Miesflunssa

torstai lokakuu 04 2018

Olen periaatteessa tällä hetkellä sairas – mulla on raudanpuute joka aiheuttaa hyvin moninaisia oireita ja heikentää jokapäiväistä suorituskykyäni huomattavasti. Samaan aikaan kärsin ylirasitustilasta, joka ei ihan parin viikon pakkolevolla parane. Käyn normaalisti töissä, yritän kuitenkin tietoisesti hidastaa tahtia. Kun sairastun flunssaan, en jää sairauslomalle. En töistä, en varsinkaan äitiydestä tai kotitöistä. Kun sairastun flunssaan heinäkuun helteillä Ahvenanmaalla, roikun kuumeisena kannella pää alaspäin sitomassa köysiä yhä uudelleen ja uudelleen, laiturista toiseen. Koska eihän nyt flunssan takia olla yhtä yötä pidempään satamassa, sanoo mies. Mies, jonka mielestä on ihan normaalia hiihtää talvilomalla lenkki vaparia nenäsumutteen voimin ja jonka mielestä ”pikku nuha” lähtee huikalla viskiä, taas mennään. Mutta kun se mies saa itse flunssan..

Kohta lähtee varmaan taju. Nyt on saatava teetä sänkyyn. Hetken päästä Finrexiniä. Lapseni antaa kyllä syödä, mutta miesflunssa vaatii särkylääkettä kesken illallisen. Sänkyyn, mielellään jonkun kuuman juoman ja kurkkupastillien kanssa. Puoli neljältä yöllä on ihan ok herättää ja kysyä voisinko tehdä vaikka jonkun taikajuoman inkivääristä ja omenaviinietikasta, jos vaikka sitä missä oli kurkumaa? Lapsen iltasadun aikaan kaivaudutaan vielä syvemmälle peiton alle, koska eihän sitä nyt voi puhua kun on tää flunssa. Kohta lähtee varmaan taas taju. Kuoleman kielissä.

Miesflunssassa voi kuitenkin lähteä äijien (ryyppy)reissulle Espanjaan.

(Postauksen kuva on muuten omasta pikku nuhastani, kun olin viettänyt koko yön valveilla korkeassa kuumeessa Bangkokissa ja melkein itkin paluulennolla pahaa oloani. ”Ei mun korvissa vaan tunnu missään” kuului käytävän toiselta puolelta.)

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


#miehenelättämä

sunnuntai elokuu 26 2018

Mun on pitänyt pitkään kirjoittaa tästä postaus. Aiheesta, joka on muuttanut oman elämäni, mutta joka on muuttanut myös monta muutakin elämää. Silti se on aihe niiden aiheiden joukossa, joista ei puhuta. Feminismiaikakaudella naisen on vaikea sanoa ääneen, kuinka mies ja miehen rahat ovat muuttaneet naisen elintasoa ja sitä kautta vaikuttaneet naisen koko elämään. 2010-luvun tuhkimotarina kun ei ole enää sitä, että prinssi valitsee prinsessojen joukosta sen duunaritytön, vie vihille, ryysyistä rikkauksiin ja miten se meni? Ja jos niin jostain syystä käy, siitä tulisi olla hiljaa, sillä eihän 2010-luvulla naisen sovi sanoa elävänsä miehen rahoilla, kaikkien kun tulisi olla itsenäisiä ja omavaraisia, täysin riippumattomia yksilöitä.

Myös minun mieheni on nostanut elintasoni sellaiseksi, etten varmasti koskaan olisi sellaista saavuttanut itse. Ennen mieheni tapaamista asuin kuitenkin samalla asuinalueella kuin nyt, pystyin säästämään rahaa enkä ole koskaan elänyt millään lailla ”kädestä suuhun”. Ostin itse merkkivaatteeni ja -laukkuni, söin hyvin ja kävin säännöllisesti ulkona, omilla rahoillani. Se eroaa kuitenkin paljon siitä elämästä, jota nyt elän. Toisaalta tietysti uskon, että kaikki on mahdollista, mutta ollaan nyt hetken aikaa realisteja. Minulta on usein pyydetty postausta siitä, miltä tuollainen elämänmuutos tuntuu. Oikeastaan suurin syy siihen, miksen ole siitä kirjoittanut riviäkään tekstiä, on ollut häpeä. 2010-luvulla hävettää sanoa ääneen, että elää elämää, johon välttämättä itsellä ei olisi varaa – yksin. Kun muutama kymmenen vuotta sitten oli suorastaan normi, että mies tienasi perheen rahat, se on nykyään häpeällistä. Sen sijaan tuntuu olevan avoimesti ihan okei arvostella miehen elättämiä naisia. No, sen verran itsenäinen olen itsekin, etten voisi koskaan jäädä täysin toisen ”armoille”, eli omassa tilanteessani olla tekemättä mitään, jos minulla on mahdollisuus tehdä töitä. Oma työ kun ei ole pelkästään back up plan eron sattuessa, vaan itselleni se on ainakin hyvin tärkeä tekijä itsenäisyyteni säilyttämisen kannalta. Minulla on pakko olla jotain omaa, siis muutakin kuin omaa rahaa. Itse en muuten osaisi olla tilanteessa, jossa puolisoiden rahat olisivat yhteisiä, mutta moni ystäväni on ja tämä kuulostaa toimivan heillä oikein hyvin.

En voi silti kieltää, miten paljon mieheni tapaaminen on vaikuttanut elintasooni. Muutin neljä kertaa isompaan asuntoon joka on miehen oma, joten asumiskuluja ei ole. Se tuo luonnollisesti paljon enemmän mahdollisuuksia omien rahojeni käyttöön. Voin tuhlata ihan kunnolla jos huvittaa, mutta toisaalta myös säästää paljon enemmän kuin aiemmin. Periaatteessa minun ei tarvitsisi tehdä töitä, mutta sitä päivää en tule näkemään, kun kieltäytyisin työnteosta. Tein töitä niin äitiyslomalla kuin hoitovapaallakin, vain siksi, että tahdoin itse niin tehdä. Kaupassa ei tarvitse katsella mitä joku maksaa, enkä oikeastaan koskaan tiedä, paljonko tililläni on rahaa. Nämä ovat asioita, jotka ovat muuttuneet. Minulla on oma auto, jolla liikun oikeastaan kaikkialle. Sekin on ollut iso muutos, vaikka auto mulla oli aiemminkin, mutta jossain vaiheessa luovuin siitä keskustassa asumisen takia, eikä nyt kuitenkaan puhuta ihan saman luokan biileistä. Saan matkustaa monta kertaa vuodessa toinen toistaan ihanimpiin kohteisiin, lentää businessluokassa ja nukkua luksushotelleissa, joissa yö saattaa maksaa samanverran kuin aiempi kuukausivuokrani. Lapseni saa käydä parhaimmassa mahdollisessa päiväkodissa, pukeutua uusiin vaatteisiin ja saamme harrastaa mitä haluamme, välineistäkään ei ole pulaa. Rakas mieheni on myös toteuttanut kaksi suurinta materiahaavettani, oman veneen ja mökin Lapista. Nyt siellä on varmasti joku, joka ajattelee, että kirjoitan tästä vain siksi, että haluan tuoda elintasoani leuhkasti esille. Jos kyse olisi siitä, tekisin sen kyllä ihan toisella tavalla mutta miettikää nyt ihan mitä haluatte. Suurin onnellisuuden aihe, jonka tämä elämäntilanteeni mahdollistaa, on vapaus. Vapaus tehdä asioita, joita haluan. Vaikka teenkin töitä, minulla ei ole tiukkoja aikatauluja, ja ennen kaikkea saan pitää lomani silloin, kuin haluan ja tarvittaessa jokainen viikonloppuni on vapaa. Tätä osaan arvostaa aivan eri tavalla kuin moni muu, sillä olen tehnyt useampaakin vuorotyötä entisessä elämässäni.

En koe olevani millään lailla kiitollisuudenvelassa. Mua ei ole pelastettu mistään taloudellisesta ahdingosta eikä elämäni kaadu, vaikka joskus eroaisimmekin. Toki olen kiitollinen kaikesta tästä ikään kuin ylimääräisestä, jota olen saanut elämääni mieheni kautta. Miksi halusin sitten kirjoittaa tästä? Nykyään tuntuu, että moni varakkaan miehen kanssa elävä nainen peittelee sitä, mistä elämäntyyli on peräisin. Mä olen vain niin kyllästynyt siihen paskanpuhumiseen ja ihmisten spekulaatioihin, niin ajattelin avata ainakin omaa elämääni. Se, että mulla on varakkaampi puoliso kuin itse olen, ei kai tee musta millään lailla huonompaa ihmistä, vai tekeekö? Olisiko mun pitänyt silloin syksyllä 2013 sanoa, että sori, ei meistä tuu mitään kun sulla on noin suuret tulot? Tästä olisi kiva kuulla kyllä ihan mielipiteitä, etenkin teiltä, jotka ajattelette että itsenäisyyteni on mennyttä, kun elelen osittain myös mieheni rahoilla. Saan kuulla ihan säännöllisin väliajoin näitä golddigger-haukkuja. Mietin vain, ajattelevatko niiden laukojat ollenkaan sitä, millainen loukkaus se on miestäni kohtaan? Miestä, joka on yksi kilteimmistä, huomaavaisimmista, rehellisimmistä ja huumorintajuisimmista ihmisistä, ketä tiedän. Mua ei osteta rahalla, ei matkoilla, ei laukuilla, ei edes kokonaan uudella elämäntyylillä. Toivottavasti tunnet piston sydämessäsi, jos ajattelet niin. On myös ikävää, että tällä feministiaikakaudellakin tuntuu, että miehet saavat valita naisensa ihan vapaasti ja nainen tyytyy siihen ”valitun” osaan. Ja jos nainen sattuukin valitsemaan miehen, syynä valintaan on tietysti se, että sillä miehellä sattui olemaan se pinkka kunnossa.

Tämä teksti lähti ehkä vähän omille raiteilleen, mutta tulipahan tehtyä muutama asia selväksi, sen verran näitä kommentteja on taas saanut kuulla suunnasta jos toisesta. Jokatapauksessa – nainen, jonka elämä on muuttunut miehen tulotason myötä, voi olla ihan samanlainen nainen kuin hän, joka tienaa itse joka ikisen euronsa ja elättää vaikka samalla miehensäkin. Voin kutsua itseäni feministiksi, en koe olevani velkaa kenellekään, enkä tanssi päivittäin voitontanssia siitä, että elämäni on tällaista kuin se nyt on. Kaikki luksus arkipäiväistyy ja meilläkin on ihan tavalliset, tavallisten ihmisten ongelmat. Yhtä kaoottinen arki, ja yhtä lailla stressiä niin rahasta kuin riittämättömästä ajastakin. Enää en tosin halua hävetä sitä, että tuskin koskaan itse pystyisin tällaiseen elämään. Tässäkin pätee sama vanha viisaus, älä siis esitä mitään, mitä et oikeasti ole.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Kiitollinen sateenkaariväreistä

sunnuntai heinäkuu 01 2018

Tällä kuluneella viikolla on ollutkin jopa hauska huomata, kuinka Pride-viikko on jakanut ihmiset ikään kuin kahtia. Toisia ärsyttää eri syistä – joku on sitä mieltä, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat niin itsestäänselvä asia, ettei sitä tarvitse kuuluttaa ympäriinsä koska heterotkaan eivät niin tee, toiset ovat taas hyvinkin homofobisia. Toiset taas levittävät sateenkaarisanomaa kaikkialla, koristelevat Facebookin profiilikuvia ja vaatteitakin sateenkaarivärein. Priden kannattajia on taas kritisoitu myös siitä, että he haluavat olla vain trendikkäitä tukiessaan ihmisoikeuksia.

Mua ei henkilökohtaisesti haittaa lainkaan värikkäät siiderietiketit, Pride-liput kaupungintalolla, kulkueet eivätkä julisteet. En ole osallistunut itse Pride-viikkoon niinkään fyysisellä tasolla, mutta sitäkin enemmän henkisesti. Tällä viikolla olen ollut hyvinkin kiitollinen siitä, että Helsinki Pride on ollut isompi kuin koskaan. Puhuttiin eilen autossa tästä aiheesta hyvinkin pitkään. Ihmiset unohtavat, että samalla tavalla on pitänyt tuoda esiin muun muassa naisten äänioikeuksia. Asiaa, joka on nykyään ihan yhtä itsestäänselvää kuin esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen oikeudet. Ehkä kolmenkymmenen vuoden päästä joku ihmettelee, miksi sen iskän piti mennä marssimaan sateenkaarilippuun pukeutuneena silloin kesällä 2018, kun nyt se on ihan onnellisesti sen miesystävänsä kanssa kotisohvalla?

En usko, että kovinkaan moni tukee ihmisoikeuksia vain ollakseen trendikäs. Se on nykyaikaa ja se on (valitettavasti) vielä aihe, jota on pakko tuoda vahvasti esiin, että se vielä jonain päivänä normalisoituisi. Aivan kuin vaikka ne naisten äänioikeudetkin. Maailma muuttuu, mutta ei ihan itsestään.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria