Olenko perfektionisti, vai jotain muuta?

torstai joulukuu 14 2017

Mä olen luonteeltani todella perfektionisti. Juuri se suorittaja, jonka perusluonne on tavoitella aina vain parempaa ja täydellisempää lopputulosta asiassa kuin asiassa. Kuitenkin olen myös miettinyt sitä, voiko itseään sanoa perfektionistiksi, jos ei ole kuitenkaan koskaan täysin tyytyväinen mihinkään, mitä on saanut aikaan? Voin käsitellä kuvia, kirjoittaa tekstiä tai laittaa vaikka hiuksiani tuntikausia, enkä oikeasti koskaan ole 100% tyytyväinen lopputulokseen. Joskus jopa mietin, olenko vain laiska perfektionisti, etten vain tee tarpeeksi töitä sen täydellisen lopputulokseni eteen? Toisaalta, olisin polttanut itseni loppuun jo monta kertaa, jos yhtään enempää olisin yrittänyt. Omat voimavarat ja rajallisuus on hyvä pitää mielessä aina.

On tietenkin tavallaan surullista, etten koskaan näe itseäni täydellisenä, enkä ole ikinä täysin tyytyväinen itseeni. On ollut kuitenkin äärimmäisen helpottavaa ja vapauttavaa ymmärtää, että se vähempikin ihan oikeasti riittää. Että vaikka kuinka tekisi töitä, ei tule täydelliseksi, koska se täydellisyys on ikään kuin harha. Eihän elämästä tulisi mitään, jos viimeistelisin kaiken aivan loppuun saakka. Oivallus siitä, että täydellistä on oikeastaan vain hyväksyä epätäydellisyys, kuulosti ihan idioottimaiselta, mutta sehän on juuri totuus. Uskon, että moni teistäkin kamppailee toisinaan hirveiden riittämättömyyden tunteiden kanssa. Haluaisin olla hän, joka ei ahdistu sotkuisesta kodista, joka ei stressaa tulevan joulun onnistumisesta tai pelkää etukäteen, että jotain pahaa tapahtuu pian. Enää en tee sitä läheskään niin paljon kuin ennen, mutta välillä ne vanhat tutut perfektionistin tunteet ottavat vallan. Ja tosiaan, voiko sitä edes kutsua itseäni täydellisyyden tavoittelijaksi, kun ei koskaan pääse siihen lopputulokseen, johon perfektionistit tunnetusti pyrkivät?

Omaa mieltään on ihana työstää, siitä oppii jotain uutta ihan päivittäin. Jos kärsit riittämättömyyden tunteista, mieti mistä ne juontavat juurensa. Ei kaikilta ole vaadittu lapsena huippusuorituksia ja silti sitä voi olla äärimmäinen suorittajaluonne. Nykyään kaikkialla tuputetaan neuvoja siitä, kuinka pitäisi olla itselleen armollinen ja lempeä. Self helpin paljoudessa sitä helposti unohtaa, että juuri se on äärimmäisen tärkeää. Oppia hyväksymään oma epätäydellisyytensä ja olla itselleen lempeä. Se täydellinen joulukin syntyy asenteesta, ei siitä että kaikki menee just niin kuin suunnittelit.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Etuoikeutettu

maanantai joulukuu 11 2017

Lauantaiaamuna heräsin itsekseni siinä puoli seitsemältä. En saanut enää unta, joten keitin kahvia ja istuin alas tekemään töitä. Ehdin tuijotella pimeää aamua kynttilänvalossa seinänkokoisista ikkunoista melkein kaksi tuntia ennen ensimmäisiä valonpilkahduksia. Luin surullisia uutisia luotsiveneen onnettomuudesta Porvoossa, join pari kuppia kahvia ja suunnittelin aamun joogaharjoitusta. Micael nukkui vielä sikeästi, päätin lähteä äidin luo käymään kunhan saan hänet hereille.

Harvoin sitä edes ajattelee, mutta siinä hämärässä lauantaiaamussa taas ajattelin, kuinka etuoikeutettu olen. Olen aina saanut elää kuitenkin turvallista elämää, pysyä terveenä, olla rakastettu ja suhteellisen huoleton. Minun ei ole ikinä tarvinnut elää kädestä suuhun, säästötililläkin on aina ollut jotain. Elämä on tuonut paljon, vaikka on se vienytkin, vähän liikaa. Nykyään elämässä on paljon ekstraa, asioita joista en olisi osannut joskus edes unelmoida. On oikeastaan ihan älytöntä lähteä jouluksi omalle mökille Lappiin ja viettää kesän aurinkoiset päivät omalla veneellä. Moni on kysynyt blogihistoriani aikana, tuntuuko tällainen yltäkylläisyys ihmeelliseltä. Oikeastaan ei. Kaikki luksus arkipäiväistyy. En tiedä onko se sääli, sääli on oikeastaan se, että ihmiset havittelevat sitä liikaa. Tottakai tietyt asiat alkavat tuntua välillä itsestäänselvyyksiltä, mutta se on ihmismielelle luonnollista. Kaikkeen tottuu, mutta täytyy muistaa aina olla kiitollinen. Ja nöyrä. Oikeastaan on vähän hassua, että kaikkein ihmeellisimmältä tuntuu edelleen – kaikkien näiden vuosien jälkeenkin –  se, ettei viikonloppuna tai iltaisin tarvitse mennä töihin. Vaikka ajattelen työasioita käytännössä kokoajan enkä koskaan jätä niitä vain työpaikalle, minulle on suunnatonta luksusta ihan tavalliset toimistotyöajat. Olen siinäkin mielessä ihan hurjan etuoikeutettu, kun saan olla illat ja viikonloput lapseni kanssa eikä minun tarvitse tehdä enää vuorotyötä. Toisille sekin sopii, mä rakastan mun hämäriä lauantaiaamuja ja tavallaan myös sitä maanantain työmatkaruuhkaa. Vuorotyön lopettaminen paransi mun elämänlaatua ihan valtavasti ja etuoikeutettu onkin esimerkiksi hän, kuka saa itse valita, millaista työtä tekee. Tästä olisi kiva kuulla myös muidenkin kokemuksia, mikä tekee sulle etuoikeutetun olon? Ja jos joku oikeasti tykkää vuorotyöstä, kerro mulle miten ihmeessä, haha. 

Jos heräsit tänään tyytymättömänä tai ajatus tästä tulevasta viikosta muutenkin ahdistaa, toivon sinulle voimia muuttaa elämääsi – ehkäpä juuri työtäsi ja työaikojasi. Jos haluat vuoden 2018 olevan tähänastisen elämäsi paras vuosi, muista, että vaikutat itse sen kulkuun yllättävän paljon ♥

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Ensimmäistä kertaa vuosiin..

perjantai joulukuu 01 2017

Tänä aamuna hämärän pikkuhiljaa väistyttyä, siinä kesken joulukalenterin ensimmäisten luukkujen avaamisen, taivaalta alkoi pudota lumihiutaleita. Vastoin kaikkia odotuksiani ne jäivätkin maahan. Vein lapsen päiväkotiin ja ihailin valkoiseen lumipeitteeseen verhoutunutta Kaivopuistoa. Töihin ajellessa autossa soi jouluradio, kotona on ollut kuusikin kohta jo viikon. Olen leiponut pipareita, juonut paljon glögiä ja koristellut kodin varsinaiseksi joulumaaksi. Siinä samassa tajusin, että ensimmäistä kertaa vuosiin tuntuu joululta. Jo nyt, vaikka aattoon on yli kolme viikkoa! Se joulumieli, jota olen kaivannut joulu toisensa jälkeen, on tullut ihan yks kaks yllättäen, vallannut mielen ja nyt se sai vielä kruununsa lumihiutaleiden myötä. Ig storyn puolella kerroinkin, kuinka poikkeuksellista tämä minulle tänä vuonna on.

Sen jälkeen kun isäni kuoli, kohta kahdeksan vuotta sitten, jouluun on liittynyt haikeus. En ole millään tavalla katkera, mutta olen ollut kovin surullinen siitä, että toisilla on iso perhe ympärillä ja isovanhempia myöten kaikki rakkaimmat saman katon alla samassa ruokapöydässä. Kolmeen vuoteen en ole viettänyt yhteistä joulua edes veljeni kanssa ja olemme muutenkin pitkään asuneet eri puolilla Suomea hänen opiskelujensa vuoksi. Vaikken edes muista vanhempieni asuneen koskaan yhdessä, vietimme silti monta yhteistä joulua äitipuoleni kuoleman jälkeen niin, että isäni oli äitini luona. Joka joulu, jos olisin saanut valita, en olisi kyläillyt muualla kuin isoäideilläni ja olisin mieluiten maannut kaikki pyhät äidin sohvalla. Oman perheen tärkeys ja sen merkitys korostuvat kaikkein eniten juuri jouluna. Siksi ikäväkin on ollut niin vahvasti läsnä jouluissani. Tekisin mitä vain, jos saisin vielä ostaa isälle joululahjoja, käydä yhdessä hautausmaalla ja istua iskän kainalossa sohvalla. Onneksi vuosien myötä ikävä on muuttanut muotoaan. Se lohduton suru on vaihtunut kultaisiin muistoihin, vaikka vasta tällä viikolla itkin ikävää.

En tiedä onko aikaa kulunut tarpeeksi vai johtuuko poikkeuksellinen joulumieleni siitä, että tänä vuonna jouluni on aivan erilainen. Se on takuulla valkoinen ja saan oikeasti viettää sen oman perheeni kanssa. Saan Lappiin äitini ja veljeni (M, yhteinen joulu sitten vuoden 2014!!!) sekä Micaelin ”isoenon” joka on kuin se puuttuva isoisä. Kaiken tämän hyvän lisäksi mukaamme lähtee vielä äärimmäisen rakas ystäväni, kenellä ei ole mahdollista viettää joulua oman perheensä kanssa. Kuten viime vuonnakin, haluan hänet osaksi yhteistä joulua, osaksi perhettä. Ja sitä hän on, ihan luonnollisesti. Kaikki rakkaimmat saman katon alla, vihdoinkin ♥ Rakkaudentäyteistä joulukuuta, olkoon se tämän vuoden paras kuukausi.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian