Vauvaa vaille perhe

sunnuntai lokakuu 29 2017

Jos ollaan ihan rehellisiä, en ennen oman lapseni syntymää oikein ymmärtänyt miten lapsettomuus voi olla jollekin niin iso juttu. Olen kyllä hyvin nuoresta asti ajatellut lasten olevan lahja, ei niitä niin vain tehdä. Lapsettomuutta on ollut kyllä lähipiirissäni mutta jotenkin en osannut suhtautua siihen, ehkä siksi, että kuvittelin itse olevani vapaaehtoisesti lapseton. Joku päätti jossain kuitenkin toisin. Sillä hetkellä kun tuijottaa positiivista raskaustestiä ja huutaa mielessään ”vittu, vittu, vittu” iskee tajuntaan ajatus, että ehkä samalla hetkellä joku muu tuijottaa samanlaista testiä yhtä epätoivoisena. Testistä vaan puuttuu se toinen viiva.

Olen puhunut vahinkoraskaudestani hyvin avoimesti. Yllättävän moni kysyi minulta, ajattelinko lapsettomia siinä vaiheessa kun päätin jatkaa raskauttani. No en ajatellut. Miksi minun pitäisi pitää lapsi ikään kuin jonkun toisen puolesta? Typerä kysymys, sori vaan. Nykyään lapsettomuus on ajatuksissani hyvin usein. Ajattelen asioita muutenkin hyvin paljon ja olen äärimmäisen empaattinen, joskus olen jopa itkenyt ajatuksesta, että minulla on niin ihana poika, mutta joku ei koskaan saa omaansa. Oman lapseni syntymän jälkeen olen vilpittömästi toivonut kaikille samanlaista onnea ja rakkautta jota oma lapsi tuo. Toiset osaavat odottaa sitä jo etukäteen, minä onneksi sain osani siitä arvaamattani. Elämän epäreiluus näkyy pelottavan hyvin lapsettomuudessa. Se on kuin vakava sairaus – miksi juuri hän sairastui? Miksi juuri he jäivät ilman lasta? Samaan aikaan raskaudenkeskeytyksiä tehdään Suomessa vuosittain noin kymmenen tuhatta. Epäreilua, todellakin. Ehkä kaikella on tarkoituksensa, mutta miksi hän, joka on lapsesta asti halunnut olla äiti ja olisi siinä paras mahdollinen, jääkin ilman? Toisaalla lapsi otetaan huostaan ihmiseltä, joka ei todellakaan ole hyvä äiti.

Vanhemmuus ei ole itsestäänselvyys. Mua puistattaa jokaikinen vauvaprojekti ja lapsen tekeminen. Joka ikinen oletus, että häiden jälkeisenä kesänä se vauva sitten syntyy. Jos lapsen saaminen on ollut toisille helppoa, se voi toisille olla mahdotonta. Silti monet unohtavat tämän. Kaikki eivät ole valmiita adoptioon tai sijaisvanhemmuuteen. Hedelmöityshoidot ovat myös todella raskas prosessi. Onneksi on kuitenkin olemassa paljon keinoja lapsettomuuden hoitoon, jos niihin on vain valmis. Eikä kaikilla ole edes taloudellista mahdollisuutta kalliisiin lapsettomuushoitoihin tai adoptioon ja toiset maksavat kymmeniä tuhansia hoidoista, jotka eivät välttämättä toimi. Toisaalta, silloin kun toimivat, se voi olla monelle pieni hinta niin hartaasti toivotusta lapsesta.

Lapsettomuus on todellakin iso juttu. Se voi viedä elämänilon, sairastuttaa ja tuhota parisuhteen. Kun elämän suurimmat haaveet murskautuvat kerta toisensa jälkeen, vaikutukset näkyvät kaikkialla. Myös sekundäärinen lapsettomuus voi olla hyvin raskasta vaikka olisikin jo kerran saanut kokea sen syntymän ihmeen ja rakkauden omaa lasta kohtaan. Lapsettomat ovat helposti katkeria ja heidän on vaikeaa iloita toisen raskausuutisista ja vauvaonnesta. Eivät tietenkään kaikki, osa iloitsee muiden puolesta vielä entistäkin suuremmin. Ilon takana voi kuitenkin piillä valtava suru. En tietenkään itse tiedä koska minulla on aiheesta aivan päinvastaista kokemusta, miten lapsettomat haluaisivat että heihin suhtaudutaan. Siksi olisin hurjan kiitollinen, jos kertoisit mikäli sinulla on kokemusta. Lapsettomuudesta ja sen tuomista tunteista muutenkin. Tiesithän, että voit kommentoida blogiini myös nimettömänä ja ilman sähköpostiosoitettasikin? Tämän otin esiin siksi, että tiedän kuitenkin aiheen olevan monelle niin kipeä ja arka, etteivät he pysty keskustelemaan siitä omalla nimellään.

Toivon koko sydämestäni, että jokainen niin haluava saisi kokea onnen lapsesta ja siitä rakkaudesta, mitä se elämään tuo. Tavalla tai toisella ♥

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Kun äidiksi tuleminen pelottaa

perjantai lokakuu 06 2017

Olen viimeaikoina fiilistellyt jotenkin poikkeuksellisen paljon äitiyttä. On aivan ihanaa olla äiti ja jotenkin lapseni on muuttanut koko identiteettini ihan täysin. Samalla olen kuitenkin myös hämmästellyt, miten ihmeessä pelkäsin tätä joskus niin paljon? Miksi en halunnut ikinä olla äiti? Tiedän, että varmasti siellä ruudun toisella puolellakin on monia, joita äidiksi tuleminen pelottaa. Tai isäksi tuleminen. Tuttavapiirissäni on paljon lapsettomia, joiden tiedän vähän kammoksuvan vanhemmuutta kun elämä on nyt niin helppoa. Ymmärrän kaikkia teitä niin hyvin, koska pelkäsin sitä itsekin. Ajatus kauhistutti, ei tuntunut lainkaan omalta, enkä nähnyt itseäni millään tavalla äitinä. Kun olin elämäni vaikeimman päätöksen edessä, yksi asia nousi kaiken muun yläpuolelle. Elämä on nyt ehkä kivaa lapsettomana, mutta mitäs sitten kun olen viisikymmentä? 

Elämä voi tuoda eteen mitä tahansa, milloin tahansa ja vaikka minulla olisi kymmenen lasta, en silti ehkä näe 50-vuotispäivääni. Mutta tuo ajatus kantoi pitkälle. Otin silloin mielestäni aivan kauhean riskin, koin jotenkin uhraavani koko elämäni ja vapauteni ja kärsin parin kuukauden ajan aivan hirveästä identiteettikriisistä. Ja nyt se tuntuu aivan älyttömän turhalta. En ehkä silloin ollut valmis äidiksi, mutta mä hitto vie kasvoin äidiksi. En osaisi kuvitellakaan enää elämää ilman lasta. En missään nimessä väitä, että lapsettomat eivät tiedä mitä rakkaus ja onni ovat, mutta sanon ikäväkseni silti, että he jäävät paljosta paitsi. Lapsi opettaa, lapsi muuttaa ja lapsi vaikuttaa kaikkeen. En keksi mitään, mihin lapseni olisi vaikuttanut negatiivisesti itsessäni. Kaikki muutos on ollut pelkkää positiivista. Siksi, kohta neljän vuoden jälkeen, tuntuu niin hullulta millaisten tunteiden kanssa sitä silloin taisteli. Vielä raskausaikanakin pelkäsin äitiyttä. Loppuraskaus oli lähinnä sellaista tragikoomista aikaa. Tiedättekö, kun vaikka benjihyppykorissa pelottaa niin perkeleesti, että sitten sitä vain epätoivoisesti naureskelee ja miettii, että suurin osa onneksi selviää tästä hengissä?

Jos äidiksi tuleminen pelottaa, mieti miksi. Listaa vaikka syitä paperille ja pohdi niitä. Vapauden menetys on varmasti monille yksi suurimpia syitä. Aina voi olla se äiti, joka vie vauvan joka paikkaan, totuttaa kyläilyyn ja koviin ääniin, eikä pidä niin säntillisesti kiinni nukkumaanmenoajoista. Ei se lapsi siitä kärsi. Neljän seinän sisälle jäävästä äidistä se kärsii paljon enemmän. Tottakai lapsi sitoo paljon, mutta vaadi itsellesi myös omaa aikuisten aikaa. Vähänkin riittää kun siitä nauttii täysillä. Vauva-aika on sitäpaitsi todella lyhyt. En ollut koskaan oikein sellainen rattaita työntelevä ja soseita itse keittelevä äiti, se aika tuntui vieraalta. Mutta vannon, että sekin menee ohi ennen kuin huomaatkaan. Sen sijaan olen fudista lapsen kanssa pelaava, muovailuvahoilla ihan innolla leikkivä satuja päivittäin lukeva äiti. Jokaiselle on se oma juttunsa ja omat parhaat vaiheensa. Toinen kokee äitiyden luontevana heti syntymän jälkeen. Ja jos se synnytys on se pelottavin juttu, sektion saa jo ihan pelonkin takia ja se on ihan pala kakkua. Koen kärsineeni jopa vuodentakaisesta poskiontelotulehduksesta enemmän kuin synnytyksestäni.

Postauksen pointtina on, että äidiksi tuleminen pelottaa varmasti monia, mutta on kaiken sen arvoista. Jos et halua olla perinteiseen äitimuottiin mukautuva äiti, ole äiti (tai isä) omalla tavallasi. Omassa elämässäni mikään ei ole tärkeämpää kuin lapseni ja mikään tunne ei ole verrattavissa siihen rakkaudentunteeseen, jota häntä kohtaan koen. Olen suunnattoman onnellinen, että tein päätöksen olla äiti.

 

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Oikea tapa olla äiti

maanantai kesäkuu 12 2017

Ystäväni ovat muutaman viikon sisällä saaneet ensimmäiset lapsensa. Ja yksi syntyy vielä todennäköisesti tänään. (Se tunne, kun paras ystäväsi saa lapsen..) Vauva-asioiden lisäksi keskusteluissamme on ollut viime aikoina paljon myös vanhemmuus. Me kaikki olemme erilaisia äitejä ja erilaisia vanhempia. En ymmärrä miten toisten on niin vaikeaa hyväksyä sitä. Äitiys jakaa aina paljon ajatuksia, mutta miksi sitä omaa tapaansa korostetaan aina parempana ja juuri oikeana? Niin järjetöntä. Pienten lasten vanhempien tulisi vetää yhtä köyttä, ymmärtää erilaisuutta ja poimia toisten toimintatavoista itselleen ne parhaimmat jutut.

No, sitten yksi esimerkki. Kirjoitan tätä postausta, sillä olin aivan tyrmistynyt kun luin eräältä vauva-aiheiselta sivustolta oksitosiinitipan vaikutuksista. Sivusto on tehty tueksi odottaville äideille ja synnytysosion tarkoituksena olisi ainakin omien ajatusteni mukaan lievittää vanhempien jännitystä antamalla lisää infoa aiheesta. Aivan ensimmäisenä tässä jutussa oli lainauksia äideiltä. Kuinka oksitosiinitipalla käynnistetty synnytys on ollut todella raju kokemus, kuinka supistukset ovat olleet luonnollisia supistuksia pidempiä ja todella paljon voimakkaampia, kuinka oksitosiini on vaikuttanut negatiivisesti vauvaan. Koko juttu korosti näitä huonoja puolia. Jos en tietäisi koulutukseni ja omien kokemusteni kautta keinotekoisen oksitosiinin vaikutuksista, tuon sivuston perusteella kieltäytyisin siitä viimeiseen asti. Mielenkiinnosta selailin sivustoa enemmän, imetyspuolesta en lähde edes tässä kirjoittamaan..

Tulevat ja tuoreet äidit ovat muutenkin herkkiä. Se, että arvostelee kivunlievityskeinoja synnytyksessä tai päätöstä olla imettämättä, on väärin. Sinun tapasi toimia saattoi olla sinulle oikea, mutta se ei ole naapurillesi oikea. Onhan jokainen synnytyskin erilainen. Se, että oksitosiinitippa tekee supistuksista pitkiä ja kivuliaita, ei ehkä ole oksitosiinitipan vika. Vaikka olisi saanut viisi lasta lääkkeettömillä synnytyksillä, kuudes voi olla aivan helvetillinen ja haluat kaikki kivunlievityskeinot. Imetys ei välttämättä tunnu lainkaan hyvältä, joten et ole huono äiti jos päätät lopettaa. Yhteiskunta ja toiset äidit asettavat aivan liikaa paineita tuoreille vanhemmille. Se on sääli, sillä miten voimaannuttava kokemus olisikaan, jos voisimme kaikki tukea ja tsempata toisiamme. Neuvoja on ihana saada, mutta omia muka-oikeita toimintatapoja on ihan turha tuputtaa.

Sain itse kuulla valtavasti painostusta alatiesynnytykseen ja imetykseen. En tehnyt lopulta kumpaakaan. Synnytyskokemukseni oli omasta mielestäni täysi kymppi ja nautin suunnattomasti helposta vauva-ajasta pulloruokinnalla. Se teki minusta paremman äidin. Kuitenkin itse kannustan kaikkia aina ensisijaisesti normaaliin alatiesynnyttämiseen ja imetykseen jo terveydellisten seikkojenkin puolesta. Voin puhua omien ratkaisujeni helppoudesta ja onnistumisesta, mutta ymmärrän samalla että ne olivat minulle sopivia vaihtoehtoja, eivät välttämättä ystävilleni. Kaikille tuleville ja tuoreille vanhemmille valtavasti tsemppiä, uskokaa itseenne ja siihen, että te tiedätte kyllä mikä lapsellenne on parasta. Neuvoja kannattaa ottaa vastaan, sopivan kriittisesti.

 

FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian