Voi kuinka onnellinen olenkaan, että meillä on tällainen paikka jossa viettää aikaa useamman kerran vuodessa.. Espanjan koti tuntuu taas vähän enemmän kodilta kun freesattiin vähän sisustusta. Aurinko ja tää valo, oon ollut ihan sanaton. Sitä ehti unohtaa, kuinka paljon tätä onkaan kaivannut. Täällä on ihan poikkeuksellisen lämmintä ja vihreää toukokuuksi, aivan kuin kesälläkin. 4-vuotias on onnensa kukkuloilla, mutta niin oon kyllä mäkin ollut. Tultiin vain pitkäksi viikonlopuksi, mutta tääkin tekee niin hyvää. Auringosta nauttii paitsi mieli, myös keho. D-vitamiinia saa kerrankin muualta kuin purkista ja iho rakastaa aurinkoa – kunhan muistaa suojautua siltä oikein. Täällä tulee keväällä aina sellainen fiilis, että nyt on valmis kesään. Tästähän se alkaa!

Olen täällä taas äitienpäivänä, viime vuonnakin oltiin. Toisaalta tietysti kiva juttu, mutta kaipaan niin paljon omaa äitiäni erityisesti näin äitienpäivänä, joten haluaisin olla hänen luonaan Suomessa. Mutta onneksi näemme usein ja voimme viettää äitienpäivää kaikki yhdessä sitten myöhemmin. Onneksi saan viettää tätä äitienpäivää kuitenkin mun elämäni tärkeimpien miesten kanssa. Sain aamiaisen ja ihanan kortin, sekä tietysti maailman parasta seuraa uima-altaalle ja sitä aurinkoa. Fiilistellään formuloita ja yritän tässä bongata ystävääni Barcelonan katsomosta. Me ollaan sitten katsomassa seuraavaa GP:tä Monacossa, mä en oo ollutkaan siellä parina viime vuonna joten nyt on erityisen kiva pitkästä aikaa lähteä. Nyt mä piipahdan vielä hetkeksi terassilla auringossa ennen tapaksille lähtöä.. Ehkä huomenna saisin jotain asiallisempaakin tekstiä aikaiseksi, nyt ihanaa äitienpäivän ja sunnuntain jatkoa teille kaikille ja mikä tärkeintä, ihanaa äitienpäivää kaikille äideille ♥

Raising kids is like walking in a park.. Jurassic Park.

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


Kiusaaminen ja aivan erityisesti koulukiusaaminen on hyvin vahvasti tunteita herättävä aihe. Varmasti jokainen tuntee niin kiusatun kuin kiusaajankin tai on ollut sitä itse. Vanhemmille, oli kyseessä sitten vauva tai kouluikäinen lapsi, kiusaaminen on vielä enemmän ajankohtaista. Siltä ei voida sulkea silmiä ja pahimmillaan kiusaaminen sulkee sen jonkun silmät lopullisesti, aivan liian aikaisin. Olen aivan erityisen ilahtunut Brother Christmasin läpimenosta eduskuntaan. Hän on nähnyt niin monen suomalaisen perheen hädän kiusaamisen keskellä ja hänen kauttaan moni on voinut konkreettisesti auttaa, mutta hän on myös tuonut esiin kiusaamisen vakavuutta ja ajanut asiaa kiusaamiseen puuttumisen helpottamisen puolesta. Luulisi, että tällaisina aikoina kiusaaminen ei olisi enää niin hirveä ongelma kuin mitä se on ollut esimerkiksi 20 vuotta sitten. Niin, luulisi.

Kiusaaminen on siirtynyt koulujen pihoilta nettiin ja sosiaaliseen mediaan. Lapset ja nuoret osaavat olla pelottavan julmia. He eivät vielä ymmärrä, he eivät tajua seurauksia. Heidän maailmansa on paljon rajoittuneempi kuin meillä aikuisilla. Siksi meidän tulee ohjata, opettaa ja puuttua. Mutta myös näyttää hyvää esimerkkiä. On naurettavaa, että kiusaamisen ehkäisemiseksi liittyviä päivityksiä jakaa somessa aikuinen, joka anonyymisti kiusaa toisessa somekanavassa toista aikuista. En voi kuin sääliä ihmistä, joka tänäkin päivänä haukkuu nimettömänä, levittää perättömiä juoruja ja puuttuu ulkopuolisten ihmisten asioihin. Nimettömänä! Ikävä kyllä moni sosiaalisen median kanava edelleen mahdollistaa tämän. Kun joukko anonyymeja kerääntyy kanavalle, jossa voi keskustella niin bloggaajista kuin niistä muka avoimesti arvostelun kohteena olevista julkisuuden henkilöistäkin, lopputulos on todella rumaa. Jos nämä ihmiset olisivat oikeasti hyväsydämisiä, eivät millään lailla katkeria eivätkä epätasapainoisia, tätä ei tapahtuisi. Miksi aikuinen kiusaa? Eikö hän tajua edes tuollaisen olevan kiusaamista?

Aina on juoruttu, se ei ole kiusaamista. Mutta itse ainakin olen sitä mieltä, että kaikkien sanojensa ja tekojensa takana on seistävä. On pystyttävä kertomaan ja perustelemaan, miksi teki tai sanoi näin. Mikä oikeuttaa keksimään asioita omasta päästään, valehtelemaan ja haukkumaan toisen elämää. Julkkisparien parisuhteita ja päihdeongelmia ruoditaan avoimesti, kuka tuollaisen jälkeen haluaa enää kertoa avoimesti yhtään mistään? Sitten kritisoidaan, kun elämästä ei enää jaeta mitään henkilökohtaista. Ei kai, kun valokuvista, hiustyylistä ja kenkävalinnoista lähtien kaikki on jonkun nimettömän mielestä aina ihan hirveetä. Ymmärretään jopa tahallaan väärin, että päästään heittämään se ilkeä tikari toista kohti, kun itseen sattuu. Juuri silloin kun huomaa sortuvansa tällaiseen, kannattaa palauttaa mieleen se koulun piha. Miltä susta tuntuisi ja miksi edes haluat puuttua jonkun toisen elämään? Pitäisikö sittenkin keskittyä ennemmin johonkin hyvään? Kaikista ei tarvitse pitää, eikä pidäkään, mutta kiusata ei saa koskaan.

Jos kiusaaminen halutaan kitkeä pois, kannattaa miettiä omaa käyttäytymistään. Millaisen esimerkin itse annat omalla käyttäytymiselläsi? Vaihda ensi kerralla haukut kehuihin, tai ole kokonaan hiljaa. Kiusaaminen johtuu omasta pahasta olosta, oli se sitten vihaa, katkeruutta, yksinäisyyttä tai silkkaa surua. Eiköhän tässä maailmassa oo jo ihan tarpeeksi paljon pahaa ja meillä jokaisella on omassa elämässäkin varmasti tarpeeksi ajateltavaa ja tekemistä. Tsempataan toisiamme ja annetaan lapsille ja nuorille hyvää esimerkkiä miten toisia kuuluu kohdella.

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


Jos nyt saisin lapsen, 30-vuotiaana, toimisin varmasti hyvin eri tavalla kuin silloin viisi vuotta sitten. Tein paljon valintoja äitiydessäni, jotka herättivät pienoista kritiikkiä ja joita toisaalta nyt itsekin vähän ihmettelen, että miksi piti olla niin ehdoton. Toisaalta, sain lapsen yllättäen ja pelkäsin niin paljon menettäväni koko elämäni, joten pidin kynsin hampain kiinni myös omista menoista, itsenäisyydestäni ja mitä sitä valehtelemaan, myös ulkonäöstäni. Nyt viiden vuoden jälkeen olen tajunnut sen olleen todella turhaa, mutta silloin ne olivat isoja asioita. Jos nyt saisin lapsen, olisin varmasti paljon huolettomampi, en stressaisi ulkonäöstäni läheskään niin paljon, ja nauttisin kotona olosta ja vauvaiän helppoudesta täysillä – ne vaikeimmat vaiheet kun kohtasin ainakin oman lapseni kanssa vasta siinä taaperoiässä. Tekisin muutenkin paljon asioita niin kuin ”lapsiperheessä kuuluu tehdä” enkä olisi niin itsekäs ja kiirehtisi takaisin normaaliin elämään. Toisaalta, toimin silloin vähän eri tavalla ja olin silti hyvä äiti. Ei jokaisen tarvitse olla sellainen vauvantuoksuinen unelmamama tai oppikirjan mukainen tavismutsi, vaikka he ovatkin ihan super ihania hekin ♥

En halunnut synnyttää Normaali alatiesynnytys oli mulle sellainen ”vain kuolleen ruumiini yli” juttu joten ilmoitin jo ensimmäisellä neuvolakäynnillä haluavani sitten sektion. Valitsin synnytystapani siis itse ja olen edelleen sitä mieltä, että jokaisen kuuluisi saada se valita. Tottakai kannustan aina kaikkia alatiesynnytykseen ja puhun sen ehdottomien hyötyjen puolesta. Mä en vain pystynyt siihen, en millään. Suunniteltu sektio oli mulle paras mahdollinen synnytystapa, enkä kadu sitä ollenkaan. Helppo se ei missään nimessä ollut eikä kivuton, mutta asiat olivat kokoajan hallinnassa, tiesin mitä tapahtuu jne. Lopulta minulle selvisi mielenkiintoinen seikka, joka sai minut uskomaan entistä enemmän johonkin korkeampaan voimaan ja universumiin. Lapseni olisi voinut kuolla, jos hän ei olisi syntynyt juuri sinä päivänä sektiolla, jonka itse niin kovasti halusin. Sillä oli tarkoitus.

 

Jätin vauvan hoitoon aikaisin Neljän viikon iässä vietimme ristiäisiä joista lähdimme sitten ystävien kesken yöksi juhlimaan. Vauva jäi mummin kanssa kotiin ja jokainen osapuoli oli tähän ratkaisuun tyytyväinen. Micael on ollut paljon hoidossa niin mummin kuin tätinsä luona myös pidempiä aikoja ja heillä on todella läheiset ja lämpimät välit. Hän ei millään lailla unohtanut vanhempiaan edes viikon reissun aikana, uskon että olemme luoneet varsin onnistuneen kiintymyssuhteen ihan jokaisen läheisen aikuisen kanssa.

 

En pitänyt äitiyslomaa Viikko synnytyksestä menin ensimmäistä kertaa kouluun. Opettaja valitti edellisen tunnin poissaolosta ja nauroi, kun sanoin olleeni leikkauspöydällä synnyttämässä. Olin toki vauvan kanssa kotona mutta samaan aikaan kävin koulua ja tein kotoa käsin töitä. Äitiyslomani loppuvaiheessa olin lähes kolme kuukautta sairaalalla kokopäiväisesti töissäkin hoitamassa muiden vauvoja ja lapsi kulki isänsä mukana töissä. Nyt se kuulostaa aivan järjettömältä, silloin sitä vain halusi ”käyttää ajan hyödyksi”. Lapsi meni päiväkotiin kuitenkin vasta 1v 7kk iässä ja se oli juuri sopiva aika hänelle. En itse veisi nuorempaa lasta päivähoitoon ollenkaan jos on vain mitenkään mahdollista olla kotona.

 

Vähän erilaiset lähtökohdat Sain tosiaan shokkiuutisen raskaudestani ollessani 24-vuotias yksin asuva opiskelija, joka ei koskaan halunnut lapsia. Seurustelua lapsen isän kanssa oli takana vain pari kuukautta. Siinä ei kauheasti mietitty että voi miten ihanaa kun meistä tulee nyt vihdoin perhe ja lapsi täydentää kahden ihmisen rakkaustarinan. Ei suunniteltu, ei toivottu, ei käyty yhdessä neuvolassa. Viime hetkellä päätin kuitenkin pitää lapsen ja tuo päätös muutti koko elämäni. Maailman paras päätös, vaikka toki olisi tuo alku voinut vähän helpomminkin mennä.

 

En jaksanut imettää Tätä olen harmitellut jälkeenpäin ihan kauheasti. Miksen jaksanut imetystä kauempaa? Ensimmäiset pari-kolme viikkoa se sujui joten kuten, silloinkin annoin iltaisin korviketta. En vain jaksanut ja imetys tuntui kaikin puolin pahalta. Nyt harmittelen sitä, sillä tiedän jo imetysohjaajan koulutuksenikin myötä niin paljon enemmän sen hyödyistä. Vaikka periaatteessa tiesin jo silloin, mutta.. No, turha sitä on enää surkutella, ehkä joku voi oppia virheistäni kun kerron tästä avoimesti.

 

Olin ihan yksin Mulla ei ollut yhtään äitikaveria, ei seuraa hiekkalaatikoille eikä vertaistukea. Kukaan ei viettänyt kanssani kotona isyyslomaa vaan jäin samantien lapsen kanssa yksin kotiin. Ensimmäiset arkipäivät kotona mietin, että mihin helvettiin mä oon oikein ryhtynyt. Kotona on muutaman päivän ikäinen vauva, pari päivää hänen jälkeensä meille muuttanut koiranpentu (joka kaiken lisäksi kärsi kolme kuukautta suolistotulehduksesta), toinen varsin vilkas, kaiken syövä koiranpentu, sekä yksi sydänsairas viidesti päivässä lääkittävä koirani, jonka kuolema lapsen ollessa kolmen viikon vanha mursi sydämeni pitkäksi ajaksi. Mä en voinut kysyä keneltäkään kaverilta, onks tää nyt ihan normaalia tai miten pitkään lapsi nukkuu neljän kuukauden ikäisenä ja miten teidät yö meni. Mutta niin sitä vaan selvittiin, ilman vertaistukeakin, ihan voittajana maaliin. Silloin vauva-aikana muistan itkeneeni kaksi kertaa sen takia, että oli niin rankkaa. Ensimmäisen kerran, kun lapsi heräsi yhden ainoan kerran keskellä yötä. Ajattelin että nyt se valvominen ja koliikki sitten alkaa. Toisen kerran kaupasta tullessa meinasin oksentaa autoon, kun valtava stressi aiheutti jatkuvaa pahoinvointia. Ajoin itkien kotiin, koska olin vaan niin loppu koirien sairastamiseen ja uuden elämäntilanteen aiheuttamaan stressiin. Kuinka monta kertaa huokaisinkaan syvään noustessani parkkihallissa autosta, ei auta muu kun mennä eteenpäin ja vielä joku päivä se helpottaa. Ja helpottihan se, nopeammin kuin olisin koskaan uskonut. Ja nykyään melkein kaikilla mun kavereilla on lapsia!

 

Priorisoin liikunnan hyvin korkealle Henkireikäni. Ennen lasta liikuin täysin pelkistä ulkonäkösyistä. Jaksoin tehdä kaksikin treeniä päivässä vain timmin kropan ja laihtumisen toivossa. Liikunta ei kuitenkaan koskaan ollut kivaa. Äidiksi tulemisen jälkeen sen sijaan olen liikkunut siksi, että kroppa ja mieli on vaatinut liikuntaa. Aluksi kyseessä olivat ne ulkonäkösyyt ja palasinkin kuntosalille ja juoksulenkeille heti jälkitarkastuksen jälkeen. Vähän kokeilin kyllä jo ennen sitä, tunnustetaan nyt.. Minulle oli alusta asti selvää, että liikun raskausaikana viimeiseen asti ja aloitan heti, kun saan lääkäriltä luvan. Liikunta piti järjissäni mutta palautti kyllä nopeasti myös fyysisesti hyvään kuntoon. Tiedän, että suurin osa tuoreista äideistä ei ajattelekaan treeniä ja monet äidit liikkuvatkin aivan liian vähän. Omasta kokemuksestani voin kuitenkin lämpimästi suositella ihan jokaiselle äidille paluuta liikuntaharrastusten pariin mahdollisimman pian. Hyvinvoiva äiti on parempi äiti myös lapselleen ja omalla liikunnallisella esimerkillä antaa hyvät eväät liikunnalliseen elämään myös sille kasvavalle lapselle.

Mitä sä oot tehnyt tai ajattelet ehkä tulevaisuudessa tekeväsi toisin, kuin äitien yleensä oletetaan tekevän?

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian