Luin täällä Ranskassa tuon kevyen, ainakin somessa jo klassikoksi muodostuneen hömppäkirjan How to be a parisian wherever you are. Ajattelin itseasiassa lukevani jotain aivan toisenlaista opasta fiinimpään ja hyväkäytöksisempään elämään, mutta kirjaa lukiessa tuntui kuin olisin lukenut sivuja omasta elämästäni. Omasta tyylistäni ja omista ajatuksistani. Vaikka rakastan liikuntaa ja omistan uggit, haha. Ehkä mä olen entisessä elämässäni ollut pariisitar ja avannut päivittäin ranskalaisen parvekkeeni ikkunan ihastellen ehkä maailman kauneinta kaupunkia. Kun nyt kolmekymppisenä pystyn samaistumaan itsenäisen ja itsevarman pariisittaren elämään, ajattelen vain, että voi kun olisin lukenut tämän jo paljon aiemmin. Jos etsit naisellista, kevyttä ja hauskaa lukemista pariksi päiväksi, tämä kirja kannattaa avata juuri silloin.

Mitä tulee tyyliin, ihailen pariisilaisnaisten pukeutumista ja ideologiaa sen takana. Mutta tyylikkyyttä on turha havitella jos sen takana on epävarmuutta. Taas hyvä syy välttää hetken trendivillityksiä, suosia vieläkin enemmän mustaa ja käyttää vähän liikaa rahaa alusvaatteisiin, jotka ovat pohja koko asulle ja itsevarmuudelle. Elämä taitaa todellakin olla liian lyhyt epämukaville, huonosti istuville vaatteille, nukkaantuville akryylineuleille ja kiristäville alushousuille. Naimisiinmenosta ja pahoista tavoista en viitsi edes kirjoittaa.

Kirja kiteytti hyvin myös lempilainaukseni Karl Lagerfeldilta. If you are cheap, nothing helps. 

Tämän voi ymmärtää kukin tavallaan, mutta oman näkemykseni mukaan suomalaisen naisen tulisi arvostaa itseään paljon nykyistä enemmän. Nostaa itsensä vähän korkeammalle jalustalle ja olla tyytymättä kohtaloonsa. Tänään on Minna Canthin ja tasa-arvon päivä, paras liputuspäivä mitä nykypäivän Suomessa voi olla. Naiset, älkää olko halpoja, älkää olko ostettavissa ja älkää koskaan antako periksi. Luovuttaminenkin on vain voimien keräämistä uutta, fiksumpaa strategiaa varten kohti omannäköistä elämää. Meistä voi tulla ihan mitä tahansa, ripauksella rohkeutta, itseluottamusta ja sitä tyyliä.

Paris, Je t’aime.


Mä luen suurella ilolla raudanpuutejuttuja lehdistä ja blogeista, somestakin. Kun on pitkään kärsinyt kummallisista oireista ja sitten niin ikään vahingossa löytänyt niihin syyn ja lopulta onneksi myös tehokkaan hoidon, osaa arvostaa sitä että tietoa raudanpuutteesta on saatavilla nykyään niin paljon. Osittain olen kuitenkin sitä mieltä, että nyt menee vähän yli. Tuntuu että nyt ihan kaikkia oireita syytetään raudanpuutteesta ja sitten itketään, kun ferritiini olikin ihan normaali ja oireita on silti. Oireet ovat moninaiset ja ne ovat sellaisia, jotka voivat johtua myös stressistä. Niinhän itsekin luulin, mutta onneksi mut tutkittiin kunnolla. Raudanpuutteesta on tehty myös bisnes. Mua lähestyttiin muun muassa tarjouksella, jossa tarjottiin blogiini sijoitettavaa linkkiä vastaan ilmaista ferritiinimittausta.. Rautavalmisteita näkee nykyään kaikkialla ja raudanpuutteeseen erikoistuneille lääkäreille on valtavat jonot. Vähän ristiriitaisia ajatuksia tästä, mutta pääasia että ihmiset saavat hoitoa ja tietous raudanpuutteesta yleistyy. Vaikka vähän huvittuneena seuraan toisia vouhkaajia sivusta, olen samalla hyvin kiitollinen. Ehkä joku toinenkin paranee kummallisista oireista ja hänen elämänsä muuttuu.

Niinhän minullekin kävi. Raudanpuute on nyt toistaiseksi selätetty, mutta luojan kiitos sitä seurataan säännöllisin väliajoin vielä pitkään. Oma raudanpuutteenihan eteni periaatteessa anemiaksi asti, sillä hemoglobiinini laski niin paljon (reilusti yli 30 yksikköä siitä mitä se oli aiemmin ollut vaikka se olikin vielä 1 pykälän virallisen anemiarajan yläpuolella) että se luokitellaan jo anemiaksi. Myöhemmin itseasiassa selvisi, että raudanpuute onkin alkanut mitä luultavammin jo sektiosta ja siihen ovat vaikuttaneet seuraavan 4 vuoden aikana muun muassa rankka treenaaminen, kuparikierukka, ylirasitustila, uupumukseen asti johtanut stressi, kasvis(- ja kaikin puolin raudaton) ruokavalio. Syitä on monia, pääasia että ilmiö tunnistettiin ja sain siihen asianmukaista hoitoa. Nyt kun olen voinut hyvin jo pidempään ja rautatiputuksestani on kulunut jo viisi kuukautta, ajattelin listata vielä mitä muuttui?

KROPPA Rytmihäiriöt ovat kadonneet täysin. Tuo jokapäiväinen riesa on tiessään! Samoin närästys. Nämä ovat itselleni aivan älyttömän isoja juttuja. Ihon kunto on parantunut paljon ja iho todellakin näyttää siltä että se saa taas happea ja ravintoaineita verenkierrosta. Tähän vaikuttaa kyllä moni muukin tekijä, mutta kalpeasta normaaliksi muuttunut ihonväri on ainakin varmasti raudanpuutteen korjautumisen ansiota. Kasvoilla on ihan eri tavalla väriä kuin ennen. Uusia hiuksia on alkanut kasvaa, sekä ihan hullua – joudun nyppimään melkein joka päivä kulmakarvat, mitä ennen tein ehkä kahdesti kuussa. Keho palautuu treenistä aivan eri tavalla kuin ennen, enkä ole enää ollenkaan kärsinyt samanlaisista lihaskivuista kuin ennen. Mua ei myöskään huimaa enää ollenkaan, mikä ennen oli ihan jokapäiväistä. Palan tunne kurkussa on kadonnut, pystyn taas niellä vitamiineja (mitä en saanut alas ennen millään) ja mikä parasta, kestävyyskuntoni on noussut aivan uusiin lukemiin. Esimerkiksi juuri juoksu on paljon helpompaa kuin ennen ja sykkeet pysyvät kohtuullisina pitkillä ja nopeillakin lenkeillä. Tämän huomaa ihan konkreettisesti jo urheilukellostakin. Olo lenkillä on aivan erilainen kuin esimerkiksi viime kesänä ja jo senkin takia haluan käydä mahdollisimman paljon juoksemassa koska nautin siitä niin paljon.

MIELI Koko alkuvuoden olen ollut taas oma, innostuva ja energinen itseni. Oikeastaan tuntuu siltä kuin vuosien jälkeen olisin herännyt taas henkiin ja ajattelen monista asioista aivan eri tavalla kuin ennen. Mietin jo, kadottivatko kiireiset vuodet sen sisäisen optimistini joka uskoi aina, että asiat järjestyvät. No, täällä se taas on. En myöskään ajattele enää oikeastaan ollenkaan kuolemaa, vakavaa sairastumista tai muita tällaisia ikäviä ajatuksia, jotka ennen olivat osa päivittäistä arkeani ja muka aivan normaaleja. En myöskään ole enää ollenkaan niin luulotautinen kuin mitä olin koko viime vuoden. Ajoittainen lamauttava väsymys on kadonnut kokonaan, enkä ole enää yhtään niin kiukkuinen kuin aiemmin olin oikeastaan päivittäin. Ja minä kun pidin tuota puolen vuoden – vuoden takaista tilannetta ihan normaalina.

Ferritiinin mittausta sekä kaikin puolin kunnollista tutkimusta kannattaa vaatia, mutta täytyy myös muistaa, että oireet voivat johtua muustakin kuin raudanpuutteesta. Rautaa ei kannata syödä omin päin ilman tietoa varastoraudan määrästä ja raudan syöminen purkista on myös keino nostaa ferritiiniä, ei pelkkä infuusio (siinä on vakaviakin haittavaikutuksia). Sain oman tiputukseni ns. hoitokokeena, eli lääkäri ei missään vaiheessa taannut, että se auttaa tai että oireeni johtuvat nimenomaan raudanpuutteesta, sillä samaan aikaan sairastin uupumuksen ja olin ylikunnossa. Nämä kaikki olivat varmasti toistensa summia. Se, miten elämäni muuttui rautavarastojen täytyttyä ja hemoglobiinin noustua, on niin hullua, että voisin kertoa siitä loputtomasti koko maailmalle. Ja joku vielä kieltäytyy kirjoittamasta edes lähetettä ferritiinin mittaukseen.. Otin tähän postaukseen aika synkät kuvat, koska synkkyys oli oikeastaan sitä mitä anemia mulle teki. Veti johonkin pimeään ilman, että edes tajusin olevani siellä. Silmät tottuivat, mutta nyt kun pääsin pois, tajuan miten pimeydessä oikeasti olin. Terve ihminen ei sitä ymmärrä eikä moni näe edes päällepäin toisen pahaa oloa. Raudanpuute on siitäkin erikoinen juttu, että se (luonnollisesti) vaikuttaa koko kehoon aiheuttaen hyvin moninaisia oireita.

Huokaisen helpotuksesta joka päivä. Olin onnekas, että paranin niinkin pian. Silti, pelkään huomista laboratoriokoetta edelleen ihan hulluna. Mitä jos onkin taas jotain.. Muistuttelen itseäni että eihän tämä nyt mikään syöpäkontrolli ole, mutta ehkä sekin kertoo raudanpuutteen aiheuttamien oireiden vakavuudesta, että sitä helvettiä pelkää ihan valtavasti. Että siinä vasta muoti-ilmiö.

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian

 


Kun 24-vuotiaana saa tietää olevansa raskaana opiskellessaan ja asuessaan yksin, on se aikamoinen shokki itse kullekin. Toiset haluavat nuorena äidiksi, toiset eivät ikinä. Kuuluin tietysti jälkimmäiseen joukkoon ja olin juuri se parikymppinen Teatterissa viikonloppunsa viettävä tyttö, jonka elämänarvot olivat aivan muualla kuin pitkissä ihmissuhteissa saati sitten lapsissa. Kiitän itseäni ja jotain korkeampaa voimaa päivittäin siitä, että muutin mieleni ja päätin sittenkin ryhtyä äidiksi. Ei mun ystäväpiirissä ollut lapsia kenelläkään ja olin kaikin tavoin aivan pihalla, vaikka itse raskaudesta ja lapsista tiesinkin paljon, kiitos opintojen ja oman mielenkiinnon. Siitä, miten lapsi oikeasti muuttaa elämää, mulla ei ollut käsitystäkään. Siis ensimmäisenä ajattelin tietenkin, että nyt mä lihon ihan muodottomaksi, mun kroppa ei palaudu ikinä, enkä enää koskaan pääse mihinkään. Että kotona ollaan jumissa vähintään siihen asti kun se menee kouluun ja osaa olla yksin kotona.

Oikeastaan kaikki ennakkoluuloni osoittautuivat vääriksi. Raskaus laihdutti mua ja sektion jälkeen juoksin pian jo samoja lenkkejä kuin aina ennenkin. Lapseni syntyi tosiaan siis leikkauksella ja toivuin sektiosta nopeammin kuin viisaudenhampaidan leikkauksesta. En tiedä olenko päässyt helpolla, mutta koko vauva- ja pikkulapsiaika oli paljon helpompaa kuin osasin kuvitella. Aika saattaa ehkä vähän kullata joitain muistoja tai syynä oli se hirveä selviytymismode, mutta ainakin sain aina nukkua kunnon yöunet, käydä ulkona alusta asti, tavata kavereita ja käydä koulun loppuun jo ennen kuin lapsi aloitti edes päiväkodin. Pahin ikä oli ehdottomasti ikävuodet 1 ja 2, nyt mulla on kesällä 5 vuotta täyttävä kaveri jonka kanssa me voidaan jutella, laulaa Stigin biisejä ja ostaa iskältä salaa herkkuja kaupasta. Voin viedä koirat ulos huoletta niin että lapsi osaa olla kiltisti kotona sen aikaa ja tuo pieni ihminen alkaa muutenkin itsenäistyä ihan valtavasti. Välillä se kiukuttelee kuinka äiti pilaa kaikki sen jutut ja on tylsä aikuinen, joskus se sitten kiipeää syliin ja änkee aamulla kainaloon. Minä olen meistä se, joka herättää ja häiritsee yöunia.

Sain vastuulleni kokonaisen ihmisen. Silti välillä työpäivän aikana saatan jopa unohtaa, että mulla on lapsi (kuulostaa kauhealta näin mutta ehkä ymmärrätte pointin) ja voin tehdä todella paljon asioita ilman, että ajattelen kokoajan olevani äiti. Näen vain positiivisena asiana sen, etten voi osallistua ihan kaikkiin kissanristiäisiin joita vastaan tulee, tai oikeastaan sen että mulla on oikea syy kieltäytyä kun en halua mennä johonkin. Lapsi toi elämääni tarkoituksen, kasvatti enemmän kuin yksikään eletty vuosi ja muutti suhtautumistani oikeastaan ihan kaikkeen. Ulkonäkösyiden sijaan liikun siksi, että voisin paremmin ja eläisin pidempään. Haluan että lapsellani on äiti vielä kymmenien vuosien päästäkin ja haluan, että mulla on seuraa sitten, kun hiukset ovat harmaat ja askel vähän painavampi kuin nyt. Olen niin paljon parempi ihminen nyt kun olen äiti. Kliseistä, mutta niin totta. Lapseni on aina osa minua, mutta hänellä on myös rakastava isä ja muita tärkeitä aikuisia ympärillä. Sanoisin, että on jopa epänormaalia olla jatkuvasti kiinni lapsessa jos on kuitenkin muita huolehtivia aikuisia ympärillä. Ja meillä on kotona ollut jo monta vuotta kynttilöitä pöydillä, valkoinen sohva ja lasipöytä. Ei kaikkien tarvitse muuttua tyypilliseksi lapsiperheeksi jos se ei tunnu hyvältä. Lapsi ei rajoita elämää, se tuo siihen aivan uusia ulottuvuuksia. Tunteita ja rakkautta, joista ei tiedä mitään ennen kuin ne kokee itse. Ja se vaikein aika on lopulta niin lyhyt, että se on ohi ennen kuin huomaatkaan. Nyt on vain maailman siistein asia, että on skidejä.

Lasten hankkimista pelätään ja lykätään ihan turhaan. Mitä nuorempana sen tekee, sitä helpompaa se lopulta on jos vain taloudellinen tilanne on kunnossa. Ymmärrän lasten hankkimisen lykkäämistä yli kolmekymppiseksi hyvin sillä, että halutaan vakaa rahatilanne pohjalle. Lapseen kun menee nimittäin ihan valtavasti sitä fyrkkaa. Mun äititarina ei ole ihan siitä perinteisimmästä päästä, enkä esimerkiksi halua enää lisää lapsia vaikka sitä multa kokoajan eri puolilta kysytäänkin. En pidä siitä, että pikkulapsiarki leimataan sellaiseksi perhehelvetiksi, jossa ei ehdi harjata hiuksia tai harrastaa. Saa siitä varmasti sellaistakin, mutta jokainen voi valita tapansa olla äiti tai isä. Pieni itsekkyys on aika tervetullutta vanhemmuudessakin.

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian