Jos en olisi tunneihminen, en olisi tässä

sunnuntai toukokuu 06 2018

Eräs rakkaimmista ihmisistäni sanoi ihailevansa asennettani. ”Kun sä voit tehdä mitä sä haluat, kun muut vielä miettivät..” Mua ihan itketti. Tajusin, mitä hän tarkoitti, mutta samalla tajusin, ettei asia olekaan enää niin. Minä, ikuinen tunneihminen, olen muuttunut pelottavan järkeväksi.

En koskaan kuvitellut, että jossain vaiheessa vain tajuaisin kasvaneeni aikuiseksi. Ainahan sitä kuvitteli ”kasvaneensa ihmisenä tänä vuonna” ja muuta vastaavaa, mutta jotenkin sitä on ihan parin vuoden sisällä muuttunut ajatusmaailmaltaan ihan toisenlaiseksi. Maailmani oli ennen hyvin mustavalkoinen, mutta ennenkaikkea ihanan naiivi, sinisilmäinen ja toiveikas. Ehkä sellainen, kuin nuoren ihmisen maailman kuuluukin olla. Mulle tosiaan oli vain se taivas rajana, oikeastaan kaikessa, mitä tein. On nimenomaan naiivia ajatella, että tottakai voin tehdä jotain jos haluan, kyllä ne asiat kuitenkin järjestyy. Ja on inhottavan aikuismaista alkaa tajuta, että eihän se aina ihan niin mene.

Ihmettelin aina heitä, jotka sanoivat etteivät vain ehtineet vastata viestiin, koska oli niin kiire. Ajattelin sen AINA poikkeuksetta olevan vain silkkaa välinpitämättömyyttä. Että kyllä mä aina ehdin vastata jos mä haluan ja nyt sitä ei vain kiinnosta mä ja mun jutut (siis aivan erityisesti miesten kohdalla ajattelin näin haha). Jos ystäväni sanoi, ettei hänellä vain tässä elämäntilanteessa ole aikaa seurustella, oli se aina mielestäni ikään kuin tekosyy. Että hän nyt ei vaan oikeasti ole löytänyt ketään tarpeeksi kivaa. En ikinä kuvitellut sanovani ihanalle ihmiselle, että ei tästä nyt vaan tule mitään, vaikka sydämeni sanoisi sillä hetkellä jotain aivan muuta. Aiemmin elin aina tunteella, en oikeastaan koskaan järjellä, enkä toisaalta edes tiedostanut sitä. Uskoin niin vahvasti intuitiooni ja siihen, että kyllä se elämä kantaa ja tuo pettymystenkin jälkeen eteen jotain paljon parempaa. Että voin tehdä vähän hullujakin ratkaisuja elämässäni miettimättä hirveästi sen pidemmälle. Oikeasti olen miettinyt tekojani ja niiden seurauksia ihan todella vähän. Jos joku on tuntunut hyvältä, olen sen tehnyt.

Niin sinisilmäistä, niin naiivia, niin yltiöoptimistista. Niin mua.

Äitiys on muuttanut mua ehkä eniten. Etenkin vastuu toisesta ihmisestä ja hänen loppuelämästään on saanut ajattelemaan monia asioita paljon järkevämmin. Kun katson itseäni taaksepäin, mietin usein, että miten mä saatoin olla niin tyhmä? Miksen tajunnut sitä, miksen tajunnut tätä, miksen kertakaikkiaan miettinyt edes vähän pidempään? Oikeasti luulin aina olevani ihan kypsä ja fiksu aikuinen, mutta vasta nyt olen alkanut miettimään monia tekojani vähän kriittisemmin. Tietääköhän joku teistä tän fiiliksen? Olen ajatellut itsekin, että tässä vaiheessa ei todellakaan kannattaisi aloittaa vaikkapa uutta ihmissuhdetta. Olen jättänyt vastaamatta tärkeimpienkin ihmisten viesteihin siksi, koska en ole yksinkertaisesti ehtinyt. Olen priorisoinut asioita aivan eri tavalla kuin ennen, koska joskus on ihan oikeasti ajateltava ensin töitä ja sitten sitä huvia. Olen luopunut asioista, jotka olisivat joskus olleet tunteideni mukaan oikein, mutta järjen mukaan väärin. Jättänyt parhaimmatkin bileet kesken, koska seuraavana päivänä kaduttaisi. Olen kiittänyt itseäni monta kertaa, paljon useammin kuin ennen, jolloin mietin lähinnä, että pitikin nyt taas..

Mutta.. Mä en olisi tässä, en kirjoittaisi tätä tekstiä tässä asunnossa, äitinä ja varsin onnellisena ihmisenä kaikin päin, jos olisin aiemmin ollut jotenkin järkevä. Tekisin tällä hetkellä varmasti jotain ihan muuta.

Minusta tuli äiti vain siksi, etten todellakaan ajatellut asiaa järjellä. Parin kuukauden seurustelun jälkeen opiskelevana, useampaa työtä tekevänä, yksiössä asuvana vilkkaana Helsingin yöelämän suurkuluttajana ei ehkä todellakaan olisi ollut järkevää päättää 24-vuotiaana ryhtyä äidiksi. Ei olisi todellakaan ollut järkeä ryhtyä parisuhteeseen niin pian, mutta ei toisaalta olisi myöskään ollut todellakaan järkevää tehdä paljon asioita äkkipikaisesti kun se suhde alkoikin rakoilla. Koska mä olen ollut niin vahvasti tunneihminen, olen myös rakastunut monesti, yleensä vääriin ihmisiin. Juuri tuo rakastuminen on oikeastaan aika hyvä esimerkki tunne- ja järki-ihmisen eroista. Tunteella elävä vain menee, tekee, rakastuu, aloittaa ja lopettaa suhteita. Järki-ihminen ehkä toteaa vähän ihastuneensa, mutta jättää jutun siihen, koska eihän siinä ole mitään järkeä. En myöskään koskaan ennen ollut kovin suunnitelmallinen ja olin kaikin tavoin vähän sinne päin-tyyppiä.

Olen huomannut muuttuneeni pelottavan paljon järkevämpään suuntaan näiden viimeisten vuosien aikana. Toivon tottakai lapseni kannalta, että nämä järkevät ajatukseni jäisivät pysyvästi osaksi minua. En usko, että vahvasti työorientoitunut, tehokas ja seurauksia ajatteleva ihminen voi olla millään tavalla huono tai tylsä. Ainakin hän antaa varmasti hyvät eväät elämään sille, kenet täällä aikuiseksi kasvattaa. Kuitenkin, taidan kokeilla tänä kesänä, palauttaisiko ehkä viini ja valoisat kesäyöt osan siitä tunteella elävästä, optimistisesta ja ennen kaikkea huolettomasta Mirvasta vähän takaisin? Ehkä aina ei kannata olla niin järkevä. Sitäpaitsi parhaimmat bileet ovat niitä, joita ei vain yksinkertaisesti malta jättää kesken. Vaikka olis mitä. Elämä on lyhyt.

Kumpi sä oot? Tunneihminen vai se järkeilijä?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Narsistin uhri

sunnuntai huhtikuu 29 2018

En oikeastaan edes pidä sanasta narsisti, sillä se on menettänyt merkitystään väärinkäytösten takia. Nykyään tuntuu, että joka toinen parisuhteessa ongelmia aiheuttava henkilö leimataan narsistiksi ja sanaa kulutetaan aivan liikaa myös silloin, kun ei ole lainkaan kyse narsismista vain esimerkiksi sairaalloisesta mustasukkaisuudesta tai suuresta kontrolloinnin tarpeesta. Kaikissa ihmisissä onkin yhtäkkiä narsistisia piirteitä, jos oikein tarkastelee. Narsismissa onkin kyse narsistisesta persoonallisuushäiriöstä, jonka edellytykset eivät läheskään aina täyty, vaikka käyttäytyminen olisi kuinka narsismille tyypillistä. Narsismia on vaikea tunnistaa ja narsistin uhri usein kertookin ajautuneensa tilanteeseen aivan tietämättään, sillä narsistisen puolison ”luonne vain muuttui yhtäkkiä”.

Joku ehkä miettii nyt, miksi kirjoitan tätä? Siksi, koska olen itse ollut parisuhteessa hyvin narsistisia piirteitä omaavan ihmisen kanssa. En halua puhua hänestä varsinaisesti narsistina, sillä se olisi ikään kuin diagnoosin antamista perusteettomasti, vaikka omasta mielestäni siihen voisikin olla syitä. Mutta kun en tiedä, en halua leimata ketään. Tiedän mitä on, kun ihana ihminen vähitellen muuttuukin aivan erilaiseksi. Sairaalloinen mustasukkaisuus ja jatkuva kontrolloinnin tarve olivatkin lopulta pieniä juttuja. Yhtäkkiä pukeutumistani alettiin määritellä, esimerkiksi hihattomia paitoja ja korkoja ei olisi saanut käyttää ollenkaan. Pikkumekoista nyt puhumattakaan. Rannalle ei olisi saanut mennä yksin ja mun puhelinta ja tietokonetta tutkittiin aivan kokoajan, myös ei-niin-sallituilla keinoilla, jolloin esimerkiksi kaikki näppäinpainallukseni jäivät muistiin ja näitä oli sitten mahdollista seurata. Kaveripiiriäni yritettiin määritellä, Facebookistani oli poistettu varmaan kymmeniä ihmisiä vain siksi, että ”he ovat huonoa seuraa”. Mun tietokoneelta poistettiin kaikki kuvat, joissa olen ystävieni kanssa, bikineissä tai joissa minulla on hauskaa yksinäni (tästä mä tavallaan kannan kaunaa kaikkein eniten). Tämän lisäksi mua dissattiin tietyllä tavalla kokoajan. Olin aivan hirveän huono siivoamaan, en muka tehnyt koskaan kotitöitä (jotka tein siis aivan yksin) ja kaikkea käytöstäni arvosteltiin jatkuvasti. Ulospäin kukaan ei tietenkään huomannut mitään, sillä usein narsistisia piirteitä omaava henkilö on tässä todella taitava.

Luojalle kiitos olen, ja olin, niin vahva ihminen, että pääsin hänestä lopulta aika pian eroon enkä alistunut siihen, mitä hän minulta vaati. En ole nähnyt häntä eromme jälkeen ollenkaan, ja tämäkin kertoo siitä, miten rajoittunutta koko maailma oli. Ei meillä ollut yhteisiä ystäviä, joiden kautta näkisimme jatkossa toisiamme, kuten muissa parisuhteissani on ollut. Kenellekään ihmiselle, jonka olen tavannut ensimmäistä kertaa tuon eron jälkeen, en ole puhunut hänestä oikeastaan ollenkaan, oikeastaan kukaan ei tiedä edes hänen nimeään. En halua puhua hänestä en uusien, enkä vanhojen ystävieni kanssa ja olen saanut suljettua nuo kaikki pahat asiat maailmastani pois kokonaan. Siksi pystyn kirjoittamaan tätä, mutta en siltikään halua, että kukaan läheiseni kommentoi tätä asiaa millään tavalla. En halua palata vatvomaan enää noita asioita. Uskon kuitenkin, että ihminen voi muuttua ja ehkä hänelläkin on asiat nyt hyvin. Noista ajoista jäi minuun kuitenkin pysyvä jälki ja juuri siksi olen aivan älyttömän tarkka omasta vapaudestani ja itsenäisyydestäni, enkä halua tehdä asioita, joista en oikeasti pidä. Kuten esimerkiksi muuttaa pois rakastamaltani alueelta, sillä asuminen paikassa joka ei tunnu kodilta, toisi varmasti mieleen ne ikävät ajat elämässäni.

Halusin kirjoittaa tämän ennen kaikkea siksi, että siitä olisi ehkä jollekin apua. Narsistin uhri ei aina ole pahoinpitelyn tai raiskauksien uhri, vaan henkinen alistaminen ja väkivalta ovat yhtälailla narsistisia piirteitä. Nuo yllämainitut ovat tietysti niitä ikäviä ääripäitä, mutta kyllä narsistista on todella paljon haittaa vähän lievemmissäkin tapauksissa ja elämän narsistin kanssa vaikuttaa uhrissa varmasti pitkään, jopa loppuelämän. Kun elämä ei ole väkivaltaista ja suhteessa on myös niitä hyviä hetkiä, ajatellaan että eihän tämä nyt ole niin paha juttu. Syytetään itseään ja alennutaan siihen, mitä narsisti sanoo. Moni pelkää eroa ihan ihmeellisistä syistä, vaikka varmasti tietää että on parempi olla yksin. Ehkä sekin on yksi narsistisen ihmisen ominaisuuksista. Luoda illuusio, että yksin ei muka pärjäisi. Mutta kyllä meistä ihan jokainen pärjää.

Narsismista ja näistä vähän lievemmistäkin ilmiöistä pitää puhua enemmän. Tällaisille ihmisille pitäisi kehittää paljon enemmän hoitomuotoja, mutta toisaalta, miten narsistinen henkilö tajuaa, että hänellä on muka ongelma? Harvaa lopulta kiinnostaa jäädä ottamaan selvää ja hyvin harva narsisti saa koskaan hoitoa, sillä ei miellä itseään sairaaksi. Narsistin kanssa eläminen on mahdotonta, eikä narsisti parane KOSKAAN ilman ammattiapua. Jos sinulla on kokemuksia narsistista niin parisuhteessa, kuin vaikka työpaikallakin, haluaisitko jakaa omasi kommenttiboksissa? Näistä asioista on usein vaikea puhua, mutta kommentin voit jättää nimettömästi ilman sähköpostiosoitettasikin, jos niin haluat.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Miehen ja naisen välinen ystävyys – onko se mahdollista?

tiistai huhtikuu 10 2018

Ketkä ovat parhaita ystäviäsi? Kun mietin omiani, heidän joukossaan on niin lapsuudenystäviäni kuin vasta aikuisiällä tapaamiani sydänystäviä. Ystävät ovat minulle hyvin tärkeitä ja usein olen jopa kuullut, että ne ovat joidenkin mielestä prioriteettilistallani jopa liiankin korkealla. Ehkä se johtuu siitä, että minulla on niin pieni perhe? Esimerkiksi tässä ylläolevassa kuvassakin oleva ystäväni Roosa on minulle kuin sisko. Niin rakas ja tärkeä, ja tietää elämästäni oikeastaan ihan kaiken. Yksi parhaimmista ystävistäni on kuitenkin mies ja tämä on toisinaan herättänyt monissa aikamoista hämmästystä. Siksi halusin kirjoittaa tästä aiheesta blogipostauksen, jos teillä olisi mahdollisesti samanlaisia kokemuksia ja haluaisin kuulla, mitä miehen ja naisen välinen ystävyys teidän mielestä on? Onko se kenties mahdotonta? Kaikki näkökulmat ja ajatukset aiheesta ovat oikein tervetulleita..

Tapasin Hannun vuonna 2013 ja hän jäi mieleen aivan mahtavana tyyppinä. Samana vuonna tapasin itseasiassa myös mieheni, joka on myös Hannun hyvä ystävä. Hannusta tuli lyhyessä ajassa mulle todella tärkeä ja toisinaan tuntuu, että myös hän on minulle kuin perheenjäsen. Hannu on mulle sellainen miespuolinen sielunkumppani. Voi kuulostaa hullulta, mutta sitä hän on. Olemme lopulta hyvin erilaisia ja meillä on aivan erilaiset elämäntilanteet. Se ei ole silti estänyt ystävyyttämme, johon onkin mahtunut aikamoisia käänteitä. Hannu on pitänyt musta aina huolta, käynyt mun kanssa ulkona, saattanut mut kotiin, viettänyt kanssamme joulua ja olemme matkustaneet monet kerrat yhdessä. Olen myös kiukutellut Hannulle monia kertoja ja osoittanut mieltäni, mutta silti me ollaan kavereita, haha. Hän tuntee minut todella hyvin ja pystyn kertomaan hänelle mitä tahansa. Pidämme toisiimme yhteyttä päivittäin, aivan kuin teen tyttökavereidenkin kanssa. Tämä tuntuu olevan monille silti ongelma. Milloin meillä on salasuhde, milloin olemme ihastuneita toisiimme ja mitähän vielä?

Jo ala-asteella viihdyin paljon poikien seurassa ja yläasteella minulla oli monta hyvää poikakaveria. Jos joku sattuu lukemaan tätä, lämpimiä ajatuksia sinne – en unohda noita vuosia koskaan. Aikuisiälläkin minun on ollut aina helpompi tutustua miehiin ja luoda heidän kanssaan ystävyyssuhteita kuin vastaavasti naisten kanssa. Olen pyörinyt paljon miesvaltaisissa porukoissa enkä koskaan ole tuntenut oloani millään lailla epämukavaksi tai ulkopuoliseksi. Valitettavasti moni ystävyyssuhteeni miespuolisiin henkilöihin on kariutunut mustasukkaisuuden takia, puolin ja toisin. Toisaalta ymmärrän, onhan miehen ja naisen välinen ystävyys asia, joka helposti käsitetään väärin ja mielletään varsinaiseksi suhteeksi. Toisaalta taas, kun itse tiedän, että voin olla miesten kanssa tekemisissä muutenkin kuin romanttisessa mielessä, ajattelen helposti että monet muutkin voivat niin tehdä ja pidän sitä vähän itsestäänselvyytenä. Siksi minusta olisikin kiva kuulla, mitä te ajattelette tästä? Onko teillä eri sukupuolta olevia ystäviä vai kiellättekö kenties tällaiset ystävyyssuhteet omalta kumppanilta?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria