään hyvää sanottavaa. Arvostelevalla käytöksellä saa vain pahan mielen muille ja lisää idioottipisteitä itselle. Hyvää mieltä loppuviikkoon, onpa kivaa olla muuten kotona ♥

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria

 


Elämää varjostava kuolemanpelko

keskiviikko syyskuu 05 2018

Taas yksi uusi syöpäuutinen. Tuttavan itsemurha, alati lisääntyvät mielenterveysongelmat ja niiden surulliset seuraukset. Äkilliset sairaskohtaukset, onnettomuudet, kätkytkuolemat ja uima-altaaseen hukkuneet lapset. Päivittäin lukiessani näitä ikäviä uutisia rintaani puristaa. Ahdistus, joka ajoittain hellittää otteensa, mutta joka palaa taas kun en yhtään sitä odota. Välillä tunnen tulevani hulluksi istuessani yksin autossa työmatkalla. Mitä jos tuo rekka ajaakin vahingossa minua päin? Kuolemanpelko on läsnä lähes jokaisessa päivässäni.

Isäni kuoli äkillisesti, suhteellisen nuorena vain 57-vuotiaana pian sen jälkeen, kun lääkäri oli todennut hänet ”terveemmäksi kuin moneen vuoteen”. Olin aina pelännyt kuolemaa, niin paljon että lapsena luulin kuolevani uituani meressä, kun luin iltapäivälehdistä sinilevän vaaroista. Lukemaan oppiminen alle kouluikäisenä ei ollut pelkästään positiivinen asia. Isäni kuoleman jälkeen oma kuolemanpelkoni katosi. Selvisin siitä ajattelemalla, että sittenhän pääsen vain isäni luo. Samalla kun lohdutin itseäni ajattelemalla, että isäni ei kärsinyt ja nyt hänellä on vain hyvä olla, tein palvelusta omalle pelolleni. En kokenut enää sairastumisesta tai kuolemasta ahdistavia ajatuksia ja minun oli helppo uskoa, että kaiken on vain tarkoitus tapahtua niin kuin tapahtuu. Kunnes sain lapsen.

Vähitellen kiintyessäni häneen, kuolemanpelko alkoi nostaa taas päätään. Paitsi lapseni kuolemaa, pelkään että itselleni sattuu jotain. En niinkään itseni, vaan läheisteni kannalta. Mitä jos lapseni jäisi ilman äitiä? Vaikka tiedän pelkoni olevan täysin typerää ja turhaa, en voi sille mitään. Mietin harva se päivä, mikä onkaan se päivämäärä, jolloin minä täältä lähden. Sairastuuko lapseni, joutuuko hän kärsimään, saako hän kasvaa edes aikuiseksi? Kun mietin mikä minua itse kuolemassa pelottaa, en oikeastaan edes tiedä. Ehkä se, että kaikki loppuu. Toisaalta se on taas lohdullista. Kertoo siitä, että minulla on nyt niin ihana elämä, etten haluaisi sen koskaan päättyvän. Uskoin aiemmin vahvasti kuolemanjälkeiseen elämään, mutta nykyään olen alkanut toisinaan kyseenalaistaa sitäkin.

Tämä postaus kuulostaa ehkä negatiivisemmalta, kuin mitä oikeastaan on. Tämä pelkoni ei onneksi ole arkeani rajoittava tekijä, eikä minusta ole tullut ylihuolehtivaista ja hysteeristä äitiäkään. Ehkä se vain kertoo siitä suunnattomasta rakkaudesta, mitä tunnen elämää ja läheisiäni kohtaan. Pelkäättekö te kuolemaa tai sairastumista? Onko joku kenties kamppaillut samojen ajatusten kanssa ja päässyt niistä jotenkin yli?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria