Vauvavuosi – ei enää ikinä

tiistai joulukuu 19 2017

Rakas kummityttöni oli meillä hoidossa viime viikolla. Eilen ystäväperhe kävi samanikäisen pienen murun kanssa kylässä. Voi niitä pieniä söpöjä vauvanvaatteita, karvahaalareita, käteviä rattaita ja päiväunia.. Jokeltelua ja suuria suloisia silmiä. Vauvat ovat ihania, mutta vauvat ovat ihania niin kauan, kun ne eivät ole omia. Minulla oli todella helppo vauva, mutta huh – en voisi enää ikinä kuvitella eläväni tuota aikaa uudestaan. On turhauttavaa, kun ei tiedä mikä lapsella on huonosti. Nälkä, väsy, maha, hampaat, tylsistyminen? Elämä päiväunien mukaan on lopulta aika rasittavaa. Rattaita on ärsyttävä roudata mukaan joka paikkaan ja on hemmetin hankalaa kun koko perhe ei syö samoja ruokia. Loputtoman pitkistä päivistä kotona nyt puhumattakaan.

Jos saisin suoraan sellaisen 3-vuotiaan, tekisin toisen lapsen vaikka heti. Mitkään sanat eivät riitä kuvailemaan, miten paljon rakastan pientä vilasta poikaani. Kiintyminen otti aikansa, mitä sitä turhaan kaunistelemaan. Vauvavuosi oli helponkin lapsen kanssa itselleni todella vaikeaa aikaa. En halua kirjoittaa tätä pelotellakseni, haluan kirjoittaa sen siksi, että tiedän varmasti monen vanhemman ajattelevan niin. Sitä ei vain uskalleta sanoa ääneen.

Jälkeenpäin mietin, miten helppo vauvavuosi olikaan. Kuvitelmani olivat jotain aivan hirveää aikaa ja vanhemmuus yllätti yllättävän positiivisesti. Kuitenkin nyt, kun elämä alkaa helpottua huomattavasti lapsen kasvaessa isommaksi, vauvaikä tuntuu taaksepäin katsottuna suorastaan kauhealta. Tämä voi myös kuulostaa joidenkin mielestä aivan kauhealta, mutta en todellakaan haluaisi palata siihen enää. Silloin mieli oli kai jonkinlaisessa selviytymismoodissa, en tiedä. Jokainen päivä, viikko ja kuukausi oli tavallaan pieni selviytymistaistelu ja odotin jatkuvasti vain sitä helpompaa elämää. Vauva- ja taaperoiän päättymistä. Tämä nykyinen, reilu kolmen vuoden ikä, on ehdottomasti tähän asti parasta aikaa vanhempana. Ja kuten sanoin, rakastan päivä päivältä tuota pikkuista vain enemmän. Nyt haluaisin antaa puheenvuoron teille, mikä on teille ollut vaikeinta aikaa ja mikä vastaavasti parasta lapsen kanssa?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Vauvaa vaille perhe

sunnuntai lokakuu 29 2017

Jos ollaan ihan rehellisiä, en ennen oman lapseni syntymää oikein ymmärtänyt miten lapsettomuus voi olla jollekin niin iso juttu. Olen kyllä hyvin nuoresta asti ajatellut lasten olevan lahja, ei niitä niin vain tehdä. Lapsettomuutta on ollut kyllä lähipiirissäni mutta jotenkin en osannut suhtautua siihen, ehkä siksi, että kuvittelin itse olevani vapaaehtoisesti lapseton. Joku päätti jossain kuitenkin toisin. Sillä hetkellä kun tuijottaa positiivista raskaustestiä ja huutaa mielessään ”vittu, vittu, vittu” iskee tajuntaan ajatus, että ehkä samalla hetkellä joku muu tuijottaa samanlaista testiä yhtä epätoivoisena. Testistä vaan puuttuu se toinen viiva.

Olen puhunut vahinkoraskaudestani hyvin avoimesti. Yllättävän moni kysyi minulta, ajattelinko lapsettomia siinä vaiheessa kun päätin jatkaa raskauttani. No en ajatellut. Miksi minun pitäisi pitää lapsi ikään kuin jonkun toisen puolesta? Typerä kysymys, sori vaan. Nykyään lapsettomuus on ajatuksissani hyvin usein. Ajattelen asioita muutenkin hyvin paljon ja olen äärimmäisen empaattinen, joskus olen jopa itkenyt ajatuksesta, että minulla on niin ihana poika, mutta joku ei koskaan saa omaansa. Oman lapseni syntymän jälkeen olen vilpittömästi toivonut kaikille samanlaista onnea ja rakkautta jota oma lapsi tuo. Toiset osaavat odottaa sitä jo etukäteen, minä onneksi sain osani siitä arvaamattani. Elämän epäreiluus näkyy pelottavan hyvin lapsettomuudessa. Se on kuin vakava sairaus – miksi juuri hän sairastui? Miksi juuri he jäivät ilman lasta? Samaan aikaan raskaudenkeskeytyksiä tehdään Suomessa vuosittain noin kymmenen tuhatta. Epäreilua, todellakin. Ehkä kaikella on tarkoituksensa, mutta miksi hän, joka on lapsesta asti halunnut olla äiti ja olisi siinä paras mahdollinen, jääkin ilman? Toisaalla lapsi otetaan huostaan ihmiseltä, joka ei todellakaan ole hyvä äiti.

Vanhemmuus ei ole itsestäänselvyys. Mua puistattaa jokaikinen vauvaprojekti ja lapsen tekeminen. Joka ikinen oletus, että häiden jälkeisenä kesänä se vauva sitten syntyy. Jos lapsen saaminen on ollut toisille helppoa, se voi toisille olla mahdotonta. Silti monet unohtavat tämän. Kaikki eivät ole valmiita adoptioon tai sijaisvanhemmuuteen. Hedelmöityshoidot ovat myös todella raskas prosessi. Onneksi on kuitenkin olemassa paljon keinoja lapsettomuuden hoitoon, jos niihin on vain valmis. Eikä kaikilla ole edes taloudellista mahdollisuutta kalliisiin lapsettomuushoitoihin tai adoptioon ja toiset maksavat kymmeniä tuhansia hoidoista, jotka eivät välttämättä toimi. Toisaalta, silloin kun toimivat, se voi olla monelle pieni hinta niin hartaasti toivotusta lapsesta.

Lapsettomuus on todellakin iso juttu. Se voi viedä elämänilon, sairastuttaa ja tuhota parisuhteen. Kun elämän suurimmat haaveet murskautuvat kerta toisensa jälkeen, vaikutukset näkyvät kaikkialla. Myös sekundäärinen lapsettomuus voi olla hyvin raskasta vaikka olisikin jo kerran saanut kokea sen syntymän ihmeen ja rakkauden omaa lasta kohtaan. Lapsettomat ovat helposti katkeria ja heidän on vaikeaa iloita toisen raskausuutisista ja vauvaonnesta. Eivät tietenkään kaikki, osa iloitsee muiden puolesta vielä entistäkin suuremmin. Ilon takana voi kuitenkin piillä valtava suru. En tietenkään itse tiedä koska minulla on aiheesta aivan päinvastaista kokemusta, miten lapsettomat haluaisivat että heihin suhtaudutaan. Siksi olisin hurjan kiitollinen, jos kertoisit mikäli sinulla on kokemusta. Lapsettomuudesta ja sen tuomista tunteista muutenkin. Tiesithän, että voit kommentoida blogiini myös nimettömänä ja ilman sähköpostiosoitettasikin? Tämän otin esiin siksi, että tiedän kuitenkin aiheen olevan monelle niin kipeä ja arka, etteivät he pysty keskustelemaan siitä omalla nimellään.

Toivon koko sydämestäni, että jokainen niin haluava saisi kokea onnen lapsesta ja siitä rakkaudesta, mitä se elämään tuo. Tavalla tai toisella ♥

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Mikä saa kiusaamaan?

torstai lokakuu 12 2017

Kiusaaminen on ollut mielessäni viime aikoina. Somessa aihe näkyy tasaisin väliajoin ja nyt äitinä sitä miettii taas aivan eri tavalla kuin ennen. On lasten kiusaamista (jopa jo päiväkoti-ikäisestä lähtien), mutta kiusaaminen näkyy myös aikuisten keskuudessa. Niin netissä kuin työpaikoillakin. On huutava vääryys, että kiusattu on se joka joutuu tekemään muutoksia. Hän, joka ei ole tehnyt mitään väärää, joutuu vaihtamaan koulua tai jopa työpaikkaa. Kiusattu on se, joka saa usein ammattiapua vaikkei alunperin olisi sitä tarvinnut lainkaan. Kiusaamista vastaan järjestetään paljon kampanjoita ja kiusaaminen on onneksi jopa vähentynyt. Kiusattuja autetaan yhä enemmän ja nykymaailmassa terapiat ja kaikki muu psyykkinen apu ei ole enää lainkaan niin hävettävää kuin ennen. Se on todella hienoa. Mutta miksi unohdamme edelleen ne kiusaajat? 

Kaikki meistä tietävät varmasti jonkun koulukiusaajan, ehkä useammankin. Miettikää heitä hetki ja miettikää sitten, mikä sai heidät kiusaamaan? Sama juttu työpaikkakiusaajien kohdalla. On toki heitä, jotka ovat täysiä narsisteja, mutta sillekin on todennäköisesti syy. Syy, joka löytyy jo sieltä lapsuudesta. En usko, että kukaan mieleltään tasapainoinen, terve ja hyvinvoiva ihminen kiusaisi ketään. Jos itsellä on hyvä olla, ei ole tarvetta kiusata eikä asettaa itseään muiden yläpuolelle. Tämä ilmiö näkyy niin siellä päiväkodeissa kuin työpaikoillakin. Pahiten se varmasti näyttäytyy juuri koulumaailmassa. Kun kotona ei saa huomiota ja rakkautta, sitä haetaan kyseenalaisin keinoin muualta. Kiusaajalla voi olla traumaattinen lapsuus ja rikkinäinen perhe sekä surkeat taloudelliset lähtökohdat tai hän voi olla hyvinkin varakkaasta ja ulospäin täydelliseltä näyttävästä perheestä. Ehkä vanhemmat ovat niin keskittyneitä uraansa ja omaan hyvinvointiinsa, että lapsi unohtuu siinä sivussa. ”Onhan se jo koulussa ja sillä on kavereita..” 

Hyvin usein kiusaajan motiivina kiusaamiselle on myös kateus. Terve ja rakastettu lapsi pystyy olemaan myös terveellä tavalla kateellinen. Siihen vaikuttavat hyvin paljon vanhempien esimerkki ja kasvatus. Lasta tulisi tukea ja kannustaa, että hän pystyy saavuttamaan vaikka mitä itsekin ja ettei aina tarvitse olla kuitenkaan paras. Silti hän on hyvä juuri sellaisena lapsena kuin on, omalle perheelleen se kaikkein rakkain ja paras. Aikuistenkin maailmassa kateus on toisinaan todella julmaa. Ystäväni valehteli työpaikallaan jopa poissaoloistaan, kun ei pystynyt kiusaavalle kollegalle kertoa että on lähdössä upealle luksuslomalle. Nettikiusaamisesta nyt puhumattakaan. Omaa kateutta, kiukkua ja muuten vain pahaa päivää on helppo purkaa varsinkin nimettömänä. Kasvotusten vaietaan kyllä, mutta somessa räksytetään senkin edestä. Se on säälittävää.

Kiusaaja on se, joka tarvitsee apua. Hänellä on paha olla ja mitä luultavammin kiusaava lapsi hakee kiusaamisellaan huomiota, hyväksyntää ja haluaa itsensä muiden yläpuolelle. Aikuinenkin. Siksi olisi tärkeää puuttua pienimmissäkin kiusaamistapauksissa  kiusaajan käytökseen. Pohtia missä on vika ja mikä saa kiusaamaan? Psyykkistä apua tarvitsee ihan ensimmäisenä se kiusaaja. Mieluummin ennen kuin hän ehtii kiusata yhtään ketään. En käsitä miten vielä nykyäänkin suljetaan silmät tältä ongelmalta? Lapsia tehdään kyllä ja nykyään niitä oikein patistetaankin tekemään, mutta heidän hyvinvoinnistaan tulee huolehtia (omasta mielestäni) läpi elämän. Liian moni lapsi jää huomiotta, syystä tai toisesta, ”hyvissäkin” perheissä. Miksi kukaan ylipäätään edes tekee lapsia jos heille ei ole aikaa? Vanhemmat, muistakaa rakastaa ja antaa lapselle teidän aikaanne. Olkaa aidosti kiinnostuneita, jättäkää hetkeksi ne työt ja omat henkilökohtaiset ongelmat sivuun. Niin pienet kuin isotkin lapset tarvitsevat tunteen, että joku välittää ja hyväksyy juuri sellaisena kuin on.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian