Iltauinnilla

lauantai lokakuu 13 2018

Kuin olisin ollut lauantai-iltana helsinkiläisnaisten yhteisessä saunaillassa. Siinä me istuttiin lauteiden täydeltä rivissä, kaikki niin erilaisia ihmisiä, kaikilla niin erilaisia tarinoita. Kaksi ystävätärtä juttelivat ylennyksistä, opiskelijatytöt kirosivat keskenään opinnäytetyön ohjaajaa. Yksi kertoi tarinaa Suomesta saksalaisille tuttavilleen, toinen hyssytteli itkevää lasta. Oli väittelyä rescuekoirista ja vanhan tutun tapaamista vuosien tauon jälkeen. Itse istuin hiljaa ja katselin Etelärantaan avautuvaa pimeän lauantai-illan maisemaa, venytellen samalla eilisestä treenistä kipeytyneitä olkapäitä.

Allas Sea Pool on erikoinen paikka. Sitä ei oikein miellä pelkäksi yleiseksi saunaksi, mutta ei sitä pidä uimahallinakaan. Ei, vaikka olen uinut siellä enemmän kuin Mäkelänrinteessä ikinä. Se yhdistää ihmisiä ja jo yhtenä lauantai-iltana mahtuu saunan lauteille aika monta erilaista elämäntarinaa. Ja vartaloa. Avaa silmiä. Liian usein käperrymme siihen omaan pieneen todellisuuteemme. Mun lauantai-illan uintireissu oli jotenkin tosi terapeuttinen. Ei suinkaan sen urheilusuorituksen takia, se oli olematon. Kesällä oli kokoajan kiire. Altaan päästä päähän ja sen jälkeen saunasta juoksujalkaa päiväkotiin, siivousaskareisiin tai töihin. Nyt mä vaan olin, ihmettelin ja nautin rauhasta. Happirikkaasta ilmasta ulkona ja kylmyyden tuomasta euforiasta. Piti hidastaa, ehkä tää on just sitä.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Tiputuksessa

tiistai lokakuu 09 2018

Sain tänään iltapäivällä rautainfuusion. Kuukausi siitä, kun kävin ensimmäisen kerran labrassa. Voisin kirjoittaa tähän, kuinka toiveikas olen että pääsisin vihdoin eroon kaikista oireistani, tai kuinka paljon pelkäsin tiputusta ja mahdollisia komplikaatioita etukäteen, tai kuinka pötköttelin pari tuntia Kampin Terveystalossa sinisen peiton alla tyytyväisenä hoitajien tarkkaillessa vointiani jatkuvasti vieressäni. Päällimmäisenä tunteena on kuitenkin eriarvoisuus. Jos vointini tästä tokenee ja saan rautavarastoni (ja hyvän olon) infuusion avulla takaisin, alan oikeasti etsiä kaikki mahdolliset keinot siihen, että mahdollisimman moni muukin saisi tämän avun. Rautainfuusio on toki hoito, joka sisältää riskejä, mutta se on myös hoito, joka on muuttanut monen ihmisen elämän.

Minulle tuli täytenä yllätyksenä, miten eriarvoisessa asemassa ihmiset ovat Suomessa edelleen terveydenhuollon osalta. Vuonna 2018. Julkisella puolella taistellaan lääkäreiden kanssa jopa siitä, suostutaanko ferritiiniä (raudan varastoarvo) edes mittaamaan. Yksityisellä puolella mittauksen voi saada helpommin, mutta lääkäri (kuten oma työterveyslääkärinikin) on luultavasti edelleen sitä mieltä, että jos hemoglobiini on viitteissä ja ferritiini yli 5, mitään tarvetta rautalisälle ei ole. Suomessa ferritiinin viitearvot ovat todella alhaiset, 5-150, mutta oireita voi tulla jo luvun ollessa esimerkiksi 70 tai alle. Niin julkisella kuin yksityisellä puolellakin suurin osa lääkäreistä ei tunnista edelleenkään raudanpuutetta. Pienen pientä ongelmaa, jonka takia määrätään esimerkiksi kilpirauhas-, tai masennuslääkkeitä vaikka ongelma on aivan muualla. Raudan puutetta voidaan hoitaa toki myös rautatableteilla, mutta kaikille ne eivät sovi. Silloin ainoa vaihtoehto on hoitaa raudanpuute infuusiolla, eli tiputuksella jossa ferritiini tiputetaan suoraan suoneen. Tässä tiputuksessa olin tänään. Infuusio voi maksaa vastaanottokäynteineen  ja labroineen jopa reilun tonnin, joten tässä tullaan erityisesti siihen eriarvoisuuteen. Kaikki eivät siihen pääse ja julkisellakin näytetään yleensä aina punaista valoa.

Maassa, jossa julkinen terveydenhuolto on maailman huippua.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Yhden aikakauden loppu ja haikeat jäähyväiset

keskiviikko lokakuu 03 2018

Kun tänään hyppäsin  Katajanokalla laiturille kaatosateessa kipeillä lihaksilla, kantaen viimeisiä tavaroita ja roskapusseja sylissäni, tiesin että se oli viimeinen kerta. Venekauden päättyminen on aika haikeaa kesän lapselle, joka on syntymästään asti ollut saaristossa. Tänä vuonna venekauden päätös oli vielä tavallista haikeampaa, sillä tuo vene, johon ehdin jo kovasti kiintyä, on nyt myyty. Se lähtee huomenna uuden omistajansa kanssa uuteen kotisatamaan.

Se oli hyvä vene. Se oli meille just sopiva ja siellä on vietetty kahden viime kesän parhaimmat päivät. On myös vähän riidelty, ja taisin joskus sanoa inhoavanikin sitä koko sydämeni pohjasta. Mut en mä inhonnut. En olisi koskaan uskonut, kun viime kesänä sinne menin ensimmäistä kertaa, miten paljon sille olisi käyttöä. Ollaan veneilty kyllä ihan koko rahan edestä, jos niin voi sanoa. Vene on meille se kesämökki, kuin yksi koti lisää. Haikeana pakkasin sitä tuntitolkulla, muistin samalla miten kamalaa on muuttaa. Mietin siinä, millaisia hetkiä uusi omistaja täällä kokee? Toivottavasti yhtä ihania kuin me. Sopivampaa venettä emme silloin kaksi kesää sitten olisi voineet saada.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria