Suosikkipäiväni ja mistä pidän eniten itsessäni

maanantai syyskuu 17 2018

Viikon paras päivä on tietenkin maanantai. Päivän paras hetki on aamu. No, ainakin omasta mielestäni. Maanantaiaamuissa on aivan erityisesti jotain taikaa, sillä ne voivat määrittää jopa koko viikon kulun. Huono asenne kantaa helposti viikon yli, hyvä sen sijaan antaa ideoita, lisää luovuutta ja mahdollistaa hyvän energian sekä sen levittämisen muillekin. Voi kuulostaa joistakin ihan lässynlää-jutulta, mutta niin se kuulkaas on. Elämänmuutoksista puhuttaessa odotetaan aina seuraavaa vuotta, kuukautta tai viikkoa. Maanantai on tietenkin paras päivä aloittaa, mutta lopulta suurimmat muutokset syntyvät usein silloin, kun on itse valmis. Silloin ei ole väliä, mikä päivä tai kellonaika on. Monilla on vain se ongelma, ettei meinaa millään olla omasta mielestään valmis. Silloin tarvitaan itsekuria, minähän päätän milloin haluan olla valmis muutokseen ja se päivä voi olla juuri tänään. Pienen askelin, aloita vaikka tekemällä ensin pelkkä suunnitelma. Mitä sinä muuttaisit elämässäsi, jos voisit muuttaa mitä tahansa?

Tein itse monia hyviä päätöksiä kesän aikana omaaan hyvinvointiini liittyen ja niissä olen pysynyt – vieläpä varsin hyvin tuloksin. Vaikka olen vähän liiankin itsekriittinen, on kuitenkin yksi asia jossa voin sanoa olevani oikeasti todella hyvä. Itsekuri on yksi parhaimmista ominaisuuksistani. En kuitenkaan ole lapsesta asti (kuten neljävuotiaani totesi eräänä päivänä, että kuule mamma, jos mä jotain päätän, mä teen) ollut mikään itsekurin ruumiillistuma, vaan olen opetellut sitä. Siinä onnistuu jokainen, kunhan uskoo itseensä. Pystyt mihin vain, kun haluat sitä tarpeeksi. Itsekurin puute onkin oikeastaan vain itsensä huijaamista ja liiallista mukavuudenhalua. Jos en millään jaksaisi lähteä esimerkiksi lenkille, mietin millainen olo minulla on sen jälkeen, kun tulen kotiin ja vastaavasti vertaan sitä siihen, millainen olo minulla on samaan aikaan, jos jätän lenkin väliin. Hyvä olo niin fyysisesti kuin psyykkisestikin motivoi minua eniten ja auttaa itsekurin säilyttämisessä. Hyvällä itsekurilla olen päässyt eroon niin sokeririippuvuudesta kuin oppinut vastaamaan kieltävästi moniin bilekutsuihinkin. Ja mikä tärkeintä, koen nämä kaikin puolin pelkästään positiivisena asiana.

Menipä viikonloppu muuten vauhdilla. Meidän viikonlopussa näkyi oikeastaan koko elämän kaari, olimme niin hautajaisissa kuin ristiäisissäkin. Muutenkin vain rentoa yhdessäoloa perheen kanssa ulkoillen, vähän turhan pitkä sateessa juostu lenkki toi vähän takapakkia flunssasta toipumiseen, mutta muuten on ollut kovin energinen ja hyvä olo. Koska sairastuin viikko sitten flunssaan, jätin salitreenit pois nyt hetkeksi kokonaan. Nyt fiilistelen vain lenkkeilyä ja joogaa oman olon mukaan ja koitan panostaa tavallistakin enemmän kehon liikkuvuuteen. Tuntuu että loppukesän ahkeralla treenaamisella sain sen aivan liian kireäksi. Tällä viikolla kirjoitan teille muuten itselleni hyvin tärkeästä ja ajankohtaisesta aiheesta, nimittäin raudan puutteesta. En olisi koskaan uskonut kärsiväni siitä, eikä kyllä minua hoitanut lääkärikään. Hemoglobiinin ollessa lähemmäs 150 ja potilaan ollessa energinen, ei ensimmäisenä tule mieleen epäillä liian alhaisia rautavarastoja. Lopulta oikeastaan alhainen hemoglobiini ja väsymyksen puute olivatkin ainoat oireet, joita minulla ei ollut. Mutta tästä lisää myöhemmin tällä viikolla, josko rautasuihke auttaisi pian asiaa ja saisin arvot nousuun.. Kohtalotovereita?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria

 


Aiemmin kammoksuin ihan tavallista elämää

torstai syyskuu 13 2018

Mietin hiljattain mistä inspiroidun. Blogitekstien osalta eniten ehkä ihan tavallisesta elämästä. Toki selaan välillä Pinterestiä poimiakseni uusia ideoita vaikka punaisen neuleen pukemiseen tai syksyiseen sisustukseen, mutta inspiraatiota ja ajatuksia herättää nimenomaan se arki ja elämä kaikkine käänteineen. Sitähän koko blogini on, sekoitus vähän sitä sun tätä. Saatan joskus jakaa jopa ruokaohjeen, vaikken mikään mestarikokki olekaan. Joskus löydän loistavan kauneustuotteen, joskus kuvaan asun. Voin yhtenä päivänä kirjoittaa mielipiteistäni, toisena väsymyksestäni äitinä. Seuraavana päivänä treeniä ja puhdasta ruokavaliota. Lifestyleblogin sanotaan kai olevan kuvaus kirjoittajansa elämästä, ja sitä tämä on. Vähän kaikkea, mutta ennen kaikkea ihan tavallista elämää. Hämmennyn, jos joku sanoo ettei voi samaistua minuun. Pidän itseäni kuitenkin ihan tavallisena pienen lapsen äitinä arkisine ongelmineen.

Ystäväni kysyi minulta, mitä sävyjä suosin Instagram-feedissäni. Hän vähän hölmistyneenä katsoi kun vastasin, että ihan mitä sattuu. En halua luoda viimeisen päälle siloiteltua ja tyylikästä Instagram-tiliä, vaikka se ehkä keräisikin enemmän seuraajia. Ahdistun siitä ja sen tekemisestä. Pidän kyllä kovasti kuvaamisesta sekä editoinnista ja blogin puolesta teenhän sitä periaatteessa myös työkseni, mutten halua luoda kenellekään paineita näyttämällä ulospäin täydellistä sometiliä tai julkaisemalla loppuun asti hiottuja blogipostauksia muotikuvineen asuista, joita en normaalisti edes käytä. En välttämättä edes lue blogitekstejäni enää sen jälkeen, kun olen näpytellyt ne valmiiksi. Kaupalliset yhteistyöt toki asia erikseen. Joskus saatan huomata viikkoja jälkikäteen jotain kirjoitusvirheitä jos satun lukemaan jonkun jutun uudelleen.

Tietenkään en tiedä teistä, mutta itse ainakin seuraan paljon mieluummin sitä ihan tavallista elämää kuin pintaraapaisua toinen toistaan kopioivista matkatileistä, siloitelluista muotikuvista tai kodeista jotka ovat suoraan sisustuslehdistä. Niille on toki paikkansa, ehkä ne tuovat inspiraatiota kuten Pinterest, mutta lopulta ehkä kuitenkin enemmän paineita – niin seuraajille kuin tekijöille itselleen. Ainakin itsestäni olisi valtavan raskasta antaa itsestäni ulospäin pelkkä täydellinen kuva. Tavallisuuden ei kuitenkaan tarvitse olla tylsää ja persoonatonta, ei todellakaan. Ehkä juuri sen takia kaikkia tavallisia juttuja kammoksutaankin niin paljon, sillä virheellisesti tavallisuus mielletään tylsyydeksi? Ei sun tarvitse olla huippu-urheilija sanoaksesi itseäsi aktiiviseksi liikkujaksi, ei valokuvamalli ottaaksesi asukuvia ja reissatakin voi ihan tavallisiin rantalomakohteisiin – ei elämän tarvitse olla mitään ääripäästä toiseen sinkoilua.

Meillä kaikilla on huonoja päiviä. Ne huonot tuntuvat edes vähän paremmilta, kun harmin ja kiukun purkaa kertomalla siitä ihan nyt vaikka avautumalla blogissa tai instastoryssa. Huom. En tarkoita jatkuvaa valittamista, inhoan sitä. Kun ymmärtää ja hyväksyy oman inhimillisyytensä, on niin paljon helpompi olla itsensä ja muiden kanssa. Itsellänikin meni tämän tajuamiseen aikaa ja yritin ihan turhaan kaunistella elämää omassa somessani. Ja sitäpaitsi, kun lopetin tilastojen tuijottelun ja täydellisen instafeedin havittelun, aloin voida paljon paremmin. Omaan sosiaaliseen mediaani sovellan seuraavaa ajatusta – julkaisen Instagramiin vain sellaisia kuvia, jotka tuovat minulle mistä tahansa syystä hyvää mieltä. Blogipostauksia kirjoitan aiheista, joista haluan lukijoideni tietävän tai vastaavasti haluan itse saada aikaan keskustelua tai erilaisia näkemyksiä. Saatan vinkata tänne suosikkivaatteistani jos pidän jostain oikein kovasti ja julkaisen omia kuviani lähinnä antaakseni kasvot kaikille jutuilleni. Matkakuvat säilyvät täällä juttujen kanssa lähinnä itselleni, tyhjennän alkuperäisversiot yleensä puolivuosittain kovalevyltäni. Eli juuri niitä juttuja omasta elämästäni ajattelematta sen kummemmin, mitä ehkä kannattaisi kirjoittaa.

Ehkä kannattaisi miettiä ja uhrata aikaa tilastojen tuijottelulle. Mutta silloin tästä katoaisi se, mikä tekee mun blogista mun blogin. Spontaanius, rehellisyys, monipuolisuus ja ennen kaikkea paikka itselleni, joka tuo elämääni joka päivä jotain kivaa. Uusia näkökulmia, uusia ideoita ja ennen kaikkea vertaistukea. Siksi omalla lukulistallani on pelkästään aitoja blogeja, joita ei ole ”tekemällä tehty”. Joku ehkä miettii, voiko tuolla asenteella kirjoittaa blogia myös tienatakseen siitä rahaa? Työmme määrittää elämäämme niin paljon, että sen on oltava mieleistä. Bloggaamisesta tulee äkkiä pakkopulla – tai ainakin minulle tulisi sen täydellisen harmonisen ilmeen jatkuvasta ylläpidosta – joten mieluummin teen jotain intohimolla ja omalla tyylilläni. Uskon, että se antaa enemmän myös lukijallekin. Millaisista blogeista te pidätte?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


24 tuntia ilman puhelinta

tiistai syyskuu 11 2018

Tuskin kukaan meistä voisi sanoa haluavansa viettää enemmän aikaa puhelimensa kanssa? Toiset ovat jatkuvasti puhelin korvalla työasioiden takia, toiset nenä sinisenä hohtavassa ruudussa pelien tai sosiaalisen median kimpussa tunnista toiseen. Itsekin sorrun aivan turhaan selaamiseen ihan päivittäin ja yritänkin oikein tietoisesti vähentää puhelimen käyttöäni. Joskus saatan lähteä lounaalle tai ruokakauppaan ilman puhelinta ja vitsi, miten vapauttavaa se on!

Sunnuntaiaamuna vaihdoimme hotellia Portugalin reissullamme Cascaisista Lissaboniin. Kirjoitin ystävälleni viestin ja lähes heti perään katsoin puhelimen näyttöä – pimeä. Olin juuri ottanut sen latauksesta huoneesta lähtiessäni ja akku näytti 100%. Kokeilin kaikki mahdolliset keinot iPhone X:n elvyttämiseksi, mutta tuloksetta. Täydestä latauksesta huolimatta pidin sitä laturissa usemman tunnin ajan, mutta mitään ei tapahtunut. Vielä illalla kokeilin käynnistää puhelinta, mutta puoli vuotta vanha omena ei antanut itsestään mitään elonmerkkejä. Tässä on itseasiassa aika erikoista se, että mieheni puhelimelle kävi täsmälleen samalla tavalla vain viikkoa aiemmin Tallinnassa. Kirottiin molemmat, että miksi juuri reissussa tapahtuu näin, sillä kotonahan olisi tietysti heti puhelin saatavilla. Joku ehkä muistaa, kuinka vietin viikon Dominikaanisessa Tasavallassa ilman puhelintani, kun joku viiden tähden hotellin henkilökunnasta varasti sen?

No, päivä ilman puhelinta meni yllättävän hyvin. Kunhan sain laitettua tärkeimmille ihmisilleni viestin, ettei minua saa kiinni ennen tiistaita kunnes olen Suomessa, olo oli yllättävän rentoutunut. Kiinnitin aivan eri tavalla huomiota Lissaboniin, kun katsoin sitä omin silmin enkä puhelimen näytön läpi. Illallisella tuli oikeasti keskusteltuakin. Näitä kliseitä, joista kaikki kertovat puhelindetoxin jälkeen. Mulla se ei ollut ihan oma-aloitteista, mutta tajusin taas etten ole oikeasti niin riippuvainen puhelimestani kuin toisinaan luulen. Suosittelen lämpimästi jättämään yhä useammin sen laukkuun ja turhan surffaamisen sijaan ihan oikeasti kaivamaan sen kirjan esille. Oman puhelindetoxini aikana sain luettua kokonaisen kirjan, joka sivisti minua paljon enemmän kuin kuukausien turhanpäiväinen surffaaminen.

Maanantaiaamuna heräsin huomatakseni, että puhelimeni oli mennyt itsestään päälle. Uskon tarkoituksiin.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria