Raskauden loppumetreillä..

tiistai toukokuu 30 2017

En siis minä! Jos joku erehtyi otsikosta luulemaan. Kaksi kolmesta ystävästäni ovat jo synnyttäneet, vielä yksi jäljellä.. Aivan kuin siitä olisi vasta muutama päivä, kun lapsuudenystäväni Hanna kertoi raskaudestaan. Ja tällä viikolla on jo hänen laskettu aikansa. Olen elänyt koko talven ja kevään varsinaisessa vauvahuumassa, onneksi ihan pian pääsen nuuskimaan vauvantuoksua ja pitämään pieniä ihmeitä sylissäni. Toteutettiin Hannan kanssa vielä loppuvaiheen raskauskuvaus hänen kotonaan muutama viikko sitten. Kuvista tuli niin ihania, että halusin jakaa ne täällä blogissakin..

Omasta raskaudestani ei ole kuin puhelimella napattuja kuvia ja se tietysti vähän harmittaa näin jälkikäteen. Raskausmahaa kun ei itselläni enää nähdä. Vaikka puhelimellakin sai 2014 todella hyviä kuvia, olisi ollut kiva toteuttaa edes jonkinlainen, vähän virallisempi raskauskuvaus. Vaikka nämäkin kuvat on otettu ihan vain kotona ja omalla kalustolla, niistä voi kuitenkin teettää paperikuvia tai jopa valokuvataulun. Ammattilaisen työnjälki on toki erilaista, mutta onnistuu sitä itsekin jos lopputuloksen ei tarvitse olla täysin priimaa.

Raskauskuvaus kannattaa toteuttaa noin 3-4 viikkoa ennen laskettua aikaa. Mitä lähemmäs laskettua aikaa mennään, sitä todennäköisempää on myös synnytyksen alkaminen. Ajankohdan kanssa kannattaa siis pelata varman päälle, ettei raskauskuvaus muutu vastasyntyneen kuvaukseksi. Liikkuminen on myös paljon helpompaa esimerkiksi viikoilla 36-38 kuin ihan loppuvaiheessa. Vatsa on todennäköisesti myös ylhäällä eikä laskeutunut, jolloin kuviin ikuistuu kaunis, pyöreä ja selkeä vauvavatsa. Myöskään turvotus ei ole näillä viikoilla vielä pahimmillaan.

Hanna on näissä kuvissa niin kaunis. Vaikka tiedän, ettei raskaanaolo ole todellakaan se maailman mukavin ja hehkein olotila, pyöreä vatsa on silti niin hurmaava kun tietää sen sisällön. Ei voi kuin nostaa hattua Hannan voinnille, edelleen hän reippaasti kipittelee koroilla, kantaa kauppakasseja ja nukkuu yönsä hyvin. Itse kuukautta ennen äitiyslomaa sairaslomalle jääneenä, kahdeksan kuukautta oksentaneena ja hirveistä selkäkivuista kärsineenä en voi kuin ihailla häntä. Oletteko te ikuistaneet itsenne ja vatsanne raskaanaollessanne? Raskauskuvaus on kyllä ihana tapa saada pysyvät muistot – ja aikahan sitten kultaa ne, eikä vuoden päästä välttämättä edes muista sitä tukalaa oloa.

FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Sektio – mun oma synnytyskertomus

lauantai huhtikuu 08 2017

Vihdoin! Olen saanut paljon kyselyjä synnytyksestäni, tai tarkemmin sektiosta, niin yksityiselämässä kuin somessakin joten ajattelin tehdä siitä ihan oman postauksen. Tykkään ainakin itse lukea muiden sektiokertomuksia ja erityisesti tykkäsin lukea niitä etsiessäni tietoa juuri ennen omaani. Synnytyskertomuksia tuntuu olevan miljoonia, mutta sektioista asiaa oli ainakin silloin kolme vuotta sitten vaikeampaa löytää. Tässä siis yksi lisää. Pitkä kuin nälkävuosi, mutta sitähän se koko odotus ja synnytys ovat.  

Ensimmäinen ajatukseni, kun tajusin että minusta tulee äiti, oli ”en muuten todellakaan synnytä”. Aloin samantien etsiä tietoa synnytyspelon takia tehtävästä sektiota, yksityisistä sairaaloista ja kaikista mahdollisista keinoista, miten saan itselleni sektion. Olen ollut mukana alatiesynnytyksessä, voisin hyvin tehdä töitä kätilönä tai jopa doulana ja synnytys on mielestäni yksi upeampia ihmiselämän aikana (mahdollisesti) tapahtuvia asioita. Mutta itse en pystyisi siihen, koskaan. Yritin prosessoida synnytyspelkoani ehkä viikon, mutta ajatus tuntui niin mahdottomalta, että se jäi siihen. Suurimmat syyt miksen halunnut synnyttää, olivat ehdottomasti hallinnan tunteen menetys, kipu ja arvaamattomuus. Joku voi nyt ajatella, että nämä kaikki elementithän ovat läsnä myös sektiossa ja periaatteessa ihan jokaisessa arkipäivässä, mutta synnytyspelkoni oli niin vahva, että se pelontunne kumosi järjen ihan 6-0. Ajatus kivuttomasta, nopeasta, kellontarkkaan aikataulutetusta ja alusta loppuun asti suunnitellusta sektiosta voitti aina.

Ilmoitin synnytyspelostani heti ensimmäisellä neuvolakäynnillä ja ensimmäisellä kerralla tavatessani neuvolalääkärin, kerroin haluavani sektion. Onnekseni lapseni oli vielä suurimman osan ajan raskaudesta ”väärinpäin” eli perätilassa, jonka takia sektiomahdollisuudesta puhuttiin minulle muutenkin usein. Jos hän olisi kuitenkin kääntynyt, alatiesynnytys olisi ollut edessä. Siispä varmistin itselleni sektion lääkärin antamalla diagnoosilla. Synnytyspelko. Jos haluatte kuulla lisää tiestä sektioon synnytyspelkodiagnoosin kautta tai esimerkiksi pelkopoliklinikan toiminnasta tai keskustelujen sisällöistä, kerron niistä oikein mielelläni. Tämä postaus keskittyy kuitenkin enemmän itse sektioon, sehän voidaan tehdä monesta syystä.

Sektioita on kolmenlaisia. Suunniteltu eli elektiivinen sektio sovitaan usein jo viikkoja etukäteen. Oman ajan sain noin 3-4 viikkoa ennen sektiopäivää. Kiireellinen sektio tehdään sektiopäätöksestä yleensä noin 10-30 minuutissa. Syitä kiireelliseen sektioon ovat esimerkiksi huonosti edennyt synnytys, riski hapenpuutteeseen, heikentyneet sydänäänet jne. Näille yhteistä on, että leikkaus tehdään puudutuksessa ja äiti on hereillä leikkauksen ajan. Leikkausviilto tehdään poikittain alavatsalle. Isä tai tukihenkilö saa olla mukana leikkaussalissa. Hätäsektioon päädytään onneksi todella harvoin. Hätäsektio tehdään vain, jos äiti tai vauva on hengenvaarassa. Hätäsektiossa äiti nukutetaan ja isä/tukihenkilö joutuu odottamaan salin ulkopuolella. Hätäsektiopäätöksestä noin viiden minuutin kuluttua vauva on ulkona kohdusta.

Oma sektioni oli siis elektiivinen sektio, joka tehtiin Naistenklinikalla. Se oli sovittu tiistaille, mutta maanantaina Naistenklinikan lääkäri soitti ja siirsi aikaa keskiviikolle muutaman ylimääräisen sektion takia. Ärsytti! Sain kuitenkin päivän aikaa vielä valmistautua. Tiistai-iltana pakkasin sairaalakassin ja söin täyttävän pasta-aterian, sillä aamulla en saisi syödä ennen leikkausta. Soitin Naistenklinikalle ja he kertoivat sektioni olevan päivän kolmas, joten minun pitäisi mennä yhdeksäksi sairaalalle. Kävin saunassa ja nukuin todella hyvin. Keskiviikkoaamuna heti herättyäni laitoin sairaalan tukisukat jalkaan ja tuskailin kun en saanut edes aamukahvia. Vein koirat ulos ja rapsuttelin heitä oikein kovasti, tulisi kauhea ikävä. Toivoin pääseväni viikonlopuksi kotiin. Otin viimeisen mahakuvan ja lähdettiin ajamaan sairaalalle. Kävin alakerran labrassa vielä verikokeessa kunnes menin yläkerran lapsivuodeosastolle, jossa kätilö otti meidät vastaan..

Emme päässeet vielä varsinaiseen sairaalahuoneeseen, joten säilytimme tavaroita osaston lukituissa kaapeissa ja vaihdoimme vaatteet sivuhuoneessa, jossa keskustelimme vielä kätilön kanssa sektion etenemisestä. Isä sai valkoiset housut ja t-paidan sekä tietysti myssyn, minulle puettiin leikkauspaita ja sairaalan vaaleanpunainen aamutakki. Jalkaan Osaston sohvalla tuli kulutettua aikaa muiden päivän sektioitavien äitien kanssa omaa vuoroa odotellessa. Tekstailin kavereiden kanssa niitä näitä, hoidin muutaman työasian ja kouluhommankin. Tuleva isä halusi välipalaa ja lounasta, istuin kahviossa naama nurinpäin seurana. Hirveä nälkä ja jano. Sektiojono eteni hitaasti, joten kätilö väläytteli kanyylin laiton ja nesteytyksen mahdollisuutta, ettei vointini menisi niin huonoksi. Noin klo 12.30 meitä pyydettiin vihdoin lähtemään kerrosta alaspäin leikkaussaliin.

Kävelin saliin vitsaillen mieheni kanssa (meillä on todella huono huumorintaju) ja vasta ovella tajusin, että se on menoa nyt. Istuin sängylle, riisuin kylpytakin ja anestesialääkäri laittoi kämmenselkääni kanyylin. Sain juotavaksi kipon natriumsitraattia (sellainen pahanmakuinen liuos joka neutraloi hapanta mahansisältöä), se maistui aivan suolavedeltä. Ja sitten, hetki johon olin valmistautunut koko raskauden ajan. Ei, se ei ole lapsen syntymän hetki. Vaan epiduraali- ja spinaalipuudutus. Asetuin jo valmiiksi istuma-asentoon, jossa saisin pidettyä käsillä kiinni polvitaipeistani. Olin treenannut tätä jo kotona. Anestesialääkäri pyysi minua kuitenkin makaamaan kyljelläni puudutuksen laiton aikana. In your dreams! Vaikka tiesin asennon olevan minulle todella hankala, pakkohan se oli. Kynsin hampain suostuin kylkimakuulle ja lääkäri rauhallisesti selitti koko ajan mitä puudutuksen laitossa tapahtuu. Ihopuudutus vain vähän nipisti ja suoristin selän heti. Tämä oli syy, miksi olisin halunnut istua, sillä siinä asennossa puudutuksen laittaminen on ainakin itselleni helpompaa. Selän täytyy pysyä kaarella, jotta nikamavälit ovat auki ja puudutus saadaan spinaali- ja epiduraalitilaan. No, ei mennyt kuin Strömsössä. Mua pistettiin muistaakseni 4-5 kertaa ennen kuin neula osui oikeaan paikkaan. Jossain vaiheessa vaihdettiin neulaa ja pidempää versiota ei yhtäkkiä löytynytkään salista. Siinä sitten selkä pyöreänä sellainen sukkapuikkoa muistuttava neula nikamavälissä makasin kyyneleet poskilla aivan tuskanhiestä märkänä ja huusin aivan varmasti kaikki maailman kirosanat moneen kertaan. Kun neulat ja oikeat puudutuskohdat vihdoin löytyivät, epiduraali-spinaalicocktail alkoi vaikuttaa samantien. Sekään ei mennyt ihan ruutuun, vaan puudutus tuntui lukemattomilta sähköiskuilta pakaralihaksessa. Sattui aivan h*lvetisti. Yhtäkkiä tajusin, etten voi liikuttaa jalkojani. Jes, se oli siinä. Puudutus tosin meni hieman liian ylös, eivätkä käteni toimineet täysin normaalisti. Hulluinta oli, että tunsin kaiken kokoajan. Kaiken, paitsi lämpötilavaihtelut ja kivun. Tunsin, missä asennossa jalkani ovat ja jos joku koski vatsaani.

Kun makasin liikkumattomana leikkauspöydällä, minulle laitettiin katetri ja leikkausalue desinfioitiin ja peiteltiin. Kylmä-kuumavaihtelulla testattiin vielä puudutuksen toimivuus – toimi. Verho asetettiin eteeni, etten näe mitä leikkausalueella tapahtuu. Mies sai tuolin viereeni ja silloin nauratti taas, selvisin puudutuskoettelemuksesta. Kirurgi esitteli itsensä ja sanoi, että laitetaan vauva sitten verensokeriseurantaan kun hän on niin pieni. Veikkasin kaksikiloiseksi, sillä vatsani oli todella pikkuinen. Hän sanoi, että vauvan asento näkyy kauniisti vatsan läpi ja että kohta hän on täällä. Leikkaus alkoi 13:10. Se eteni nopeasti, eikä tuntunut missään. Lääkäri sanoi, että kohta saattaa tuntua epämiellyttävältä, kun vauva otetaan ulos. Sekään ei tuntunut oikeastaan missään. Kuulin vain sanat ”Vauva syntyy nyt” ja sen jälkeen pienen huudon joka loppui melko pian. Katsoin vasemmalle ja näin, kun sinistä vauvaa kannettiin sivupöydälle puhdistettavaksi. Samaan aikaan tuntui, kuin valtava paino olisi lähtenyt vatsaltani pois. Sekunneissa tuli todella kevyt olo. Kätilö pyyhki vauvaa verestä ja imi hengitysteitä ohuella letkulla. Pyörrytti. En edes tajunnut, että lapsi oli oikeasti minun. Hoitajat onnittelivat ja mä vaan tuijotin omia käsiäni, joita yritin epätoivoisesti liikutella. Yhtäkkiä vauva oli viety pois ja leikkaussalissa oli enemmän ihmisiä kuin äsken. Hälinän keskellä erotin diatermian jatkuvan äänen, sen laitteen millä poltetaan verisuonia kiinni. Kukaan ei kertonut mistä on kyse, mutta en kyllä osannut epäilläkään mitään. Hoitaja kertoi, että kätilö vei vauvan vastasyntyneiden valvontaosastolle virvoiteltavaksi, sillä vauvan hengitys oli hieman huonoa. Tuore isä lähti vauvan mukaan. Mä tuijotin edelleen niitä kankeita sormia ja verhon läpi näkyviä veriroiskeita. Musta tuli äiti. Ei edes itkettänyt. Kaikki kyyneleet taisivat vierähtää siinä puudutuksessa.

Muutaman minuutin kuluttua jakkupukuun pukeutunut nainen tuli onnittelemaan pojan syntymästä ja esitteli itsensä. Hän oli erikoislääkäri, joka oli kutsuttu avuksi leikkaukseen sillä istukkani oli irronnut ennen aikojaan ja verenvuoto oli ollut voimakas. Kirurgi sai kuitenkin tyrehdytettyä vuodon ajoissa, joten hänen ei tarvinnut edes pukeutua leikkaukseen. Salin henkilökunta kertoi vauvan ja isän olevan valvontaosastolla. Mies tulikin pian takaisin, kertoi vauvan mitat ja näytti kuvan. Ei näyttänyt kyllä yhtään omalta. Hän kertoi, että vauva jää osastolle hengitystukeen ja valvontaan ainakin muutamaksi tunniksi. Mun kiinniompelu kesti noin tunnin, jonka jälkeen mut pestiin vyötäröstä alaspäin (kukaan ei kertonut, että sitä verta tulee aivan tolkuttomasti kun kohtua painetaan kasaan) ja siirrettiin sänkyyn. Sain ne ihanat sairaalan verkkokalsarit ja haavan päälle laitettiin hiekkapussi. Puudutus alkoi lakata jo matkalla heräämöön, joka oli leikkaussalin seinän takana. Heti heräämöön päästyäni pyörittelin jo nilkkoja.

Heräämössä olin pari tuntia kiinni monissa johdoissa ja monitoreissa. Pyysin jatkuvasti lisää lääkettä ja puhelimen. Tekstailin perheenjäsenille, kavereille ja sain äidiltä kuvan koirista. Oli ikävä jo nyt. Laitoin kuvan ystävälleni kuvan itsestäni saatesanoin ”Hengissä, mulla on kuulemma lapsikin jossain täällä mut en tiedä missä..” Saatoin olla hieman morfiinitokkurassa. Ihmettelin litteää vatsaa, joka näytti siltä kuin en olisi koskaan ollutkaan raskaana. Verensiirrot valmisteltiin istukan irtoamisestta aiheutuneen verenhukan takia, mutta hemoglobiini oli jostain ihmeen syystä niin korkea, ettei lisäverta tarvittukaan. Heräämön hoitaja on ollut ihanin sairaanhoitaja, joka minua on koskaan hoitanut. Hän halasi, silitteli jalkojani, toi lääkettä ja piti seuraa kokoajan. Olisin vain halunnut jäädä sinne. Parin tunnin jälkeen minut kuitenkin kärrättiin yläkerran lapsivuodeosastolle omaan huoneeseen, mutta matkalla sain käydä katsomassa poikaani. Olin niin heikossa kunnossa leikkauksen jäljiltä etten voinut kuin maata sängyssä, mutta vilaukselta näin pienen pojan makaavan omassa lämpöpatjasängyssään nasaaliylipainehoidossa.

Lapsivuodeosastolla aloin oksentaa lähes taukoamatta ja lääkäri totesi minulla morfiiniyliherkkyyden. Iltaykahdeksan aikaan yritin nousta ensimmäistä kertaa istumaan ja se jopa onnistui. Pääsin pyörätuoliin ja pääsimme katsomaan vauvaa. Sain Micaelin ensimmäistä kertaa syliin ja oksensin. Ikimuistoista. Micael joutui jäädä vielä yöksi hengitystukeen ja sai maitonsa nenämahaletkun kautta. Nukuin yön todella huonosti sairaalan surkean sängyn takia, mutta salaa jopa nautin siitä että sain toipua ensimmäisen yön ihan rauhassa tyhjä vauvansänky vierelläni. Seuraavana päivänä sain katetrin pois ja kävelin jo itse valvontaosastolle hakemaan pikkuista luokseni. Istuin siellä varmaan tunnin Micael sylissäni ja ihmettelin, kuinka hän vain nukkui. Kerroin heti haluavani kotiin ja sinne me päästiinkin alle 48 tunnin kuluttua synnytyksestä. Viimeisenä aamuna kärräilin Sektiohaavassa oli ompeleita noin sata kahdeksassa eri kerroksessa. Kaksi viikkoa oli aika pirullista pyytää aina apua sängystä nousemiseen, mutta jo neljäntenä päivänä leikkauksesta kävelin 5 kilometrin vaunulenkin.

Kokonaisuudessaan ja kaikista pienistä vaikeuksista huolimatta mulle jäi sektiosta todella positiivinen kokemus. Se tulee olemaan mun ensimmäinen ja viimeinen synnytyskokemus ja sitä läpikäydessäni kätilön kanssa ennen kotiinlähtöä kiitin kaikesta siitä ymmärryksestä ja ensiluokkaisesta hoidosta jota Naistenklinikalla sain. Suomessa terveydenhuoltoa kritisoidaan todella paljon, mutta omalla kohdallani kaikki meni todella hyvin. Niin ja hei, saa kysyä mitä tahansa ja kertoa omia sektiokokemuksia kommenttiboksissa! 

FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Vahingossa äidiksi

keskiviikko tammikuu 13 2016

Olen täällä blogissakin kertonut, kuinka en koskaan halunnut lapsia. Monet sanovat varsinkin nuorena haluavansa elää mieluummin lapsetonta elämää, mutta muuttavat jossain vaiheessa mielensä ja alkavat suunnitella perheen perustamista. Minä en koskaan alkanut suunnitella sitä. En koskaan päättänyt, että nyt vauva saa tulla, eikä minusta koskaan tuntunut siltä että olisin millään ajatuksen tasolla valmis äidiksi. Mietin ehkä sekunnin, kirjoitanko tästä sittenkään tänne blogiin, mutta koska pystyn aiheesta puhumaan avoimesti muutenkin, miksipäs ei. Toivottavasti tämä lisää edes hieman avoimuutta nostaa esille asioita, jotka eivät ole niitä helpoimpia keskustelunaiheita.

Kun tieto täydestä yllätysraskaudestani alkoi levitä, monet kyselivät vähän häpeillenkin, oliko lapsemme suunniteltu. Rehellisesti ja yhtään häpeilemättä olen vastannut kaikille – ei todellakaan ollut. Kuulin paljon, kuinka selän takana oltiin kyselty vahinkolapsesta, kun ei kehdattu kasvotusten sitä kysyä. Edelleen tänä päivänäkin kuulen toisinaan melkoisia spekulaatioita siitä, miksi lapseni tein. Kun olen kertonut taustoista, parhaimmillaan olen saanut vastaukseksi ”ai eiks teillä mennytkään (parisuhteessa) huonosti?” Ei mennyt ei. Toivon, että heitä jotka hankkiutuvat ”vahingossa” raskaaksi pelastaakseen suhteensa tai päästäkseen rahakirstuun kiinni, ei ole oikeasti olemassakaan. Mutta, itse aiheeseen.

En siis ikinä ollut halunnut lasta. Tulin täysin vahingossa raskaaksi. Pidin sitä aluksi täysin ihmeenä, kunnes lääkäri loogisesti kertoi, että e-pillereiden 98%:n ehkäisyteho tarkoittaa, että kaksi naista sadasta tulee raskaaksi, vaikka syö kyseisiä pillereitä. Eipä ole ensimmäinen kerta kun joku vastaava jackpot osuu kohdalle. ”Vain prosentti asiakkaista saa hirveän hammassäryn ultraäänipuhdistuksesta – no minä”. Eli jokaiselle pillerinpopsijalle tiedoksi, nyt viimeistään kannattaa lopettaa.

Raskautta ei voinut olla huomaamatta, oikeasti ihmettelen suuresti heitä, jotka eivät muka tiedä olevansa raskaana kuin vasta kuukausien kuluttua. Se oli niin suuri järkytys itselleni, etten muista vastaavaa. Siihen shokkiin yhdistettynä se salamana alkanut pahoinvointi, inhosin itseäni ja vatsassani kasvavaa alkiota yli kaiken. Varasin välittömästi ajan yksityiselle lääkärille, jotta saisin lähetteen keskeytykseen mahdollisimman nopeasti. Silloin äitiyspoliklinikalle oli jonoa, joten jouduin odottamaan aikaa jopa pari viikkoa. Oli muuten tuskallisen pitkät viikot. Lähetteen kirjoittanut ihana naislääkäri sanoi, että hyödynnä tämä aika ja mieti vielä asiaa, voisin perua päätökseni milloin tahansa. Rehellisesti sanottuna se ei käynyt mielessänikään. Mieheni oli kuitenkin toista mieltä. Syytän edelleen ehkä jotain raskaushormoneja ja mieheni ylipuhumistaitoja siitä, että kun kävelin talvipakkasessa helmikuussa 2014 Naistenklinikalle raskaudenkeskeytykseen, hoitajan kutsuessa minut nimeltä huoneeseen tokaisin vain että ”en mä haluakaan tehdä sitä”. Mun elämäni paras päätös.

Sanon tähän väliin, että en halua kommenttiboksiin minkäänlaista lapsimurhakeskustelua raskaudenkeskeytykseen liittyen. Poistan sellaiset kommentit heti. Itse olin seurustellut ennen raskaaksi tulemista noin kolme kuukautta, asuin yksin 26 neliön yksiössä, opiskelin ja tein useampaa työtä. Hädintuskin pystyin huolehtimaan itsestäni ja koirastani sen viikottaisen duunimäärän keskellä, etten ikinä olisi kuvitellutkaan kykenemään johonkin äidin rooliin.

Ja yhtäkkiä kävelin kotiin (kävelin, koska en voinut liikkua pahoinvointini takia autolla ehkä kilometriä pidempää matkaa) pidellen käsissäni ultraäänikuvaa vain muutaman viikon vanhasta sikiöstä. Siitä asti olen ollut sitä mieltä, että lapsi oli tavallaan kuitenkin toivottu, sillä päätimme itse hänet pitää. Suomessa on onneksi säädetty laissa aika raskaudenkeskeytykseen niin pitkälle, että kyllä siinä ajassa pitäisi huomata olevansa tulossa äidiksi ja päätöksen ehtii tehdä. Onko se oikea, sitä voi joku miettiä vaikka loppuelämänsä. Uskon itse siihen, että juuri sillä hetkellä se päätös, oli se mikä tahansa, on ollut oikea. Jälkeenpäin sillä ei ole enää merkitystä. Jossittelu on niin turhaa.

Yhdysvalloissa on suunnitteilla lakimuutos raskaudenkeskeytyksen kieltämiseksi tietyissä osavaltioissa. Edelleenkään maailmassa keskeytystä ei saa kaikkialla ja Suomessakin siitä on melko tiukat säädökset, ja keskeytykseen tarvitaan lähes poikkeuksetta byrokraattisista syistä kahden lääkärin lupa. Se on järkyttävän pitkä ja vaikea prosessi varsinkin jos aihe on arka, keskeytyksen hakija psyykkisesti hyvin heikko, todella nuori tai tullut raskaaksi esimerkiksi raiskauksen seurauksena. Siihen vielä kun joku ajattelematon haukkuu lapsentappajaksi, on psyykkiselle avulle todella tarvetta. Olen aivan ehdottomasti sitä mieltä, että raskaudenkeskeytyksen prosessia pitäisi hieman helpottaa. Yksityisellä puolella se on onneksi melko nopeaa ja helppoa – jos niin voi mitenkään sanoa, mutta ihan kenellä tahansa ei siihen ole varaa. Minulle kaksi vuotta sitten tehty päätös oli ehdottomasti oikea, mutta jollekin sen raskauden keskeyttävän pillerin nielaiseminen voi olla se elämän paras.

Hain tällä kirjoituksella ajatusteni, jotka tulivat mieleen taas kun tapahtuneesta on se tasan kaksi vuotta, purkamisen lisäksi sitä, että haluaisin että ihmiset ymmärtäisivät syitä myös raskauden keskeytykseen. Toisaalta ymmärrystä myös siihen, että mielipiteet esimerkiksi vapaaehtoisesta lapsettomuudesta voivat muuttua ja että lasta voi rakastaa aivan yhtä paljon, ellei enemmänkin, vaikkei se niin suunniteltu olisikaan. On epäreilua, että toiset saavat lapsia tahtomattaan, toiset eivät mitenkään. Mutta elämä on epäreilua, jos ei nyt joku ole vielä sitä huomannut.

Vaikka itse halusin lapseni pitää, ja minulle myös raskauden keskeyttäminen oli vaihtoehto, olen sitä mieltä että tulin vahingossa äidiksi. Jouduin kasvamaan äidiksi eri tavalla kuin hän, joka on toivonut lasta hartaasti jo pitkään. Tai hän, joka kiljuu innosta tehdessään positiivisen raskaustestin. Raskausaika oli elämäni pahinta aikaa, olen miettinyt jälkeenpäin olisinko sietänyt yli puolen vuoden pahoinvointia paremmin jos olisin oikeasti toivonut saavani lapsen. Ja edelleen aina silloin tällöin kiroillessani mielessäni yksivuotiaan kitinää, mietin sietäisinkö sitä paremmin, jos olisin haaveillut tästä tilanteesta vuosia? Tuskin. Rakastan pientä poikaani yli kaiken. Sillä, miten olen tullut äidiksi, ei ole mitään merkitystä.