Millaista elämää haluat oikeasti elää?

maanantai huhtikuu 16 2018

Tää on mun suosikkiaihe, josta voisin puhua vaikka tunteja kyllästymättä ja toistamatta itseäni. Ai miksi? Koska olen itse elänyt elämää, joka ei ollut sellaista josta ihan oikeasti pidin ja jota alitajuisesti halusin elää, tiedän millaista se on. Kun sitten muutin omassa elämässäni asioita jotka toivat minulle vain negatiivista energiaa ja huonoa fiilistä ja aloin sen myötä päästä oikeaan suuntaan, valehtelematta itkin onnesta. Harva se päivä. Muutuin lyhyessä ajassa aivan eri ihmiseksi ja sen myötä muuttui koko elämänlaatuni. Ja mikä tässä on hulluinta, kaikki oli kokoajan kiinni minusta itsestäni ja omista valinnoistani. Ainahan tulee vastaan asioita, joihin emme voi vaikuttaa, mutta onneksi pääsääntöisesti elämämme kulkua ohjaavat omat valintamme. Se, miten paljon annat ympäristön vaikuttaa niihin, on itseasiassa myös oma valintasi. Kuulostaa jopa vähän tylyltä, eikö? Helposti sysäämme vastuuta vääristä valinnoista ja vääriin tilanteisiin ajautumisesta jollekin muulle.

Niin minäkin tein. Olin parisuhteessa, joka toi elämääni paljon negatiivisuutta. En ollut tyytyväinen oikeastaan mihinkään ja mielessäni haaveilin kokoajan jostain muusta. En silloin tiennyt edes mistä, joka ikinen ilta toivoin vain, että olisin vielä jonain päivänä niin onnellinen, etten uskoisi sitä itsekään. Silloinen työni oli todella stressaavaa ja raskasta. Vaikka tavallaan pidin siitä kovastikin, sain niiltä ajoilta paljon hyviä ystäviä ja työyhteisö oli vertaansa vailla, voin huonosti ja olin stressaantunut. En silloin edes tajunnut, että kyse oli työn luonteesta ja kellontarkasta vuorotyöstä. Toisaalta töissä oli jopa parempi olla kuin kotona ja siksi halusinkin tehdä aina mielelläni viikonloppuja ja iltavuoroja.

En voinut kuitenkaan niin huonosti, että olisin esimerkiksi palanut loppuun tai esimerkiksi oikeasti kärsinyt todella huonosta kohtelusta kotona. Olin vain tyytymätön, enkä elänyt sellaista elämää kuin halusin. Periaatteessahan asiat olivat ihan hyvin. Mulla oli vakituinen työ, omistusasunto Espoossa ja rahallisesti pärjäsin ihan hyvin. Sain säästettyä rahaa, olin terve, treenasin paljon, näin kavereita ja matkustelin. Kuulostaa kivalta, mutta sitä se ei ollut. Mulla ei vain ollut tarpeeksi rohkeutta lähteä ja muuttaa asioita. Eikä oikeastaan tietoisuuttakaan, sillä jotenkin syytin aina kaikkia muita omasta tilanteestani. Olin muka jämähtänyt paikoilleni, mutta eihän kukaan muu tee omalle elämälleni yhtään mitään, paitsi minä itse.

Mutta sitten jotain tapahtui. Kyllästyin ihan lopullisesti. Hain opiskelemaan sairaanhoitajaksi (en oikeasti tajunnut ettei vuorotyö sovi mulle, mutta tuo on ollut yksi elämäni parhaimpia päätöksiä vaikken niitä töitä teekään enää) ja jatkoin samalla vanhassa duunipaikassani. Pidin työstäni entistäkin enemmän kun se oli minulle enää se ns. kakkosjuttu, eikä enää lainkaan niin stressaavaa kuin aiemmin. Koulu alkoi ja koko elämäni muuttui. Olin korviani myöten täyttä huonoa parisuhdetta ja jostain ihmeestä olin kerännyt tarpeeksi voimia lähteä. Muistan vieläkin, kuinka vittuilin pukeutumistyylistäni määräävälle ex-miehelleni, että laitan nyt tästä tällaiset huorasaappaat jalkaan ja lähden tyttöjen kanssa baariin. Lähdin, palasin seuraavana iltapäivänä ja suhde oli siinä. Ex-mies osti asunnon itselleen ja vuokrasin pian maailman ihanimman kodin Ullanlinnasta.

Sen jälkeen olen elänyt sitä elämää, jota oikeasti haluan elää. Muutto puolet pienempään vuokra-asuntoon Jääkärinkadulle oli paras muuttoni koskaan. Sinä keväänä ja kesänä tuli ehkä juhlittua ”vähän” liikaa, mutta se kuului siihen elämäntilanteeseen. Tavallaan olin onnellinen erosta, mutta ennen kaikkea olin onnellinen siitä, että olin vihdoin tajunnut, kuka vaikuttaa elämäni kulkuun. Se olen minä itse.

Myöhemmin elämä on tuonut eteen vähän yhtä sun toista. Välillä on ollut hankalaakin ja tulinhan myös tässä välissä äidiksikin vastoin kaikkia oletuksiani. Olen vaihtanut alaa juuri itselleni sopivaan päivätyöhön ja tehnyt tässä sivussa bloggaamisestakin itselleni ammatin. Vasta nyt tiedän, millaista on rakastaa omaa arkeaan ja olla onnellinen ihan vain kotonakin. Olen tavannut myös niin monta miestä, että tiedän todellakin mitä haluan ja millaisen ihmisen kanssa haluan aikaani viettää. Tiedän missä haluan asua ja olen myös niin itsekäs, etten muuta kenenkään toisen takia enää koskaan sellaiseen paikkaan, jossa en itse viihdy. Hyvä itsekkyys ja itsenäisyys ovat asioita, jotka tuovat elämääsi arvostusta. Niin itseltäsi kuin muiltakin. Kun on edes kerran elänyt huonossa suhteessa ja pääsee siitä omin avuin irti, on luultavasti koko loppuelämän aika itsenäinen. Mä ainakin olen, vaikka tietenkin kaipaan ja tarvitsen rinnalleni ihmisen, jonka kanssa saan jakaa elämääni. Mutta kenenkään läsnäolosta ei kukaan ole riippuvainen. Jos on, se on sairautta. No, se siitä. Elämänlaatu koostuu pienistä asioista ja väärät valinnat, kuten asuinpaikka alueelta joka ei tunnu omalta, mutta ”on siihen elämäntilanteeseen järkevä” voi vaikuttaa kaikkeen.

En ole miettinyt pitkään aikaan, että ”sit kun..” Sinunkaan ei tarvitse.

Valitse työsi tarkkaan. Oma ala ei olekaan ihan helppo juttu löytää eikä se aina ole sitä, mitä olit aiemmin kuvitellut. Jos mahdollista, kokeile uutta. Opiskelu kannattaa aina. Kolme ja puoli vuotta sairaanhoitajaopintoja eivät todellakaan menneet hukkaan vaikken alalla työskentelekään. Jos edes harkitset mielessäsi uusia tuulia työrintamalla, tee se. Ei aikaa ole loputtomiin. Pidä lähelläsi vain sellaisia ihmisiä, jotka tuovat hyvää mieltä ja positiivista energiaa ympärillesi. Välejä ei aina tarvitse lopullisesti katkaista ja esimerkiksi sukulaisista nyt ei pääse koskaan eroon, mutta aina voi ottaa etäisyyttä. Ja pistä se huono mies tai nainen kiertoon viimeistään nyt. Toisen roska, toisen aarre?

Kukaan muu ei tee mitään näitä asioita puolestasi. Jos et ole itsekään ymmärtänyt olevasi tyytymätön elämääsi, ei kukaan voi sinua patistaakaan tekemään muutoksia. Mä kannustan sua kysymään itseltäsi nyt, elätkö nyt sellaista elämää, kuin haluaisit elää? Jos et, kerro mulle mitä sä muuttaisit. Mä tiedän, että sä pystyt siihen. Pystyinhän mäkin.

Kuvat: Mikaela ♥


En haluaisi olla suorittaja

lauantai huhtikuu 07 2018

Meni pitkään, ennen kuin edes tajusin olevani suorittaja. Ajattelin suorittajien ja perfektionistien olevan heitä, jotka tekevät aina kaikkensa kunnes lopputulos on täydellinen. Enhän itse koskaan pääse täydelliseen lopputulokseen enkä koskaan ole paras, vaikka kuinka haluaisinkin. Mutta siitähän suorittamisessa nimenomaan on kyse. Suorittaja tekee todennäköisesti puolet enemmän töitä kuin ei-suorittaja, mutta ei ikinä ole tyytyväinen eikä koe olevansa paras, missään.

En voi rentoutua kotona, jos siellä on sotkuista. Oloni on kokoajan epämukava. Vastaavasti taas toisten kodeissa vieraillessani en koskaan katso pahalla, jos kaikki ei ole tip top. Päinvastoin, koen suurta helpotusta, kun ei kaikilla olekaan niin siistiä, mitä itse aina kuvittelen ja tavoittelen. Mutta miksi hemmetissä en pysty tarjoamaan tällaisia ahaa-elämyksiä itse, vaan ahdistun siitä, jos meillä on sotkua vieraiden tullessa kylään? No siksi, koska olen suorittaja.

Pidän itseäni hyvänä kuuntelijana. Kuuntelen aina mielelläni ihmisten murheita ja olen tukena niin hyvin kuin pystyn. Toisten auttaminen on itselleni niin luontevaa, etten koe sitä millään lailla taakaksi. En kuitenkaan ole ihminen, joka ei osaa sanoa ei. Tunnistan hyvin omat voimavarani ja kieltäydyn, jos joku ei kiinnosta vaikka olenkin hyvin epäitsekäs. Olen vain oppinut, ettei kannata tehdä itselle epämiellyttäviä asioita vain miellyttääkseen muita, sillä siitä tulee kovin paha olo kaikin puolin. Autankin aina kaikkia vilpittömästi omasta tahdostani. En kuitenkaan oikeastaan koskaan pyydä itse apua. Tämän kirjoittaminenkin tuntuu vähän pahalta. Kuinka moni kaveri onkaan pyytänyt minulta neuvoja (oikeasti jopa parisuhdeneuvoja mitä en ymmärrä kyllä ollenkaan, haha) tai apua hankalissa tilanteissa – moni. Kun taas mietin kertoja, jolloin olen itse pyytänyt apua, en oikeastaan muista ensimmäistäkään. Asiahan ei ole niin, etten luottaisi läheisteni apuun tai neuvoihin. Minulla on vain joku sisäänrakennettu tarve pärjätä yksin.

En haluaisi olla suorittaja. Haluaisin osata nauttia elämästä sotkunkin keskellä, haluaisin osata sanoa, että nyt mua oikeesti väsyttää, kiukuttaa ja laiskottaa, enkä mä vaan jaksa. Mutta en myönnä sitä edes itselleni vaan pyrin löytämään aina uusia keinoja saada energiaa ja sietää väsymystä sekä pettymyksiä. Yhtäkkiä huomasin olevani myös pessimistinen, mitä en ennen ollut koskaan. Lapsesta asti elämän suurimmissakin myrskyissä minua on kantanut ihmeellinen optimistisuus ja olen aina ajatellut asioiden menevän lopulta hyvin. Vaikka tiedän, ettei minusta tule yhtään onnellisempaa ”sit kun…”, suoritan silti. Koska olen ollut itsestäni niin epävarma, olen hakenut hyväksyntää juuri suorittamisella, mutta myös muilla, väärilläkin keinoilla. Olen lisäksi hakeutunut sellaisten ihmisten seuraan, jotka ovat saaneet minut tuntemaan hyväksytyksi ja jotenkin paremmaksi. Toisaalta siinä on toki puolensa, mutta se ei helpota hyväksynnän hakemisen tarvetta, jonka syy on lopulta muualla.

Jatkuvalla suorittamisella ihminen nimenomaan hakee sitä hyväksyntää. Ja sitähän mä juuri teen. Todistelen ennen kaikkea itselleni, että mähän pystyn hyvin handlata kaksi työtä, äitiyden, parisuhteen, koirat, ystävyyssuhteet, treenin ja hyvän ruokavalion sekä pitää siinä samassa sen kodin ihan huippukunnossa. Samalla haen sitä hyväksyntää muilta, että mä olen jotenkin muka hyvä ihminen kun selviydyn tästä kaikesta järjissäni joka päivä. Tunnelukkotestin mukaan vaativuuden tunnelukko on kaikkein voimakkain tunnelukkoni. Olen lapsesta asti halunnut miellyttää ihmisiä aivan liikaa. Minulta on vaadittu liikaa ja minä vaatinut itse itseltäni liikaa. Teen sitä edelleen. Jatkuvalla suorittamisella yritän täyttää muka jotain tyhjiötä elämässäni ja esimerkiksi juuri se konkreettinen asia, kodin sotkuisuus, mittaa onnistumistani ihmisenä. Kun kirjoitan tätä, mietin itsekin, että toihan on ihan hullua. Vaadin itseltäni myös aivan liikaa töissä – en ole koskaan mielestäni tarpeeksi nopea ja järjestelmällinen enkä ole oikeastaan koskaan ollut 100% tyytyväinen yhteenkään blogipostaukseeni tai kuviini. Toisten blogeja sen sijaan katson ihailleen, miten sillä on noin hienot kuvat ja miten se kirjoittaa noin hyvin?

Itsekriittisyys, huono itsetunto, epäitsekkyys ja vaativuus leimaavat jokapäiväistä elämääni paljon. Kuitenkin, koska olen suorittajaluonne, minun on näytettävä ulospäin reippaalta ja vahvalta. Toisaalta elämä on kyllä koulinut minusta vähän turhankin vahvan ja kyynisen. Ja sen ärsyttävän pessimistin, joka en haluaisi olla. Muutos lähtee tietysti minusta ja omasta halustani kehittää itseäni. Koska haluan nyt niin kovasti muuttaa omia toimintatapojani ja ajattelinkin tämän tulevan kevään ja kesän teeman olevan rentous ja nimenomaan sen vaativuuden tunnelukon avaaminen. Ehkä opettelen myös pyytämään apua? Sen verran joku voisi auttaa, että kertoisi jos on päässyt eroon turhasta suorittamisesta ja että miten ihmeessä se oikein tapahtui? Ja rehellisesti, voiko sotkuisessa kodissa oikeesti oppia rentoutumaan?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Naisille oma pöytä

tiistai maaliskuu 27 2018

Mamma, eli isoäitini, teki aikanaan työuransa seppänä isolla tehtaalla. Sama mamma käyttää edelleen juhlissa korkokenkiä, värjää hiuksiaan säännöllisesti ja käyttää selektiivistä kosmetiikkaa. Mummo, eli toinen isoäitini kävi kanssamme kalassa kun olimme lapsia, teki aina raskaita maatilan töitä ja keitti juhliin aina sahtia. Maailman herttaisin, ihana suvaitsevainen mummoni. Äiti taas ajoi yksin veneellä saareen yöksi ja vaihtaa varmaan edelleen autonsa renkaat ihan kotipihassa. Äiti, joka on yksi maailman parhaimmista leipureista ja ruoanlaittajista ja katsoo Youtubesta videoita highlighterin oikeaoppisesta levityksestä. Feministi on ollut käsitteenä minulle jopa vähän sellainen, että se on herättänyt ärsytystä. Tavallaan olen pitänyt itseäni aina feministinä, mutta vasta hiljattain olen alkanut ymmärtää miten vahva feministi minussa onkaan aina asunut. Koska minut on kasvatettu siihen, että nainen ja mies ovat aivan yhtälailla tasa-arvoisia eivätkä naisroolimallini ole olleet mitään hiljaisia ja alentuvia seinäruusuja, en ole edes ajatellut asiaa sen kummemmin.

En koskaan sanonut ääneen olevani feministi. En oikeastaan edes ajatellut olevani.

Vasta aikuisiällä olen kohdannut kuitenkin tilanteita, joissa olen kuitenkin joutunut kohottamaan kulmakarvojani ja miettimään, että onko toi mies oikeesti ihan idiootti? Muutama vuosi sitten ravintolassa tilasin itselleni punaviiniä. Seurueessamme ollut mies ihmetteli tätä ääneen. ”Eihän naiset juo punaviiniä..” Menin todella hämilleni. Myöhemmin kuulumisiamme on kyselty vain mieheltä, lomasuunnitelmistamme tiedustellaan mieheltä ja autokaupassa minulle on ehdotettu pientä ”kauppakassia”. Baarissa miehet ovat ehdotelleet yhtä jos toista, lääppineet luvatta ja puhuneet muutenkin hyvin ala-arvoisesti niin minusta kuin muistakin naisista.

En ole ottanut näitä koskaan loukkauksina. Minulla on sen verran omanarvontuntoa, että olen ajatellut tällaisen käytöksen olevan vain miehen puolelta typeryyttä ja minun vastuullani on pitää häntä vain typeränä. Monet heistä eivät vain ajattele, eikä kaikkia ole kasvatettu oikein. Ensimmäinen kerta, jolloin sisäinen feministini todella nosti päätään, oli eräissä juhlissa. Juhlissa, joissa oli varattu naisille oma pöytä. Naiset ja lapset oli laitettu samaan pöytään syömään, kun taas miehet istuivat omassaan. Kun minua kehotettiin siirtymään miesseuralaiseni vierestä naisten pöytään, olin tyrmistynyt. Tietysti siitä, että joutuisin istumaan eri pöydässä kuin seuralaiseni, mutta ennen kaikkea siitä, että järjestely tuntui olevan kaikille muille naisille ihan okei.

Olen tuonut esille sitä, kuinka omassa elämässäni pidän niin ikään perinteisistä sukupuolirooleista, mutta se ei estä minua olemasta feministi. Se ei myöskään estä minua tyrmistymästä tästä, että naisille on ihan oikeasti edelleen 2010-luvulla varattu juhliin oma pöytä. Kyseessä ei ollut kuitenkaan mikään saunailta. Puolustan naisten naisellisuutta ja annan miesten maksaa ravintolalaskut, siksi koska se on oma valintani. Yksikään mies ei päätä, mitä viiniä juon tai missä pöydässä istun. Olin tyytyväisenä elänyt omassa tasa-arvoisessa kuplassani, mutta kaikkialla ei näköjään olekaan ihan yhtä tasa-arvoista, vaikka samassa maassa ollaankin. Olen myös ehkä vältellytkin puhumasta feminismistä. Ihan jo senkin takia, että eihän tällainen jaottelu eri pöytiin (ja sen hiljainen hyväksyntä) ole mitään verrattuna naisen asemaan maailmalla, siihen ihan oikeaan epätasa-arvoon. Kertokaa kuitenkin esimerkkejä omasta elämästä – miten miehen ja naisen epätasa-arvoisuus näkyy vielä ihan tällaisissa arkipäivän tilanteissa?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian