Kun äidiksi tuleminen pelottaa

perjantai lokakuu 06 2017

Olen viimeaikoina fiilistellyt jotenkin poikkeuksellisen paljon äitiyttä. On aivan ihanaa olla äiti ja jotenkin lapseni on muuttanut koko identiteettini ihan täysin. Samalla olen kuitenkin myös hämmästellyt, miten ihmeessä pelkäsin tätä joskus niin paljon? Miksi en halunnut ikinä olla äiti? Tiedän, että varmasti siellä ruudun toisella puolellakin on monia, joita äidiksi tuleminen pelottaa. Tai isäksi tuleminen. Tuttavapiirissäni on paljon lapsettomia, joiden tiedän vähän kammoksuvan vanhemmuutta kun elämä on nyt niin helppoa. Ymmärrän kaikkia teitä niin hyvin, koska pelkäsin sitä itsekin. Ajatus kauhistutti, ei tuntunut lainkaan omalta, enkä nähnyt itseäni millään tavalla äitinä. Kun olin elämäni vaikeimman päätöksen edessä, yksi asia nousi kaiken muun yläpuolelle. Elämä on nyt ehkä kivaa lapsettomana, mutta mitäs sitten kun olen viisikymmentä? 

Elämä voi tuoda eteen mitä tahansa, milloin tahansa ja vaikka minulla olisi kymmenen lasta, en silti ehkä näe 50-vuotispäivääni. Mutta tuo ajatus kantoi pitkälle. Otin silloin mielestäni aivan kauhean riskin, koin jotenkin uhraavani koko elämäni ja vapauteni ja kärsin parin kuukauden ajan aivan hirveästä identiteettikriisistä. Ja nyt se tuntuu aivan älyttömän turhalta. En ehkä silloin ollut valmis äidiksi, mutta mä hitto vie kasvoin äidiksi. En osaisi kuvitellakaan enää elämää ilman lasta. En missään nimessä väitä, että lapsettomat eivät tiedä mitä rakkaus ja onni ovat, mutta sanon ikäväkseni silti, että he jäävät paljosta paitsi. Lapsi opettaa, lapsi muuttaa ja lapsi vaikuttaa kaikkeen. En keksi mitään, mihin lapseni olisi vaikuttanut negatiivisesti itsessäni. Kaikki muutos on ollut pelkkää positiivista. Siksi, kohta neljän vuoden jälkeen, tuntuu niin hullulta millaisten tunteiden kanssa sitä silloin taisteli. Vielä raskausaikanakin pelkäsin äitiyttä. Loppuraskaus oli lähinnä sellaista tragikoomista aikaa. Tiedättekö, kun vaikka benjihyppykorissa pelottaa niin perkeleesti, että sitten sitä vain epätoivoisesti naureskelee ja miettii, että suurin osa onneksi selviää tästä hengissä?

Jos äidiksi tuleminen pelottaa, mieti miksi. Listaa vaikka syitä paperille ja pohdi niitä. Vapauden menetys on varmasti monille yksi suurimpia syitä. Aina voi olla se äiti, joka vie vauvan joka paikkaan, totuttaa kyläilyyn ja koviin ääniin, eikä pidä niin säntillisesti kiinni nukkumaanmenoajoista. Ei se lapsi siitä kärsi. Neljän seinän sisälle jäävästä äidistä se kärsii paljon enemmän. Tottakai lapsi sitoo paljon, mutta vaadi itsellesi myös omaa aikuisten aikaa. Vähänkin riittää kun siitä nauttii täysillä. Vauva-aika on sitäpaitsi todella lyhyt. En ollut koskaan oikein sellainen rattaita työntelevä ja soseita itse keittelevä äiti, se aika tuntui vieraalta. Mutta vannon, että sekin menee ohi ennen kuin huomaatkaan. Sen sijaan olen fudista lapsen kanssa pelaava, muovailuvahoilla ihan innolla leikkivä satuja päivittäin lukeva äiti. Jokaiselle on se oma juttunsa ja omat parhaat vaiheensa. Toinen kokee äitiyden luontevana heti syntymän jälkeen. Ja jos se synnytys on se pelottavin juttu, sektion saa jo ihan pelonkin takia ja se on ihan pala kakkua. Koen kärsineeni jopa vuodentakaisesta poskiontelotulehduksesta enemmän kuin synnytyksestäni.

Postauksen pointtina on, että äidiksi tuleminen pelottaa varmasti monia, mutta on kaiken sen arvoista. Jos et halua olla perinteiseen äitimuottiin mukautuva äiti, ole äiti (tai isä) omalla tavallasi. Omassa elämässäni mikään ei ole tärkeämpää kuin lapseni ja mikään tunne ei ole verrattavissa siihen rakkaudentunteeseen, jota häntä kohtaan koen. Olen suunnattoman onnellinen, että tein päätöksen olla äiti.

 

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Oikea tapa olla äiti

maanantai kesäkuu 12 2017

Ystäväni ovat muutaman viikon sisällä saaneet ensimmäiset lapsensa. Ja yksi syntyy vielä todennäköisesti tänään. (Se tunne, kun paras ystäväsi saa lapsen..) Vauva-asioiden lisäksi keskusteluissamme on ollut viime aikoina paljon myös vanhemmuus. Me kaikki olemme erilaisia äitejä ja erilaisia vanhempia. En ymmärrä miten toisten on niin vaikeaa hyväksyä sitä. Äitiys jakaa aina paljon ajatuksia, mutta miksi sitä omaa tapaansa korostetaan aina parempana ja juuri oikeana? Niin järjetöntä. Pienten lasten vanhempien tulisi vetää yhtä köyttä, ymmärtää erilaisuutta ja poimia toisten toimintatavoista itselleen ne parhaimmat jutut.

No, sitten yksi esimerkki. Kirjoitan tätä postausta, sillä olin aivan tyrmistynyt kun luin eräältä vauva-aiheiselta sivustolta oksitosiinitipan vaikutuksista. Sivusto on tehty tueksi odottaville äideille ja synnytysosion tarkoituksena olisi ainakin omien ajatusteni mukaan lievittää vanhempien jännitystä antamalla lisää infoa aiheesta. Aivan ensimmäisenä tässä jutussa oli lainauksia äideiltä. Kuinka oksitosiinitipalla käynnistetty synnytys on ollut todella raju kokemus, kuinka supistukset ovat olleet luonnollisia supistuksia pidempiä ja todella paljon voimakkaampia, kuinka oksitosiini on vaikuttanut negatiivisesti vauvaan. Koko juttu korosti näitä huonoja puolia. Jos en tietäisi koulutukseni ja omien kokemusteni kautta keinotekoisen oksitosiinin vaikutuksista, tuon sivuston perusteella kieltäytyisin siitä viimeiseen asti. Mielenkiinnosta selailin sivustoa enemmän, imetyspuolesta en lähde edes tässä kirjoittamaan..

Tulevat ja tuoreet äidit ovat muutenkin herkkiä. Se, että arvostelee kivunlievityskeinoja synnytyksessä tai päätöstä olla imettämättä, on väärin. Sinun tapasi toimia saattoi olla sinulle oikea, mutta se ei ole naapurillesi oikea. Onhan jokainen synnytyskin erilainen. Se, että oksitosiinitippa tekee supistuksista pitkiä ja kivuliaita, ei ehkä ole oksitosiinitipan vika. Vaikka olisi saanut viisi lasta lääkkeettömillä synnytyksillä, kuudes voi olla aivan helvetillinen ja haluat kaikki kivunlievityskeinot. Imetys ei välttämättä tunnu lainkaan hyvältä, joten et ole huono äiti jos päätät lopettaa. Yhteiskunta ja toiset äidit asettavat aivan liikaa paineita tuoreille vanhemmille. Se on sääli, sillä miten voimaannuttava kokemus olisikaan, jos voisimme kaikki tukea ja tsempata toisiamme. Neuvoja on ihana saada, mutta omia muka-oikeita toimintatapoja on ihan turha tuputtaa.

Sain itse kuulla valtavasti painostusta alatiesynnytykseen ja imetykseen. En tehnyt lopulta kumpaakaan. Synnytyskokemukseni oli omasta mielestäni täysi kymppi ja nautin suunnattomasti helposta vauva-ajasta pulloruokinnalla. Se teki minusta paremman äidin. Kuitenkin itse kannustan kaikkia aina ensisijaisesti normaaliin alatiesynnyttämiseen ja imetykseen jo terveydellisten seikkojenkin puolesta. Voin puhua omien ratkaisujeni helppoudesta ja onnistumisesta, mutta ymmärrän samalla että ne olivat minulle sopivia vaihtoehtoja, eivät välttämättä ystävilleni. Kaikille tuleville ja tuoreille vanhemmille valtavasti tsemppiä, uskokaa itseenne ja siihen, että te tiedätte kyllä mikä lapsellenne on parasta. Neuvoja kannattaa ottaa vastaan, sopivan kriittisesti.

 

FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian

 


Raskauden loppumetreillä..

tiistai toukokuu 30 2017

En siis minä! Jos joku erehtyi otsikosta luulemaan. Kaksi kolmesta ystävästäni ovat jo synnyttäneet, vielä yksi jäljellä.. Aivan kuin siitä olisi vasta muutama päivä, kun lapsuudenystäväni Hanna kertoi raskaudestaan. Ja tällä viikolla on jo hänen laskettu aikansa. Olen elänyt koko talven ja kevään varsinaisessa vauvahuumassa, onneksi ihan pian pääsen nuuskimaan vauvantuoksua ja pitämään pieniä ihmeitä sylissäni. Toteutettiin Hannan kanssa vielä loppuvaiheen raskauskuvaus hänen kotonaan muutama viikko sitten. Kuvista tuli niin ihania, että halusin jakaa ne täällä blogissakin..

Omasta raskaudestani ei ole kuin puhelimella napattuja kuvia ja se tietysti vähän harmittaa näin jälkikäteen. Raskausmahaa kun ei itselläni enää nähdä. Vaikka puhelimellakin sai 2014 todella hyviä kuvia, olisi ollut kiva toteuttaa edes jonkinlainen, vähän virallisempi raskauskuvaus. Vaikka nämäkin kuvat on otettu ihan vain kotona ja omalla kalustolla, niistä voi kuitenkin teettää paperikuvia tai jopa valokuvataulun. Ammattilaisen työnjälki on toki erilaista, mutta onnistuu sitä itsekin jos lopputuloksen ei tarvitse olla täysin priimaa.

Raskauskuvaus kannattaa toteuttaa noin 3-4 viikkoa ennen laskettua aikaa. Mitä lähemmäs laskettua aikaa mennään, sitä todennäköisempää on myös synnytyksen alkaminen. Ajankohdan kanssa kannattaa siis pelata varman päälle, ettei raskauskuvaus muutu vastasyntyneen kuvaukseksi. Liikkuminen on myös paljon helpompaa esimerkiksi viikoilla 36-38 kuin ihan loppuvaiheessa. Vatsa on todennäköisesti myös ylhäällä eikä laskeutunut, jolloin kuviin ikuistuu kaunis, pyöreä ja selkeä vauvavatsa. Myöskään turvotus ei ole näillä viikoilla vielä pahimmillaan.

Hanna on näissä kuvissa niin kaunis. Vaikka tiedän, ettei raskaanaolo ole todellakaan se maailman mukavin ja hehkein olotila, pyöreä vatsa on silti niin hurmaava kun tietää sen sisällön. Ei voi kuin nostaa hattua Hannan voinnille, edelleen hän reippaasti kipittelee koroilla, kantaa kauppakasseja ja nukkuu yönsä hyvin. Itse kuukautta ennen äitiyslomaa sairaslomalle jääneenä, kahdeksan kuukautta oksentaneena ja hirveistä selkäkivuista kärsineenä en voi kuin ihailla häntä. Oletteko te ikuistaneet itsenne ja vatsanne raskaanaollessanne? Raskauskuvaus on kyllä ihana tapa saada pysyvät muistot – ja aikahan sitten kultaa ne, eikä vuoden päästä välttämättä edes muista sitä tukalaa oloa.

FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian