Huh, olipahan aloitus uudelle kuukaudelle..

maanantai lokakuu 01 2018

Kun lauantaina kirjoitin siitä, kuinka elämäni on nyt muututtava paljon hitaampaan suuntaan – niin henkisesti kuin fyysisestikin – jouduin heti maanantaina koetukselle molemmilla osa-alueilla kun lokakuu alkoi aivan eri lailla kun arkiviikkoni normaalisti. Aamulla kahdeksalta olin jo eläinlääkäriasemalla, Frida ja Cara tutkimuspöydällä ja yritin vain rauhoitella itseäni. Jätin tytöt klinikalle päiväksi ja huolesta suunniltani kävelin takaisin kotiin ilman koiria. Fridalle tehtiin sterilisaatio ja putsattiin hampaat, Caralle vähän isompi hammasoperaatio, kun pienellä ressukalla on niin huonot hampaat. Vasta sen jälkeen voidaan tehdä sterilisaatio hänellekin. Periaatteessa ihan rutiinitoimenpiteitä, mutta itse stressaan aina eläinlääkärikäyntejä. Onneksi selvittiin tästä kaikki kunnialla, myös minä, ja kiitos siitä kuuluu aivan ihanalle eläinlääkärille ja klinikan henkilökunnalle. Eiran Omaeläinklinikka on aivan ihana ♥

No, siitä selvittyäni kiirehdin Micaelin päiväkodin puolivuosittain järjestettävään kasvatuskeskusteluun. Nämä ovat hurjan hyviä ja tärkeitä tapaamisia, vaikka kuulumisia vaihdetaankin aina viedessä ja hakiessa. Lapsen käytös voi olla niin erilaista kotona ja päiväkodissa, joten on hyvä olla kartalla missä mennään. Tapaaminen helpotti onneksi omaa stressiäni, kaikki on päiväkodissa hyvin.

Sain tehtyä myös paljon työjuttuja, mutta kokoajan pitäen mielessä sen hitauden ja hyvän fiiliksen. Tietoisesti kun keskittyy stressin lievittämiseen, sen minimoimiseen ja ennaltaehkäisyyn, selviää yllättävän hyvin. Lähdin kotoakin hyvällä omallatunnolla ja suljin kaaoksen oven taakse ilman sen kummempia tuskia. Toivottavasti tämä mielentila nyt jatkuu sitten tulevaisuudessakin..

Iltapäivällä olikin sitten vuorossa vähän toisenlaista stressiä. Aloitin tänään uudella salillani, BeAlive Health Clubilla. En voi kuin suositella BeAlivea ihan kaikille helsinkiläisille, mieletön hyvinvointikeidas. Kun aiemmin olen sännännyt suoraan salilta kotiin suihkuun, tuonne voi vaan jäädä saunomaan ja hengailemaan ihaniin tiloihin. No, koska tämän ylirasitustilani takia minulle tyypilliseen liikkumiseen tuli stoppi, aloitin tänään treenit pt:n kanssa. Kevyesti ja vähän matalammilla sykkeillä. Kyllä muuten tuntuu yksinkertaiset ja rauhallisetkin liikkeet kropassa, huh! Lihakset kiittää, mutta niin myös syke ja mieli. Liikunta tekee niin hyvää ja voin koko sydämestäni todeta nauttineeni tuosta treenihetkestä täysillä, liikkuminen tekee musta vaan oman itseni. Sain pitkästä aikaa väriä kasvoille ja valtavasti hyvää mieltä. Vastaavasti taas kuukausi sitten kun viimeistä kertaa kävin edellisellä salillani, voin todella huonosti. Tiedostin sen itsekin, mutta koska omaan niin valtavan itsekurin, en vain antanut itseni pysähtyä. Uusi sali onkin hyvä alku myös uudenlaiselle, terveelle, mutta tehokkaalle treenaamiselle.

Pidän uusista aluista, joten kuun ensimmäinen päivän osuessa maanantaille, on jotenkin erityisen hyvä fiilis. Tytöt pärjäsivät päivän eläinklinikalla hienosti ja iltapäivällä hain pikkuiset rakkaani kotiin toipumaan. Tämä viikko meneekin heitä parannellessa, toivottavasti kaikki menisi hyvin. Tästä tuli nyt vähän tällainen my day-tyyppinen päiväkirjapostaus, mutta välillä näitäkin. Näissä merkeissä alkoi siis mun lokakuu. Lokakuu on siitä kiva kuu, että saa laittaa ensimmäiset jouluvalot ja kaivaa talvitakit ja -kengät kaapista. Ostaa ehkä yhdet uudetkin?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Vihdoin uskallan kertoa totuuden tämän some-elämäni takaa

lauantai syyskuu 29 2018

Oikeasti odotin tämän postauksen kirjoittamista niin paljon. Ennen kaikkea odotan kaikkien näiden oireiden päättymistä ja normaalin elämän jatkumista, mutta huh kuinka helpottavaa voikaan olla, kun saa kaikelle selityksen ja syyn. Olen esittänyt niin energistä ja pirteää – toki sosiaalisessa mediassa seuraajilleni, mutta ennen kaikkea olen esittänyt sitä itselleni. Todellisuudessa olen ollut kokoajan enemmän ja enemmän väsynyt, uupunut ja lopulta kehokin alkoi antaa periksi.

Silloinkin, kun aamulla olen aidosti onnellisena kukonlaulun aikaan päivitellyt instastorya aamusmoothien ja tuorepuuron kanssa kynttilänvalossa, olen saattanut nukahtaa edellisenä iltana ahdistuskohtauksen kourissa. Koko syyskuun olen ollut treenaamatta muutamia joogaharjoituksia ja rauhallisia juoksulenkkejä lukuunottamatta. En palautunut enää normaalisti treenistä, mutta syytin huonoa lämmittelyä tai liian vähäistä treenaamista (hullua!!). Mietin jo, täytyykö mun alle kolmekymppisenä hakea resepti beetasalpaajiin, kun kärsin päivittäin rytmihäiriöistä. Hengästyn aivan superhelposti ja välillä olen ajatellut, että yksinkertaisesti olen vain unohtanut hengittää. Keskittymiskyvyn puutteesta syytin hektistä arkea ja jatkuvaa hälinää. Olen ollut muka niin ajatuksissani että olen unohdellut asioita – milloin avaimia ulko-oveen työpäivän ajaksi tai koiran ulos.

Tänään aamulla lääkäri totesi mulla vakavan raudanpuutteen, mutta sain myös toisen diagnoosin. Vakava ylirasitustila. Sain myös lähetteet moniin labrakokeisiin ja kävin heti istumassa siellä neulatyynynä. Sovitaan ensi viikolle aika rautatiputukseen ja seurataan jatkossa vointia säännöllisesti. Lähdin vastaanotolta hymyillen, ennen kaikkea helpotuksen takia. Raudanpuute selittää lähes kaikki oireeni, mutta niin tekee ylirasituskin. Tätä ei enää paranneta parin viikon levolla ja palata takaisin normaaliin rytmiin. Mun on muutettava mun elämäntapoja, mielellään tietysti ihan lopullisesti. Olen mennyt sata lasissa jo pari-kolme vuotta, stressannut liikaa, suorittanut liikaa, ja – treenannut liikaa. Treenistä ei onneksi tarvitse luopua kokonaan, mutta sitä on kevennettävä. Ennen kaikkea pitäisi vain oppia olemaan iisisti, rentoutumaan hyvällä omallatunnolla ja lopettaa se helv.. ylisuorittaminen. Ei ihme, ettei rautakaan imeydy, kun kroppa on aivan loppu. Ylikunto – tai ylirasitus, oli mulle henkisesti suunnattoman helpottava tieto. Mun ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa siitä, että lepään tai siitä, etten joskus jaksa. Enhän edes kehity enää ollenkaan, kun kohtelen kehoani kaltoin. Suunta on ollut vain alaspäin, mutta en ole myöntänyt sitä edes itselleni. Kun joku muu sanoo sitten ääneen, että nyt rajani on tullut vastaan, ei voi olla kuin helpottunut. Mun ei enää tarvitse olla mikään superihminen, koska se sairastuttaa mut. Tai siis, sairastutti jo.

Minä, joka luulin eläväni niin terveellisesti, niiiin hyvin. Blogiin tulee varmasti lisää postauksia näistä aiheista, samoin raudanpuuteasioista. Nyt mä otan iisii ♥

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


30 kysymystä & 30 vastausta

keskiviikko syyskuu 26 2018

Tämä hauska kysymyspostaus on ollut nyt monessa blogissa, joten halusin vastata näihin itsekin. Löytyykö teiltä samoja vastauksia tai yllättikö kenties joku kohta sut aivan täysin?

Avioliittoja: Ei ole, eikä tuskin tulekaan. En ole millään lailla naimisiin menevää tyyppiä eikä avioliitto vaikuttaisi mun elämään mitenkään. Miksi siis avioituisin?

Kihloissa: Ei sitäkään. Kihloihin voisin jopa mennäkin mutta toisaalta miksi, jos ei mene naimisiinkaan?

Lapsia: Yksi neljävuotias ihmislapsi, kaksi pientä neljävuotiasta koiralasta. Kolmannen koiran voisin hankkia, mutta lisää lapsia (ainakaan mulle) ei enää tule. Lapset ovat parasta maailmassa, sitä ei tajua ennen kuin saa oman ♥

Lemmikkejä: Frida ja Cara, eli mun neljävuotiaat chihuahuatytöt. Kotona on vielä Lilan, 4 vuotta sitten kuolleen chihuahuani tuhkat kauniissa pienessä uurnassa ja olenkin sanonut, että musta joskus aika jättää, kaikki mun koirat saavat tulla mamman viekkuun nukkumaan eli otan ne mukanani sinne hautaan.

Leikkauksia: Kolme, kaksi nukutuksessa, yksi epiduraali- ja spinaalipuudutuksessa. Hurjan jänniä kokemuksia kaikki kolme!

Tatuointeja: Ei ensimmäistäkään. Onneksi en ole ottanut.

Lävistyksiä: Reiät korvissa jotka sain jo joskus alle kouluikäisenä. Toisen paikkaa tekisi mieli muuttaa koska se on niin alhaalla, voikohan siihen ihan vähän yläpuolelle laittaa uuden? Lisäksi mun isoäiti osti mulle 15-vuotiaana napakorun, jonka laitto sattui aivan hulluna. En ole ottanut sitä vieläkään pois, vaan mulla on navassa mun isän ostama koru, se sama on ollut jo kaksitoista vuotta. Olen ottanut sen pois yhden ainoan kerran, sektion ajaksi sairaalassa, mutta reikä näytti niin kauhealta että laitoin korun takaisin.

Muuttoja: No niitä on niin monta etten uskalla edes laskea. Nykyisessä asunnossa olen asunut pidempään kuin missään muualla aikuisiälläni, jopa neljä ja puoli vuotta.

Ottanut lopputilin: Olen tehnyt niin nuoresta asti töitä, että tosi monta kertaa. En osaa edes laskea, aina olen kuitenkin irtisanoutunut itse.

Ollut saaressa: Mä oon tavallaan kasvanut saaristossa, eikä ole tähän asti ollut kesää jolloin en olisi ollut veneellä saaressa. Viimeksi tässä kuussa.

Autosi: Mun oma rakas punavalkoinen Range. Oon tykännyt siitä hurjasti ja aluksi jopa enemmän kuin mun edellisestä autosta Porschesta, mutta nyt haluaisin vaihtaa.. Jos saisin minkä tahansa, ottaisin mustan Tesla S:n tai mustan Porsche Panameran. Valkoiset maasturit on nyt nähty.

Ollut lentokoneessa: Monen monta kertaa. En pidä liiemmin lentämisestä, mannertenväliset lennot businessluokassa on ihan jees mutta muuten.. Lasken minuutteja laskeutumiseen jo kentällä.

Onko joku itkenyt vuoksesi: Ikävä kyllä.

Ollut rakastunut: Voi kyllä, rakastuminen on maailman kivointa ♥

Ollut ambulanssissa: Olen, ajoin sillä mun edellisellä autolla päin raitiovaunua ja pääsin ambulanssin lisäksi seiskaan. Yksi elämäni pahimpia päiviä.

Luistellut: Olen! Luistelu on ihanaa. Onneksi Micael on nyt luistelukoulussa ja tykkää kovasti olla jäällä, talvella voidaan mennä yhdessä luistelemaan.

Surffannut: En ikinä, olisi kiva kokeilla – jonkun superkärsivällisen opettajan avustuksella.

Ollut risteilyllä: Olen, viime kerrasta on tosin todella pitkä aika. Micael kinuaa usein risteilylle, mutta mä oon vähän skeptinen. Risteilyistä tulee mieleen vaan yletön dokaaminen, huonosti käyttäytyvät kanssamatkustajat ja se buffet-ähky.

Ajanut moottoripyörällä: En enkä aja. Enkä mene kyytiin, kuolemanpelkoni nostaa päätään heti, kun ajattelenkin asiaa.

Ratsastanut hevosella: Lapsena kyllä. Mä oon allerginen hevosille, joten olen pysytellyt niistä melko kaukana. Ehkä joskus uskallan lähestyä, josko allergia olisi helpottanut vuosien myötä.

Lähes kuollut: En, toki aika lähellä oli siinä kolarissa ettei sattunut pahemmin.

Ollut sairaalassa: Olen, yötä kahdesti. Toivottavasti ei tarvitsisi olla enää ikinä.

Suosikkihedelmä: Banaani, mango, passionhedelmä.

Aamu vai ilta: Aamu, ehdottomasti. Ennen vihasin aamuja, nyt rakastan niitä. Päivän paras hetki.

Lempiväri: Pinkki! Jos saisin sisustuksen suhteen täysin vapaat kädet, meillä olisi paljon enemmän vaaleanpunaista. Haaveilen nimittäin flamingon värisestä makuuhuoneesta..

Viimeisin puhelu: Äidille, soitan hänelle joka päivä. Täällä Espanjassa ei oo tosin tullut puhuttua puhelimessa kai kenenkään kanssa?

Viimeisin viesti: Äidiltä, ylläri ylläri.

Kahvi vai tee: Kahvi, ehdottomasti. Kahvihetkessä on jotain taikaa.

Kissa vai koira: Koira, oon 100% koiraihminen mutta en voi olla ihastelematta bengalinkissoja. Jos kissa olisi helpompi ja en olisi allerginen, meille voisi tulla sellainen.

Paras vuodenaika: Kunnon hellekesä! Heti hyvänä kakkosena on kunnon luminen talvi, se tekee mut jotenkin onnelliseksi ja talvella on paljon urheilumahdollisuuksia, siis jos vain on lunta. Mutta kesä vie silti voiton, kunhan on kuumaa ja aurinkoista. Viime kesä oli juuri sopiva!

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria