Raskaaksi parin kuukauden seurustelun jälkeen

tiistai helmikuu 27 2018

Story of my life. Ajattelin kirjoittaa aiheesta, josta oikeastaan kukaan ei koskaan ole edes kysynyt minulta, mutta jota itse pidän silti kovin erikoisena. En ole ajatellut tätä oikeastaan vuosiin, mutta jostain se vain tuli mieleen kun muistelin, että neljä vuotta sitten olin tosiaan raskaana. Neljä vuotta sitten asuin myös yksiössäni Ullanlinnassa, yksin. Raskauteni oli täysin vahinko ja maailman suurin yllätys ja järkytys itselleni. Lapsen isä suhtautui siihen paljon rennommin, siitäkin huolimatta että emme edes asuneet yhdessä. Olimme seurustelleet vasta pari-kolme kuukautta kun järkyttävä huonovointisuuteni paljastui raskaudeksi. Tätä kirjoittaessakin tekee pahaa pelkästään muistella sitä aikaa..

Elämäni muuttui täysin. En ollut koskaan edes halunnut tulla äidiksi eikä lapsi ollut millään lailla toivottu, harkittu tai suunniteltu. Kaiken sen järkyttävän sekasotkun keskellä ainoa asia, jota en oikeastaan millään lailla kyseenalaistanut, oli parisuhde. Olin jo silloin sitä mieltä, että jos olisin päättänyt keskeyttää raskauden, me kaksi emme välttämättä olisi koskaan enää saaneet yhteistä lasta. Koska suhde oli niin alussa, se kesti sen kaiken. Raskausaika, saati vauva-aika, ei todellakaan ole helppoa parisuhteelle. Ihaillen luen niitä juttuja, joissa suhde on vain vahvistunut lapsen myötä. Itse en voi sanoa oikeastaan mitään, sillä en todella tiedä, millainen suhteemme olisi ilman lasta. Kahden kuukauden seurustelusta on vähän hankala lähteä päättelemään.

Mietin usein, millainen meidän suhteemme olisi ilman lasta. Olisiko sitä enää ollenkaan? Lapsi ei tietenkään ole syy pysyä yhdessä, mutta lapsi on hyvä syy selvittää ongelmia. Meillä ei ole mikään tyypillisin parisuhde. Koskaan ei voi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta me olemme hitsautuneet toisiimme kiinni hyvin vahvasti tämän vähän poikkeuksellisen suhteemme myötä. En osaa kuvitella meitä ilman lasta, sillä sitä aikaa kesti niin vähän aikaa. No, eipähän ole mitään, mitä haikailla. Toiset pariskunnat kun muistelevat usein, miten helppoa elämä olikaan vielä kahdestaan.

En ole katunut sekuntiakaan, että päätimme pitää lapsen suhteemme lyhyestä kestosta huolimatta. Oikeastaan asia on ihan päinvastoin. Olen todella, todella onnellinen että sain lapsen suhteellisen nuorena. Lapsi kasvaa ja minulla on vielä elämä ikään kuin edessä, olen paljon vapaampi tekemään asioita vaikka viiden vuoden päästä kuin moni 35-vuotias, joka miettii lastenhankintaa vasta kolmenkympin jälkeen. Puolensa tietty molemmissa. Olen myös äärimmäisen onnellinen siitä, miten hyvin kaikki sukulaiset ottivat hyvin yllättävän lapsiuutisen vastaan.

Neljässä vuodessa on tapahtunut niin paljon, kaikkein eniten oman pääni sisällä. En voi kuin hymyillen katsoa taaksepäin ja todeta, että kaikki meni lopulta oikein hyvin. Elämää ei kannata suunnitella liikaa ja joskus täytyy tehdä jotain sellaistakin, mikä ei ole ehkä kaikkien normien mukaista. Kaikki tavallisuus on sitäpaitsi ihan tylsää ;)

PS. Pidätkö blogistani? Voit äänestää sitä ehdolle Inspiration Blog Awardseissa tästä linkistä – lämmin kiitos jo etukäteen ♥

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Oothan tässä vielä huomenna?

sunnuntai tammikuu 07 2018

Hyräilen tuota SuomiPopin mainoksen biisiä joka kerta pitkään sen nähtyäni. Enkä oikeastaan ennen tätä päivää ole miettinyt sen sanomaa mitenkään kummemmin. Olen tämän melkein kolmeviikkoisen suoranaisen hyvinvointilomani aikana todennut ihmismielen tarvitsevan hiljaisuutta aivan valtavasti. Kun suksii pitkälle toistakymmentä kilometriä hiljaistakin hiljaisemmalla jängällä ja keskellä lumista metsää, ehtii ajatella asioita ihan pysähtymättäkin. Olisin voinut kuunnella äänikirjoja tai musiikkia, mutta jätin kuulokkeet kotiin. Olen kerrankin kuunnellut viikkotolkulla omia ajatuksiani, joka on ollut aivan uskomattoman vapauttavaa ja keväntänyt mieltä kummasti. Helsingin arjessa niitä pakenee niin helposti musiikkiin eikä pimeällä ja sateisella lenkillä todellakaan kiinnosta juostessa ihailla maisemia, vaan pikemminkin haluaa paeta johonkin mielikuvitusmaailmaan korvissa pauhaavan musiikin saattelemana.

Tänään mietin ihmissuhteita. Enimmäkseen parisuhteita. Tuo biisi soi päässäni ja mietin, kuinka moni suhde onkaan lopulta kovin epävarma. Niin kovin hauras ja täynnä sitä piinaavaa epätietoisuutta. Onko se toinen siinä vielä huomenna? Ei tarvitse olla edes kovin takertuvaa sorttia, kun tarttuu toiseen kuin hukkuva siihen oljenkorteen. Nykyajan ihmissuhdemarkkinoilla vallitsee valtava epävarmuus. Petetään, kyllästytään ja muuten vain halutaan olla yksin todella helposti. Tiedän ihan molemminpuolisesta kokemuksesta miltä se tuntuu. Epävarmuus tekee vahvemmastakin helposti takertuvan, ihan huomaamattaan. Kannattaakin miettiä asiaa myös siltä kannalta, kun tuntuu siltä, että joku toinen on liian kiinni sinussa. Ehkä olet omalla käytökselläsi aiheuttanut hänelle epävarmuutta? Kokeile olla hetken aikaa vähän avoimempi, vähän heittäytyvämpi ja kaikin päin vähän helpompi. Käytös saattaa muuttua. Jos ei muutu, laita hänet kiertoon ja opettelemaan ihmissuhdetaitoja uudelleen.

Vaikka saatan nostaa omassa suhteessani esiin jos jonkinlaisia epäkohtia, joskus vähän turhankin usein, olen aivan suunnattoman onnekas, sillä olen löytänyt elämääni ihmisen, joka on siinä vielä huomennakin. Mikäänhän ei koskaan ole varmaa, mutta ainakaan minun ei tarvitse enää elää jatkuvassa epävarmuudessa. Tiedän, että minulla on joku, joka huolehtii, joka pelastaa minut tilanteesta kuin tilanteesta ja lopulta ihan oikeasti rakastaa. Ilman, että sitä pitäisi kyseenalaistaa jatkuvasti. Ja silti olen joskus haikaillut jotain muuta, jotain enemmän, jotain aivan erilaista elämää. Mutta sitähän elämä on, mieli on joskus vähän kummallinen. Muuttuu ja vaeltaa jatkuvasti. Siksi kannattaakin toisinaan uhrata hetki, jos toinenkin, niille omille ajatuksille.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


”Sä et mene kyllä pikkujouluihin..”

torstai marraskuu 30 2017

Olen viimeaikoina pohtinut paljon mustasukkaisuutta. Pikkujoulukausi on parhaimmillaan ja lehdet tuputtavat juttuja pettämistilastoista sekä pikkujoulujen houkutuksista. Oikeastaan ilmiö on suorastaan huvittava, median ansiosta pikkujouluista on tehty varsinainen pettämistapahtuma. Tai ainakin toivon, että ihmiset käyvät ulkona ja panostavat ulkonäköönsä ihan yhtä lailla muulloinkin kuin vain marras-joulukuussa niissä firman bileissä. Jos on tarve olla jonkun toisen kanssa, sen tekee ihan yhtä helposti vaikka toukokuisena arkipäivänä kuin marraskuisessa lauantaiyössä.

Tiedän aivan liian monta pariskuntaa, jotka eivät tee mitään erikseen. Haluan aivan ehdottomasti pitää kiinni omista menoistani, omista juhlistani ja omasta vapaudestani liikkua yksin ihmisten ilmoilla. On huolestuttavaa, jos ei voi osallistua tyttöjen pikkujouluihin tai lähteä äijäporukalla laskettelureissuun siksi, että puoliso saattaa suuttua. Huh, huh. Menojen kieltäminen ja kotiin kahlitseminen kertovat toisen turvattomuuden tunteesta ja epävarmuudesta. Syystä tai toisesta kahlitseva osapuoli on epävarma itsestään ja haluaa välttää mahdollisen pettämisen tai toisen oman hauskanpidon vaatimalla puolisoa jäämään kotiin. Hän kokee olonsa turvattomaksi suhteessa niin kumppaniinsa kuin itseensä ja sen takia pyrkii rajoittamaan toisen elämää. Ja se on niin väärin, molempia osapuolia kohtaan.

Jättämisellä ja suuttumisella uhkailu sekä viikkokausien mököttäminen eivät todellakaan paranna parisuhdetta. Jos toinen joutuu jättämään omat mielekkäät menonsa väliin sen takia, että suhteen toinen osapuoli suuttuu, parisuhde on mennyt aivan väärään suuntaan. Kotiin kahlitseminen irtaannuttaa parisuhteen osapuolia toisistaan vähitellen. Kun vuosi toisensa jälkeen joutuu jättämään kavereiden baarireissut, leffaillat, laskettelumatkat ja pikkujouluriennot väliin, alkaa pikkuhiljaa suorastaan inhota sitä kotona dominoivaa osapuolta ja saattaa pian alkaa kapinoida tätä vastaan. Pettäminen voi silloin olla silkka koston keino, vaikka aiemmin se ei olisi voinut käydä mielessäkään.

Parisuhteita on tietysti erilaisia. Jotkut ehkä haluavat olla jatkuvasti yhdessä, mutta en vain jaksa uskoa että pidemmällä tähtäimellä se on edes viisasta. Jos katselet samaa naamaa vuositolkulla kaikkialla, kyllästyminen on normaalia. Ei se tarkoita, että suhde olisi pielessä. On ihanaa tehdä asioita erikseenkin. En vain käsitä, miten toiset eivät tunnu tajuavan tätä vaan kaikkialle lähdetään yhdessä ja riidellään sitten jatkuvasti. Multa on joskus kysytty, että miten ihmeessä annan miehen lähteä yksin jatkoille. Kysyjä on saanut vastaansa hölmistyneen ilmeen, ei tulisi kyllä mieleenkään kieltää ja hyvin harvoin haluan itse lähteä mukaan. Vastaavasti jos itselläni on ollut superhauska baari-ilta, saatan jatkaa sitä vielä hetken aikaa ystävieni kanssa mitään sen kummempia kysymättä. Tottakai haluan aina ilmoittaa itsestäni ja siitä missä olen, sillä olen itsekin superhuolehtivainen ja odotan sitä myös muilta. Mutta se saa riittää, en lähde koskaan kyselemään keneltäkään, oliko se siellä nyt ihan oikeasti.

Itse ajattelen niin, että jos suhteessa on kaikki hyvin, ei ole tarvetta pettää. Toki on niitä idiootteja, jotka ovat luonteeltaan ikuisia sinkkuja eivätkä osaa olla uskollisia maailman ihanimmankaan kumppanin kanssa, mutta heitä on lopulta todella vähän ja sellaisen ihmisen mielestäni tunnistaa jo ennen seurusteluvaihetta. On ehkä vähän karua sanoa, mutta jokaisen, joka saattaa epäilläkin kumppaninsa pettävän, kannattaa tarkastella omaa käytöstään kriittisesti. Omalle arkiselle toiminnalleen tulee yllättävän helposti sokeaksi. Tottakai kaikilla on aina niitä hankalia vaiheita, eikä aina jaksa olla kiva kotona. Mutta terveessä parisuhteessa sitä ymmärretään ja annetaan toiselle tilaa ja mahdollisuus omaan tilaan.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian