Rakastin lapsena prinsessasatuja. Niitä, joissa prinsessat olivat vahvoja ja rohkeita nuoria naisia, jotka olivat kohdanneet elämässään vaikeuksia, selvinneet niistä ja kääntäneet ne vahvuuksikseen. Satuja, jotka lopulta päättyivät vaaleanpunaisesti ja joissa he elivät elämänsä onnellisena loppuun asti. ”Mutta eihän elämä mene kuin saduissa” meille kerrottiin. Ruusunpunaiset unelmat rikottiin pessimistisillä ajatuksilla siitä, kuinka valkoisella ratsulla saapuvia prinssejä ei ole olemassakaan ja se puoli valtakuntaakin menee aivan väärälle tyypille.

Mieheni kehotti joskus vitsillään prinsessaa poistumaan satukirjasta. Elän kuulemma välillä omassa satukirjassani oman elämäni prinsessaelämää. Mutta minä en halua pois satukirjasta. Miksi aikuisten ihmisten elämän täytyy olla pelkkää realiteettia ja ruuhkavuosia? Työuupumusten, puhkeavien hampaiden, lapsettomuushoitojen ja veroilmoitusten keskellä elämässä täytyy olla jotain vaaleanpunaista. Yksi Chuck Bass, iso kenkäkomero ja loputtomasti tanssiaisia.

Joskus ollessani surullisimmillani, olen toivonut niin kovasti elämääni sellaisia uskomattoman onnellisia hetkiä. Niitä, joita ei meinaa uskoa todeksi. Ne eivät jatku ikuisesti, mutta ne ovat pieni todiste siitä, että elämä on edes joskus kuin satukirjasta. Vaikka arvomme olisivat kuinka kohdallaan, ei se estä meitä ajattelemasta hetken aikaa sitä satua. Aina kun on joku, joka elää elämänsä onnellisena loppuun asti. Hän, kenellä on se toinen kenkä. Niin kauan kuin siihen uskoo ja sitä satua kirjoittaa itse, se voi herätä henkiin. Olipa kerran..

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Olen periaatteessa tällä hetkellä sairas – mulla on raudanpuute joka aiheuttaa hyvin moninaisia oireita ja heikentää jokapäiväistä suorituskykyäni huomattavasti. Samaan aikaan kärsin ylirasitustilasta, joka ei ihan parin viikon pakkolevolla parane. Käyn normaalisti töissä, yritän kuitenkin tietoisesti hidastaa tahtia. Kun sairastun flunssaan, en jää sairauslomalle. En töistä, en varsinkaan äitiydestä tai kotitöistä. Kun sairastun flunssaan heinäkuun helteillä Ahvenanmaalla, roikun kuumeisena kannella pää alaspäin sitomassa köysiä yhä uudelleen ja uudelleen, laiturista toiseen. Koska eihän nyt flunssan takia olla yhtä yötä pidempään satamassa, sanoo mies. Mies, jonka mielestä on ihan normaalia hiihtää talvilomalla lenkki vaparia nenäsumutteen voimin ja jonka mielestä ”pikku nuha” lähtee huikalla viskiä, taas mennään. Mutta kun se mies saa itse flunssan..

Kohta lähtee varmaan taju. Nyt on saatava teetä sänkyyn. Hetken päästä Finrexiniä. Lapseni antaa kyllä syödä, mutta miesflunssa vaatii särkylääkettä kesken illallisen. Sänkyyn, mielellään jonkun kuuman juoman ja kurkkupastillien kanssa. Puoli neljältä yöllä on ihan ok herättää ja kysyä voisinko tehdä vaikka jonkun taikajuoman inkivääristä ja omenaviinietikasta, jos vaikka sitä missä oli kurkumaa? Lapsen iltasadun aikaan kaivaudutaan vielä syvemmälle peiton alle, koska eihän sitä nyt voi puhua kun on tää flunssa. Kohta lähtee varmaan taas taju. Kuoleman kielissä.

Miesflunssassa voi kuitenkin lähteä äijien (ryyppy)reissulle Espanjaan.

(Postauksen kuva on muuten omasta pikku nuhastani, kun olin viettänyt koko yön valveilla korkeassa kuumeessa Bangkokissa ja melkein itkin paluulennolla pahaa oloani. ”Ei mun korvissa vaan tunnu missään” kuului käytävän toiselta puolelta.)

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Tällä kuluneella viikolla on ollutkin jopa hauska huomata, kuinka Pride-viikko on jakanut ihmiset ikään kuin kahtia. Toisia ärsyttää eri syistä – joku on sitä mieltä, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat niin itsestäänselvä asia, ettei sitä tarvitse kuuluttaa ympäriinsä koska heterotkaan eivät niin tee, toiset ovat taas hyvinkin homofobisia. Toiset taas levittävät sateenkaarisanomaa kaikkialla, koristelevat Facebookin profiilikuvia ja vaatteitakin sateenkaarivärein. Priden kannattajia on taas kritisoitu myös siitä, että he haluavat olla vain trendikkäitä tukiessaan ihmisoikeuksia.

Mua ei henkilökohtaisesti haittaa lainkaan värikkäät siiderietiketit, Pride-liput kaupungintalolla, kulkueet eivätkä julisteet. En ole osallistunut itse Pride-viikkoon niinkään fyysisellä tasolla, mutta sitäkin enemmän henkisesti. Tällä viikolla olen ollut hyvinkin kiitollinen siitä, että Helsinki Pride on ollut isompi kuin koskaan. Puhuttiin eilen autossa tästä aiheesta hyvinkin pitkään. Ihmiset unohtavat, että samalla tavalla on pitänyt tuoda esiin muun muassa naisten äänioikeuksia. Asiaa, joka on nykyään ihan yhtä itsestäänselvää kuin esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen oikeudet. Ehkä kolmenkymmenen vuoden päästä joku ihmettelee, miksi sen iskän piti mennä marssimaan sateenkaarilippuun pukeutuneena silloin kesällä 2018, kun nyt se on ihan onnellisesti sen miesystävänsä kanssa kotisohvalla?

En usko, että kovinkaan moni tukee ihmisoikeuksia vain ollakseen trendikäs. Se on nykyaikaa ja se on (valitettavasti) vielä aihe, jota on pakko tuoda vahvasti esiin, että se vielä jonain päivänä normalisoituisi. Aivan kuin vaikka ne naisten äänioikeudetkin. Maailma muuttuu, mutta ei ihan itsestään.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria