Tiesitkö, että olen ihan viimeisen päälle hihhuli ja uskon kaikkeen yliluonnolliseen ja johonkin korkeampaan voimaan? Viime yönä näin unta, että lapsuudenystäväni kuoli. Kuolema unessa tietää tosin käänteisesti aina hyvää. Se on merkki uudesta alusta. Heräsin mitä kauneimpaan kesän ensimmäiseen päivään. Kuu on vaihtunut nyt ihan oikeasti kesäkuuksi. Koulunsa päättäville täydellinen päivä. Vaikka iltapäivä ja ilta on kulunut ainakin täällä saaristossa sadetta pidellen, juuri silloin paistoi kun pitikin. Aika tyypillinen kesäkuun ilma, eikö? Ilmassa on vain uusi alku eikä kukaan tiedä mitä tästä kesästä tulee.

 

Koulut ovat päättyneet, kesäloma on alkanut. Se oli joka vuosi niin suuri käännekohta pienelle tytölle. Kesäloma, joka ei tuntunut päättyvän koskaan. Vaikka nyt teenkin kokoajan töitä, olen yrittänyt elää tuota kesälomaa uudestaan. Ajatuksissani kesä kun on juuri siinä, kesäkuun alusta elokuun puoliväliin. Ehkä se voisi olla sitä myös nyt, ainakin lomaa siitä jatkuvasta suorittamisesta ja muka-kiireestä. Mulla ei edes ole enää mikään oikea kiire mihinkään.

 

 

Koulujen loppuminen ei kuitenkaan ole pelkän kesäloman alkua. Se on monille täysin uusi alku koko elämälle. Uusi opiskelupaikka, työelämään siirtyminen, ehkä lapsen muutto kotoa? Tämä kesäkuun ensimmäinen on suuri päivä. Muistan oman lakkiaispäiväni kuin eilisen, vaikka siitä on jo 11 vuotta. Äidin tekemät lusikkaleivät, iskän ruoat ja boolin. Täydellisen aurinkoisen sään, ihanat vieraat, mutta myös sen jännityksen. Mitä seuraavaksi tapahtuu? Mihin minä menen, mihin elämä minua vie? Moni asia meni aivan toisin kuin kuvittelin, mutta uskon tarkoituksiin. Jos sinä, tänään lakkisi päähän painanut uusi ylioppilas et pääsekään sinne kouluun mihin niin kovasti halusit tai sinä kesälomasi aloittava et saanutkaan sitä unelmien kesätyöpaikkaa, sillä oli tarkoitus.

 

 

Älä koskaan lakkaa uskomasta itseesi ja unelmiisi. Mulla oli aina visio aivan erilaisesta elämästä mitä elin silloin ylioppilasjuhlapäivänä. Vaikka olin silloin onnellinen ja tyytyväinen kaikkeen mitä minulla oli, jossain sisälläni tunsin kuuluvani muualle. Olen aloittanut opiskelut kahdessa eri korkeakoulussa aivan eri alalla. Toisen tutkinnon suorittanut lähestulkoon loppuun (jos kiinnostaa miksen ole koskaan valmistunut sairaanhoitajaksi, kysy niin kerron – siihen on syy miksi olen jättänyt tarkoituksella viimeiset 10 op suorittamatta) mutta kumpikaan ei ollut sitä mitä lopulta olen nyt päätynyt tekemään. On hienoa jos tietää mitä haluaa jo silloin ylioppilaslakkia päähän painaessaan. Samaa toivon omalle pojallenikin. Itse aion ohjata häntä akateemiselle uralle jo ennen ensimmäistä luokkaa, mutta tiedän jokaisen tekevän lopulta omat ratkaisunsa. Ja aina kannattaa kokeilla, jos ei ole ihan varma. Enemmän kaduttaa tekemättä jättäminen kuin itse tekeminen.

 

Sillä tänään koulunsa päättäville toivon ennen kaikkea rohkeutta. Sitä samaa rohkeutta, millä itse menin uimaan mereen hyisen kylmänä toukokuun iltana. Ennen en koskaan uskonut pystyväni. Vihasin kylmää vettä, vapisinhan jo uima-altaankin reunalla lomareissulla. Äiti houkutteli avantoon, en koskaan suostunut mukaan. Kunnes pari vuotta sitten päätin, että minähän menen tuonne mereen. Rohkeus näyttäytyi sillä hetkellä, kun varpaat osuivat tummanvihreään, hyytävään ja pimeään veteen. Sinne oli vain mentävä, rohkeus ei jättänytkään enää vaihtoehtoa jänistämiselle. Kun kerran pystyin, pystyin toistekin. Aloin käymään avannossa, viime talvena kävin siellä ensimmäisen kerran jopa ilman saunaa yli -20 asteen pakkasessa. Vaikka voin nyt sanoa jopa nauttivani kylmästä vedestä, joka ikisen kerran portaille astuessani muistan miten joskus pelotti. Silloin tiedän, mitä on olla rohkea. Ja pystyn siihen aina uudestaan ja uudestaan. Se on sitä samaa rohkeutta, jota tarvitsin silloin kun muutin käytännössä yksin, ilman yhtään ystävää, pienenä tyttönä pääkaupunkiseudulle. Samaa rohkeutta, jolla selvisin pääsykokeista ja ensimmäisistä päivistä uusissa työpaikoissa. Samaa rohkeutta, jolla kannoin tavarani pois ensimmäisestä omistusasunnostani ja suljin oven parisuhteeseen jossa en oikeasti koskaan halunnut olla. Sitä rohkeutta, jolla sanoa ei raskaudenkeskeytyslääkärille ja kantaa lapsi ensimmäistä kertaa sairaalasta kotiin.

 

Kesäkuun ensimmäinen. Tää on uusi alku ja me pystytään ihan mihin tahansa.

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian

 


Hmm, mitenköhän nämä ajatukseni taas otsikoisi. Ehkä joku nyt saa tästä kuitenkin kiinni kun lukee vähän pidemmälle. Olen pyöritellyt näitä ajatuksia päässäni jo pidemmän aikaa, ehkä joku teistäkin? Koin jossain vaiheessa ihan valtavan oivalluksen siitä, että ihan oikeasti me kaikki pidämme aivan eri asioita hienoina ja tavoittelemisen arvoisina. Jotenkin tämä yhteiskunta (ja someyhteiskunta) on vain tehnyt ne ärsyttävät ”normit”, jotka voivat vaikuttaa todella paljon elämämme kulkuun. Minulla oli pitkään sellainen ajatus, että olisi jotenkin todella hienoa opiskella esimerkiksi kauppatieteitä. Sitten pidän itseäni huonona ihmisenä, kun en jaksa lukea aiheesta ensimmäistäkään kirjaa. Lopputulos: Olen huonompi kuin monet muut, toiset pääsevät ekalla kauppikseen ja mä en saa luettua edes sitä yhtä kirjaa. Kuulostaako tutulta? Loppujen lopuksi minua eivät vain kiinnosta aihepiirit, joiden luulin olevan jotenkin tavoittelemisen arvoisia. Tärkeä ala, mutta ei itselleni. Sen sijaan kun jostain kiinnostun, jaksan lukea siitä loputtomiin. Näin kävi esimerkiksi lastentautien, perioperatiivisen hoitotyön ja nyt tällä hetkellä taiteen ja taidehistorian kanssa. Olen löytänyt ihan äärimmäisen mielenkiintoisen maailman taiteesta, josta en ymmärtänyt aiemmin yhtään mitään.

Yhteiskunta luo myös ihanteita täydellisistä naisista tai miehistä. Kun se kaikkien ihannemies ei herätäkään minkäänlaista fiilistä, voi tuntea taas itsensä vähän epänormaaliksi. Kun oma peilikuva ei näytä niiltä somen täydellisiltä naisilta, joiden instagramtilejä ei erota toisistaan, on taas heti vähän huonompi. Pukeudu niin kuin sinä haluat, treenaa niin kuin sinä haluat ja tee siitä instagramtilistäsikin sellainen, kuin sinä haluat. Älä tee mitään mitä pitäisi tehdä, jos ei 100% siltä tunnu. Jos et halua pukeutua ”kuten naisen kuuluu” saadaksesi huomiota miehiltä, älä nyt hemmetti pukeudu.

Ja sitten ovat he, jotka vain oikeasti luulevat, että toisten asioiden tekeminen on vaan niin siistiä. Kesä ja venekausi on myös hyvä esimerkki tästä. Jotkut tuntuvat ajattelevan, että se on niin hienoa istua sunnuntait kännissä toisten veneillä, tunkea some täyteen kuvia ja muka-nauttia siitä olostaan, kun samalla stressaa huomista työpäivää. Mäkin joskus kokeilin, mutta en vain pysty juoda alkoholia sunnuntaisin, joten kaikki sunnuntain reissuni olenkin ollut selvinpäin ja odottanut vain kotiinpääsyä. Ehkä sitä oli vain nuori ja tyhmä, kun ei tajunnut tehdä asioita niin kuin itse haluaa. Ja älkää nyt siis ymmärtäkö väärin, toisille nämä kaikki yllämainitut asiat voivat olla niitä oikeastikin niitä maailman parhaita juttuja.

En henkilökohtaisesti usko, että edes suurin osa suomalaisista on elämäänsä täysin tyytyväisiä. Se voi johtua osittain myös siksi, että se elämä on mahdutettu johonkin tiettyyn muottiin. Edelleenkään mitään ei tarvitse tehdä vain siksi, että se on jotenkin muiden mielestä hienoa. Se, että itse pidät siitä mitä teet, on tärkeintä. Kuulostaa kliseiseltä, mutta monilta se edelleen tuntuu unohtuvan. Palauta mieleesi kuka olet ja mistä ihan oikeasti pidät. Elämästäsi tulee varmasti paljon mielekkäämpää.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria

 


Vaikka en pidäkään siitä, että tarkastellaan omia tekoja taaksepäin ja mietitään, mitä olisi voinut tehdä toisin (ei mitään, tehty mikä tehty ja se on tehnyt meistä tällaisia), aina toisinaan mietin, että koulunkäyntini osalta olisin voinut toimia toisin. Toisinaan mielessäni käy, että pitäisikö ihan vain silkasta innostuksesta hakea yliopistoon ja alkaa taas opiskella (ehkä näitä ajatuksia varten on juuri avoimet yliopistot..) ja että miksen mä silloin lukioikäisenä tiennyt ollenkaan, mitä haluan tehdä ja miksen oikeasti panostanut kunnolla siihen kouluun. Vaikka itse sanon, tiedän olevani sen verran älykäs, että helposti olisin kirjoittanut paljon paremmat arvosanat ja olisin varmasti oppinut sitä matematiikkaakin, jos silloin olisi kiinnostanut. Ei kiinnostanut. En osannut silloin ollenkaan ajatella, mikä olisi järkevintä tulevaisuuteni kannalta. Elin ihan päivä kerrallaan ja naiivisti oletin, että kyllä ne asiat järjestyy.

Todella harva 15-vuotias on oikeasti kypsä päättämään elämästään ja tulevaisuudestaan. Jälkeenpäin olen tajunnut, että olisin tarvinnut sen pakottavan aikuisen, joka olisi vaatinut minua lukemaan paljon enemmän ja ikään kuin edellyttänyt hyviä arvosanoja. Eihän se silloin kanssani onnistunut, en varmasti ollut se helpoin lapsi, tai nuori. Ympärilläni oli aivan vääriä ihmisiä ja aivan liian vähän kunnianhimoa, saati sitä tunnetta, että voin saavuttaa mitä vain, jos teen kovasti töitä. Saman asian olen itseasiassa kuullut monilta, ketkä eivät ole harrastaneet mitään lapsena. Että miksei vaan pakotettu lähtemään treeneihin? Kyllä mäkin muistan, että olisi ollut monta kertaa paljon mielekkäämpääkin tekemistä, kuin treenata voltteja ja pyramideja urheilukentällä, saati istua 45 minuuttia spagaatissa, mutta onneksi äiti vei aina ”harkkoihin”. Ja pakotti joskus myös pianotunneille, ihan lempeästi kuitenkin. Äidin kautta sain myös inspiraatiota lukemiseen ja kirjoittamiseen, asioita joita teen nykyään päivittäin ja jotka tuovat mulle liikunnan jälkeen eniten hyvää mieltä. Isäni oli paljon vaativampi, mutta hän ei ollut läsnä päivittäisessä elämässäni silloin, kun sitä vaativuutta ja painostusta kaikkein eniten olisin tarvinnut.

Moni vanhempi tekee lastensa kanssa asioita toisin. Sen huomaa myös siitä, että he tuputtavat lapsilleen sellaisia asioita, joita olisivat itse halunneet tehdä. Toki aina välillä mietin, kannustanko lastani opiskelemaan tulevaisuudessa vain siksi, että olisin itse halunnut tehdä sitä enemmän. Ehkä osittain myös siksi, että olen oppinut omasta ”virheestäni”, mutta ennen kaikkea tietenkin lapsen ja hänen tulevaisuutensa takia. En halua, että hän jää mistään paitsi vain siksi, että kukaan ei ole häntä kannustanut. Enkä halua, että lapseni ajattelisi, että jotkut asiat ovat mahdottomia. Lopulta kaikki on mahdollista. Eräs tuttavani kertoi, että häntä ei kannustettu koskaan tekemään oikeastaan mitään. Hänen vanhempiensa kyyninen näkemys siitä, että ei tavallaista työtä tekemällä rikastu, eikä kyllä varmaan muutenkaan, eikä heistä mitään tule, tarttui nuorena häneenkin ja lopulta hän päätyi vähän väärälle polulle. Aivan upea ja älykäs ihminen kaikin puolin, jätti kaiken tekemättä vain siksi, ettei kukaan uskonut ja kannustanut häntä, vaan kommenteillaan ajoi vain alaspäin.

Toki vaikka itse olenkin enemmän sen kannustamisen ja ohjaamisen (siis pakottamisen, haha) kannalla, itsekin toisinaan kavahdan, kun näen sivusta sitä ihan oikeaa pakottamista. Kerran brunssilla näin teini-ikäisen tytön vanhempiensa kanssa ja tyttö kysyi, josko pääsisi uimahalliin ystävänsä kanssa iltapäivällä. Äiti ei kuunnellut häntä lainkaan, vaan ihan oikeasti pakotti pianotunnille, johon tyttö ei lainkaan halunnut mennä. Hänen valtavasta, jyräävästä auktoriteetistaan tuli paha olo jo sivullisellekin, enkä voinut olla miettimättä, miten se vaikuttaa lapsen mieleen ja käyttäytymiseen. Musta ainakin olisi tullut varmasti todella kapinallinen ja olisin alkanut salata asioita noin rajun kurin seurauksena. Näkisin myös, että se vie lasta vain kauemmas vanhemmistaan ja saa aikaan tiettyjä tunnelukkoja.

Tasapaino on tietenkin hankala löytää. Toivoisin kuitenkin, että osaisin ohjata lastani oikeaan suuntaan. Jos jo varhaislapsuudessa alkaa painottaa opiskelun ja lukemisen merkitystä, innostaa jatkuvasti oppimaan uutta, kannustaa lapsia harjoittelemaan ja yrittämään ahkerasti ja näyttää esimerkkejä, mitä kovan työn tuloksena voi saada aikaan, lapsi todennäköisimmin haluaa opiskella ja haastaa itseään. Opiskelun tuloksena ei tietenkään ole automaattisesti hyvä palkka tai harrastamisella paikka esimerkiksi kilpaurheilijana ammattilaistasolla. Opiskelu sivistää ja se on asia, mitä haluan lapselleni antaa. Sitä kautta voi löytää niitä oikeita kiinnostuksen kohteita ja miettiä, mitä haluaakaan tulevaisuudessaan tehdä. Se, että käy amiksen ja jatkaa iskän firmaa, on tottakai monille myös vaihtoehto. Se voisi olla omalle lapsellenikin vaihtoehto, mutta haluan antaa hänen ensin päättää, mitä hän oikeasti itse haluaa tehdä ja jos haluaisi jatkaa esimerkiksi jotakin yritystä, hän voisi oman opiskelutaustansa osalta tuoda siihen mahdollisesti myös jotain uutta. Lapsi saa tietenkin valita itse, mitä hän haluaa opiskella, mutta ainakin yritän saada hänet lukioon ja sieltä mahdollisesti yliopistoon. Koskaan ei tiedä, mitä elämä tuo eteen, mutta mä osaisi elää lapsen kanssa päivä kerrallaan-ajatuksella. Niin moni asia varhaislapsuudessa vaikuttaa sinne aikuisuuteen asti. Siirrämme tiedostamattamme omia arvojamme, asenteitamme ja kiinnostuksen kohteita myös lapsillemme. Tällä viikolla olemme puhuneet paljon taiteesta kotona, harjoitelleet päälläseisontaa, juoksuspurtteja ja englannin kielen puhumista. Toivottavasti nämä ovat asioita, joita lapseni joskus isona muistelee lämmöllä. Kun ei sitä jäätelöä saanut, ennen kuin sen kävi itse englanniksi pyytämässä.

Meillä tuli tästä aiheesta itseasiassa juuri oman äitini kanssa vähän eriäviä mielipiteitä, joten ajattelin että tästä saisi ehkä keskustelua herättävän blogikirjoituksen. Sen kun ei tarvitse koskea omia lapsia, vaan voit pohtia tätä myös omasta näkökulmastasi. Onko sinua ”pakotettu” lapsena harrastamaan tai painostettu opiskeluun? Miten se on vaikuttanut sinuun ja jos sinulla on lapsia, miten toimit tai haluaisit toimia heidän kanssaan?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria