Oikea tapa olla äiti

maanantai kesäkuu 12 2017

Ystäväni ovat muutaman viikon sisällä saaneet ensimmäiset lapsensa. Ja yksi syntyy vielä todennäköisesti tänään. (Se tunne, kun paras ystäväsi saa lapsen..) Vauva-asioiden lisäksi keskusteluissamme on ollut viime aikoina paljon myös vanhemmuus. Me kaikki olemme erilaisia äitejä ja erilaisia vanhempia. En ymmärrä miten toisten on niin vaikeaa hyväksyä sitä. Äitiys jakaa aina paljon ajatuksia, mutta miksi sitä omaa tapaansa korostetaan aina parempana ja juuri oikeana? Niin järjetöntä. Pienten lasten vanhempien tulisi vetää yhtä köyttä, ymmärtää erilaisuutta ja poimia toisten toimintatavoista itselleen ne parhaimmat jutut.

No, sitten yksi esimerkki. Kirjoitan tätä postausta, sillä olin aivan tyrmistynyt kun luin eräältä vauva-aiheiselta sivustolta oksitosiinitipan vaikutuksista. Sivusto on tehty tueksi odottaville äideille ja synnytysosion tarkoituksena olisi ainakin omien ajatusteni mukaan lievittää vanhempien jännitystä antamalla lisää infoa aiheesta. Aivan ensimmäisenä tässä jutussa oli lainauksia äideiltä. Kuinka oksitosiinitipalla käynnistetty synnytys on ollut todella raju kokemus, kuinka supistukset ovat olleet luonnollisia supistuksia pidempiä ja todella paljon voimakkaampia, kuinka oksitosiini on vaikuttanut negatiivisesti vauvaan. Koko juttu korosti näitä huonoja puolia. Jos en tietäisi koulutukseni ja omien kokemusteni kautta keinotekoisen oksitosiinin vaikutuksista, tuon sivuston perusteella kieltäytyisin siitä viimeiseen asti. Mielenkiinnosta selailin sivustoa enemmän, imetyspuolesta en lähde edes tässä kirjoittamaan..

Tulevat ja tuoreet äidit ovat muutenkin herkkiä. Se, että arvostelee kivunlievityskeinoja synnytyksessä tai päätöstä olla imettämättä, on väärin. Sinun tapasi toimia saattoi olla sinulle oikea, mutta se ei ole naapurillesi oikea. Onhan jokainen synnytyskin erilainen. Se, että oksitosiinitippa tekee supistuksista pitkiä ja kivuliaita, ei ehkä ole oksitosiinitipan vika. Vaikka olisi saanut viisi lasta lääkkeettömillä synnytyksillä, kuudes voi olla aivan helvetillinen ja haluat kaikki kivunlievityskeinot. Imetys ei välttämättä tunnu lainkaan hyvältä, joten et ole huono äiti jos päätät lopettaa. Yhteiskunta ja toiset äidit asettavat aivan liikaa paineita tuoreille vanhemmille. Se on sääli, sillä miten voimaannuttava kokemus olisikaan, jos voisimme kaikki tukea ja tsempata toisiamme. Neuvoja on ihana saada, mutta omia muka-oikeita toimintatapoja on ihan turha tuputtaa.

Sain itse kuulla valtavasti painostusta alatiesynnytykseen ja imetykseen. En tehnyt lopulta kumpaakaan. Synnytyskokemukseni oli omasta mielestäni täysi kymppi ja nautin suunnattomasti helposta vauva-ajasta pulloruokinnalla. Se teki minusta paremman äidin. Kuitenkin itse kannustan kaikkia aina ensisijaisesti normaaliin alatiesynnyttämiseen ja imetykseen jo terveydellisten seikkojenkin puolesta. Voin puhua omien ratkaisujeni helppoudesta ja onnistumisesta, mutta ymmärrän samalla että ne olivat minulle sopivia vaihtoehtoja, eivät välttämättä ystävilleni. Kaikille tuleville ja tuoreille vanhemmille valtavasti tsemppiä, uskokaa itseenne ja siihen, että te tiedätte kyllä mikä lapsellenne on parasta. Neuvoja kannattaa ottaa vastaan, sopivan kriittisesti.

 

FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian

 


Raskauden loppumetreillä..

tiistai toukokuu 30 2017

En siis minä! Jos joku erehtyi otsikosta luulemaan. Kaksi kolmesta ystävästäni ovat jo synnyttäneet, vielä yksi jäljellä.. Aivan kuin siitä olisi vasta muutama päivä, kun lapsuudenystäväni Hanna kertoi raskaudestaan. Ja tällä viikolla on jo hänen laskettu aikansa. Olen elänyt koko talven ja kevään varsinaisessa vauvahuumassa, onneksi ihan pian pääsen nuuskimaan vauvantuoksua ja pitämään pieniä ihmeitä sylissäni. Toteutettiin Hannan kanssa vielä loppuvaiheen raskauskuvaus hänen kotonaan muutama viikko sitten. Kuvista tuli niin ihania, että halusin jakaa ne täällä blogissakin..

Omasta raskaudestani ei ole kuin puhelimella napattuja kuvia ja se tietysti vähän harmittaa näin jälkikäteen. Raskausmahaa kun ei itselläni enää nähdä. Vaikka puhelimellakin sai 2014 todella hyviä kuvia, olisi ollut kiva toteuttaa edes jonkinlainen, vähän virallisempi raskauskuvaus. Vaikka nämäkin kuvat on otettu ihan vain kotona ja omalla kalustolla, niistä voi kuitenkin teettää paperikuvia tai jopa valokuvataulun. Ammattilaisen työnjälki on toki erilaista, mutta onnistuu sitä itsekin jos lopputuloksen ei tarvitse olla täysin priimaa.

Raskauskuvaus kannattaa toteuttaa noin 3-4 viikkoa ennen laskettua aikaa. Mitä lähemmäs laskettua aikaa mennään, sitä todennäköisempää on myös synnytyksen alkaminen. Ajankohdan kanssa kannattaa siis pelata varman päälle, ettei raskauskuvaus muutu vastasyntyneen kuvaukseksi. Liikkuminen on myös paljon helpompaa esimerkiksi viikoilla 36-38 kuin ihan loppuvaiheessa. Vatsa on todennäköisesti myös ylhäällä eikä laskeutunut, jolloin kuviin ikuistuu kaunis, pyöreä ja selkeä vauvavatsa. Myöskään turvotus ei ole näillä viikoilla vielä pahimmillaan.

Hanna on näissä kuvissa niin kaunis. Vaikka tiedän, ettei raskaanaolo ole todellakaan se maailman mukavin ja hehkein olotila, pyöreä vatsa on silti niin hurmaava kun tietää sen sisällön. Ei voi kuin nostaa hattua Hannan voinnille, edelleen hän reippaasti kipittelee koroilla, kantaa kauppakasseja ja nukkuu yönsä hyvin. Itse kuukautta ennen äitiyslomaa sairaslomalle jääneenä, kahdeksan kuukautta oksentaneena ja hirveistä selkäkivuista kärsineenä en voi kuin ihailla häntä. Oletteko te ikuistaneet itsenne ja vatsanne raskaanaollessanne? Raskauskuvaus on kyllä ihana tapa saada pysyvät muistot – ja aikahan sitten kultaa ne, eikä vuoden päästä välttämättä edes muista sitä tukalaa oloa.

FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Sektio – mun oma synnytyskertomus

lauantai huhtikuu 08 2017

Vihdoin! Olen saanut paljon kyselyjä synnytyksestäni, tai tarkemmin sektiosta, niin yksityiselämässä kuin somessakin joten ajattelin tehdä siitä ihan oman postauksen. Tykkään ainakin itse lukea muiden sektiokertomuksia ja erityisesti tykkäsin lukea niitä etsiessäni tietoa juuri ennen omaani. Synnytyskertomuksia tuntuu olevan miljoonia, mutta sektioista asiaa oli ainakin silloin kolme vuotta sitten vaikeampaa löytää. Tässä siis yksi lisää. Pitkä kuin nälkävuosi, mutta sitähän se koko odotus ja synnytys ovat.  

Ensimmäinen ajatukseni, kun tajusin että minusta tulee äiti, oli ”en muuten todellakaan synnytä”. Aloin samantien etsiä tietoa synnytyspelon takia tehtävästä sektiota, yksityisistä sairaaloista ja kaikista mahdollisista keinoista, miten saan itselleni sektion. Olen ollut mukana alatiesynnytyksessä, voisin hyvin tehdä töitä kätilönä tai jopa doulana ja synnytys on mielestäni yksi upeampia ihmiselämän aikana (mahdollisesti) tapahtuvia asioita. Mutta itse en pystyisi siihen, koskaan. Yritin prosessoida synnytyspelkoani ehkä viikon, mutta ajatus tuntui niin mahdottomalta, että se jäi siihen. Suurimmat syyt miksen halunnut synnyttää, olivat ehdottomasti hallinnan tunteen menetys, kipu ja arvaamattomuus. Joku voi nyt ajatella, että nämä kaikki elementithän ovat läsnä myös sektiossa ja periaatteessa ihan jokaisessa arkipäivässä, mutta synnytyspelkoni oli niin vahva, että se pelontunne kumosi järjen ihan 6-0. Ajatus kivuttomasta, nopeasta, kellontarkkaan aikataulutetusta ja alusta loppuun asti suunnitellusta sektiosta voitti aina.

Ilmoitin synnytyspelostani heti ensimmäisellä neuvolakäynnillä ja ensimmäisellä kerralla tavatessani neuvolalääkärin, kerroin haluavani sektion. Onnekseni lapseni oli vielä suurimman osan ajan raskaudesta ”väärinpäin” eli perätilassa, jonka takia sektiomahdollisuudesta puhuttiin minulle muutenkin usein. Jos hän olisi kuitenkin kääntynyt, alatiesynnytys olisi ollut edessä. Siispä varmistin itselleni sektion lääkärin antamalla diagnoosilla. Synnytyspelko. Jos haluatte kuulla lisää tiestä sektioon synnytyspelkodiagnoosin kautta tai esimerkiksi pelkopoliklinikan toiminnasta tai keskustelujen sisällöistä, kerron niistä oikein mielelläni. Tämä postaus keskittyy kuitenkin enemmän itse sektioon, sehän voidaan tehdä monesta syystä.

Sektioita on kolmenlaisia. Suunniteltu eli elektiivinen sektio sovitaan usein jo viikkoja etukäteen. Oman ajan sain noin 3-4 viikkoa ennen sektiopäivää. Kiireellinen sektio tehdään sektiopäätöksestä yleensä noin 10-30 minuutissa. Syitä kiireelliseen sektioon ovat esimerkiksi huonosti edennyt synnytys, riski hapenpuutteeseen, heikentyneet sydänäänet jne. Näille yhteistä on, että leikkaus tehdään puudutuksessa ja äiti on hereillä leikkauksen ajan. Leikkausviilto tehdään poikittain alavatsalle. Isä tai tukihenkilö saa olla mukana leikkaussalissa. Hätäsektioon päädytään onneksi todella harvoin. Hätäsektio tehdään vain, jos äiti tai vauva on hengenvaarassa. Hätäsektiossa äiti nukutetaan ja isä/tukihenkilö joutuu odottamaan salin ulkopuolella. Hätäsektiopäätöksestä noin viiden minuutin kuluttua vauva on ulkona kohdusta.

Oma sektioni oli siis elektiivinen sektio, joka tehtiin Naistenklinikalla. Se oli sovittu tiistaille, mutta maanantaina Naistenklinikan lääkäri soitti ja siirsi aikaa keskiviikolle muutaman ylimääräisen sektion takia. Ärsytti! Sain kuitenkin päivän aikaa vielä valmistautua. Tiistai-iltana pakkasin sairaalakassin ja söin täyttävän pasta-aterian, sillä aamulla en saisi syödä ennen leikkausta. Soitin Naistenklinikalle ja he kertoivat sektioni olevan päivän kolmas, joten minun pitäisi mennä yhdeksäksi sairaalalle. Kävin saunassa ja nukuin todella hyvin. Keskiviikkoaamuna heti herättyäni laitoin sairaalan tukisukat jalkaan ja tuskailin kun en saanut edes aamukahvia. Vein koirat ulos ja rapsuttelin heitä oikein kovasti, tulisi kauhea ikävä. Toivoin pääseväni viikonlopuksi kotiin. Otin viimeisen mahakuvan ja lähdettiin ajamaan sairaalalle. Kävin alakerran labrassa vielä verikokeessa kunnes menin yläkerran lapsivuodeosastolle, jossa kätilö otti meidät vastaan..

Emme päässeet vielä varsinaiseen sairaalahuoneeseen, joten säilytimme tavaroita osaston lukituissa kaapeissa ja vaihdoimme vaatteet sivuhuoneessa, jossa keskustelimme vielä kätilön kanssa sektion etenemisestä. Isä sai valkoiset housut ja t-paidan sekä tietysti myssyn, minulle puettiin leikkauspaita ja sairaalan vaaleanpunainen aamutakki. Jalkaan Osaston sohvalla tuli kulutettua aikaa muiden päivän sektioitavien äitien kanssa omaa vuoroa odotellessa. Tekstailin kavereiden kanssa niitä näitä, hoidin muutaman työasian ja kouluhommankin. Tuleva isä halusi välipalaa ja lounasta, istuin kahviossa naama nurinpäin seurana. Hirveä nälkä ja jano. Sektiojono eteni hitaasti, joten kätilö väläytteli kanyylin laiton ja nesteytyksen mahdollisuutta, ettei vointini menisi niin huonoksi. Noin klo 12.30 meitä pyydettiin vihdoin lähtemään kerrosta alaspäin leikkaussaliin.

Kävelin saliin vitsaillen mieheni kanssa (meillä on todella huono huumorintaju) ja vasta ovella tajusin, että se on menoa nyt. Istuin sängylle, riisuin kylpytakin ja anestesialääkäri laittoi kämmenselkääni kanyylin. Sain juotavaksi kipon natriumsitraattia (sellainen pahanmakuinen liuos joka neutraloi hapanta mahansisältöä), se maistui aivan suolavedeltä. Ja sitten, hetki johon olin valmistautunut koko raskauden ajan. Ei, se ei ole lapsen syntymän hetki. Vaan epiduraali- ja spinaalipuudutus. Asetuin jo valmiiksi istuma-asentoon, jossa saisin pidettyä käsillä kiinni polvitaipeistani. Olin treenannut tätä jo kotona. Anestesialääkäri pyysi minua kuitenkin makaamaan kyljelläni puudutuksen laiton aikana. In your dreams! Vaikka tiesin asennon olevan minulle todella hankala, pakkohan se oli. Kynsin hampain suostuin kylkimakuulle ja lääkäri rauhallisesti selitti koko ajan mitä puudutuksen laitossa tapahtuu. Ihopuudutus vain vähän nipisti ja suoristin selän heti. Tämä oli syy, miksi olisin halunnut istua, sillä siinä asennossa puudutuksen laittaminen on ainakin itselleni helpompaa. Selän täytyy pysyä kaarella, jotta nikamavälit ovat auki ja puudutus saadaan spinaali- ja epiduraalitilaan. No, ei mennyt kuin Strömsössä. Mua pistettiin muistaakseni 4-5 kertaa ennen kuin neula osui oikeaan paikkaan. Jossain vaiheessa vaihdettiin neulaa ja pidempää versiota ei yhtäkkiä löytynytkään salista. Siinä sitten selkä pyöreänä sellainen sukkapuikkoa muistuttava neula nikamavälissä makasin kyyneleet poskilla aivan tuskanhiestä märkänä ja huusin aivan varmasti kaikki maailman kirosanat moneen kertaan. Kun neulat ja oikeat puudutuskohdat vihdoin löytyivät, epiduraali-spinaalicocktail alkoi vaikuttaa samantien. Sekään ei mennyt ihan ruutuun, vaan puudutus tuntui lukemattomilta sähköiskuilta pakaralihaksessa. Sattui aivan h*lvetisti. Yhtäkkiä tajusin, etten voi liikuttaa jalkojani. Jes, se oli siinä. Puudutus tosin meni hieman liian ylös, eivätkä käteni toimineet täysin normaalisti. Hulluinta oli, että tunsin kaiken kokoajan. Kaiken, paitsi lämpötilavaihtelut ja kivun. Tunsin, missä asennossa jalkani ovat ja jos joku koski vatsaani.

Kun makasin liikkumattomana leikkauspöydällä, minulle laitettiin katetri ja leikkausalue desinfioitiin ja peiteltiin. Kylmä-kuumavaihtelulla testattiin vielä puudutuksen toimivuus – toimi. Verho asetettiin eteeni, etten näe mitä leikkausalueella tapahtuu. Mies sai tuolin viereeni ja silloin nauratti taas, selvisin puudutuskoettelemuksesta. Kirurgi esitteli itsensä ja sanoi, että laitetaan vauva sitten verensokeriseurantaan kun hän on niin pieni. Veikkasin kaksikiloiseksi, sillä vatsani oli todella pikkuinen. Hän sanoi, että vauvan asento näkyy kauniisti vatsan läpi ja että kohta hän on täällä. Leikkaus alkoi 13:10. Se eteni nopeasti, eikä tuntunut missään. Lääkäri sanoi, että kohta saattaa tuntua epämiellyttävältä, kun vauva otetaan ulos. Sekään ei tuntunut oikeastaan missään. Kuulin vain sanat ”Vauva syntyy nyt” ja sen jälkeen pienen huudon joka loppui melko pian. Katsoin vasemmalle ja näin, kun sinistä vauvaa kannettiin sivupöydälle puhdistettavaksi. Samaan aikaan tuntui, kuin valtava paino olisi lähtenyt vatsaltani pois. Sekunneissa tuli todella kevyt olo. Kätilö pyyhki vauvaa verestä ja imi hengitysteitä ohuella letkulla. Pyörrytti. En edes tajunnut, että lapsi oli oikeasti minun. Hoitajat onnittelivat ja mä vaan tuijotin omia käsiäni, joita yritin epätoivoisesti liikutella. Yhtäkkiä vauva oli viety pois ja leikkaussalissa oli enemmän ihmisiä kuin äsken. Hälinän keskellä erotin diatermian jatkuvan äänen, sen laitteen millä poltetaan verisuonia kiinni. Kukaan ei kertonut mistä on kyse, mutta en kyllä osannut epäilläkään mitään. Hoitaja kertoi, että kätilö vei vauvan vastasyntyneiden valvontaosastolle virvoiteltavaksi, sillä vauvan hengitys oli hieman huonoa. Tuore isä lähti vauvan mukaan. Mä tuijotin edelleen niitä kankeita sormia ja verhon läpi näkyviä veriroiskeita. Musta tuli äiti. Ei edes itkettänyt. Kaikki kyyneleet taisivat vierähtää siinä puudutuksessa.

Muutaman minuutin kuluttua jakkupukuun pukeutunut nainen tuli onnittelemaan pojan syntymästä ja esitteli itsensä. Hän oli erikoislääkäri, joka oli kutsuttu avuksi leikkaukseen sillä istukkani oli irronnut ennen aikojaan ja verenvuoto oli ollut voimakas. Kirurgi sai kuitenkin tyrehdytettyä vuodon ajoissa, joten hänen ei tarvinnut edes pukeutua leikkaukseen. Salin henkilökunta kertoi vauvan ja isän olevan valvontaosastolla. Mies tulikin pian takaisin, kertoi vauvan mitat ja näytti kuvan. Ei näyttänyt kyllä yhtään omalta. Hän kertoi, että vauva jää osastolle hengitystukeen ja valvontaan ainakin muutamaksi tunniksi. Mun kiinniompelu kesti noin tunnin, jonka jälkeen mut pestiin vyötäröstä alaspäin (kukaan ei kertonut, että sitä verta tulee aivan tolkuttomasti kun kohtua painetaan kasaan) ja siirrettiin sänkyyn. Sain ne ihanat sairaalan verkkokalsarit ja haavan päälle laitettiin hiekkapussi. Puudutus alkoi lakata jo matkalla heräämöön, joka oli leikkaussalin seinän takana. Heti heräämöön päästyäni pyörittelin jo nilkkoja.

Heräämössä olin pari tuntia kiinni monissa johdoissa ja monitoreissa. Pyysin jatkuvasti lisää lääkettä ja puhelimen. Tekstailin perheenjäsenille, kavereille ja sain äidiltä kuvan koirista. Oli ikävä jo nyt. Laitoin kuvan ystävälleni kuvan itsestäni saatesanoin ”Hengissä, mulla on kuulemma lapsikin jossain täällä mut en tiedä missä..” Saatoin olla hieman morfiinitokkurassa. Ihmettelin litteää vatsaa, joka näytti siltä kuin en olisi koskaan ollutkaan raskaana. Verensiirrot valmisteltiin istukan irtoamisestta aiheutuneen verenhukan takia, mutta hemoglobiini oli jostain ihmeen syystä niin korkea, ettei lisäverta tarvittukaan. Heräämön hoitaja on ollut ihanin sairaanhoitaja, joka minua on koskaan hoitanut. Hän halasi, silitteli jalkojani, toi lääkettä ja piti seuraa kokoajan. Olisin vain halunnut jäädä sinne. Parin tunnin jälkeen minut kuitenkin kärrättiin yläkerran lapsivuodeosastolle omaan huoneeseen, mutta matkalla sain käydä katsomassa poikaani. Olin niin heikossa kunnossa leikkauksen jäljiltä etten voinut kuin maata sängyssä, mutta vilaukselta näin pienen pojan makaavan omassa lämpöpatjasängyssään nasaaliylipainehoidossa.

Lapsivuodeosastolla aloin oksentaa lähes taukoamatta ja lääkäri totesi minulla morfiiniyliherkkyyden. Iltaykahdeksan aikaan yritin nousta ensimmäistä kertaa istumaan ja se jopa onnistui. Pääsin pyörätuoliin ja pääsimme katsomaan vauvaa. Sain Micaelin ensimmäistä kertaa syliin ja oksensin. Ikimuistoista. Micael joutui jäädä vielä yöksi hengitystukeen ja sai maitonsa nenämahaletkun kautta. Nukuin yön todella huonosti sairaalan surkean sängyn takia, mutta salaa jopa nautin siitä että sain toipua ensimmäisen yön ihan rauhassa tyhjä vauvansänky vierelläni. Seuraavana päivänä sain katetrin pois ja kävelin jo itse valvontaosastolle hakemaan pikkuista luokseni. Istuin siellä varmaan tunnin Micael sylissäni ja ihmettelin, kuinka hän vain nukkui. Kerroin heti haluavani kotiin ja sinne me päästiinkin alle 48 tunnin kuluttua synnytyksestä. Viimeisenä aamuna kärräilin Sektiohaavassa oli ompeleita noin sata kahdeksassa eri kerroksessa. Kaksi viikkoa oli aika pirullista pyytää aina apua sängystä nousemiseen, mutta jo neljäntenä päivänä leikkauksesta kävelin 5 kilometrin vaunulenkin.

Kokonaisuudessaan ja kaikista pienistä vaikeuksista huolimatta mulle jäi sektiosta todella positiivinen kokemus. Se tulee olemaan mun ensimmäinen ja viimeinen synnytyskokemus ja sitä läpikäydessäni kätilön kanssa ennen kotiinlähtöä kiitin kaikesta siitä ymmärryksestä ja ensiluokkaisesta hoidosta jota Naistenklinikalla sain. Suomessa terveydenhuoltoa kritisoidaan todella paljon, mutta omalla kohdallani kaikki meni todella hyvin. Niin ja hei, saa kysyä mitä tahansa ja kertoa omia sektiokokemuksia kommenttiboksissa! 

FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian