Suosikkipäiväni ja mistä pidän eniten itsessäni

maanantai syyskuu 17 2018

Viikon paras päivä on tietenkin maanantai. Päivän paras hetki on aamu. No, ainakin omasta mielestäni. Maanantaiaamuissa on aivan erityisesti jotain taikaa, sillä ne voivat määrittää jopa koko viikon kulun. Huono asenne kantaa helposti viikon yli, hyvä sen sijaan antaa ideoita, lisää luovuutta ja mahdollistaa hyvän energian sekä sen levittämisen muillekin. Voi kuulostaa joistakin ihan lässynlää-jutulta, mutta niin se kuulkaas on. Elämänmuutoksista puhuttaessa odotetaan aina seuraavaa vuotta, kuukautta tai viikkoa. Maanantai on tietenkin paras päivä aloittaa, mutta lopulta suurimmat muutokset syntyvät usein silloin, kun on itse valmis. Silloin ei ole väliä, mikä päivä tai kellonaika on. Monilla on vain se ongelma, ettei meinaa millään olla omasta mielestään valmis. Silloin tarvitaan itsekuria, minähän päätän milloin haluan olla valmis muutokseen ja se päivä voi olla juuri tänään. Pienen askelin, aloita vaikka tekemällä ensin pelkkä suunnitelma. Mitä sinä muuttaisit elämässäsi, jos voisit muuttaa mitä tahansa?

Tein itse monia hyviä päätöksiä kesän aikana omaaan hyvinvointiini liittyen ja niissä olen pysynyt – vieläpä varsin hyvin tuloksin. Vaikka olen vähän liiankin itsekriittinen, on kuitenkin yksi asia jossa voin sanoa olevani oikeasti todella hyvä. Itsekuri on yksi parhaimmista ominaisuuksistani. En kuitenkaan ole lapsesta asti (kuten neljävuotiaani totesi eräänä päivänä, että kuule mamma, jos mä jotain päätän, mä teen) ollut mikään itsekurin ruumiillistuma, vaan olen opetellut sitä. Siinä onnistuu jokainen, kunhan uskoo itseensä. Pystyt mihin vain, kun haluat sitä tarpeeksi. Itsekurin puute onkin oikeastaan vain itsensä huijaamista ja liiallista mukavuudenhalua. Jos en millään jaksaisi lähteä esimerkiksi lenkille, mietin millainen olo minulla on sen jälkeen, kun tulen kotiin ja vastaavasti vertaan sitä siihen, millainen olo minulla on samaan aikaan, jos jätän lenkin väliin. Hyvä olo niin fyysisesti kuin psyykkisestikin motivoi minua eniten ja auttaa itsekurin säilyttämisessä. Hyvällä itsekurilla olen päässyt eroon niin sokeririippuvuudesta kuin oppinut vastaamaan kieltävästi moniin bilekutsuihinkin. Ja mikä tärkeintä, koen nämä kaikin puolin pelkästään positiivisena asiana.

Menipä viikonloppu muuten vauhdilla. Meidän viikonlopussa näkyi oikeastaan koko elämän kaari, olimme niin hautajaisissa kuin ristiäisissäkin. Muutenkin vain rentoa yhdessäoloa perheen kanssa ulkoillen, vähän turhan pitkä sateessa juostu lenkki toi vähän takapakkia flunssasta toipumiseen, mutta muuten on ollut kovin energinen ja hyvä olo. Koska sairastuin viikko sitten flunssaan, jätin salitreenit pois nyt hetkeksi kokonaan. Nyt fiilistelen vain lenkkeilyä ja joogaa oman olon mukaan ja koitan panostaa tavallistakin enemmän kehon liikkuvuuteen. Tuntuu että loppukesän ahkeralla treenaamisella sain sen aivan liian kireäksi. Tällä viikolla kirjoitan teille muuten itselleni hyvin tärkeästä ja ajankohtaisesta aiheesta, nimittäin raudan puutteesta. En olisi koskaan uskonut kärsiväni siitä, eikä kyllä minua hoitanut lääkärikään. Hemoglobiinin ollessa lähemmäs 150 ja potilaan ollessa energinen, ei ensimmäisenä tule mieleen epäillä liian alhaisia rautavarastoja. Lopulta oikeastaan alhainen hemoglobiini ja väsymyksen puute olivatkin ainoat oireet, joita minulla ei ollut. Mutta tästä lisää myöhemmin tällä viikolla, josko rautasuihke auttaisi pian asiaa ja saisin arvot nousuun.. Kohtalotovereita?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria

 


Aiemmin kammoksuin ihan tavallista elämää

torstai syyskuu 13 2018

Mietin hiljattain mistä inspiroidun. Blogitekstien osalta eniten ehkä ihan tavallisesta elämästä. Toki selaan välillä Pinterestiä poimiakseni uusia ideoita vaikka punaisen neuleen pukemiseen tai syksyiseen sisustukseen, mutta inspiraatiota ja ajatuksia herättää nimenomaan se arki ja elämä kaikkine käänteineen. Sitähän koko blogini on, sekoitus vähän sitä sun tätä. Saatan joskus jakaa jopa ruokaohjeen, vaikken mikään mestarikokki olekaan. Joskus löydän loistavan kauneustuotteen, joskus kuvaan asun. Voin yhtenä päivänä kirjoittaa mielipiteistäni, toisena väsymyksestäni äitinä. Seuraavana päivänä treeniä ja puhdasta ruokavaliota. Lifestyleblogin sanotaan kai olevan kuvaus kirjoittajansa elämästä, ja sitä tämä on. Vähän kaikkea, mutta ennen kaikkea ihan tavallista elämää. Hämmennyn, jos joku sanoo ettei voi samaistua minuun. Pidän itseäni kuitenkin ihan tavallisena pienen lapsen äitinä arkisine ongelmineen.

Ystäväni kysyi minulta, mitä sävyjä suosin Instagram-feedissäni. Hän vähän hölmistyneenä katsoi kun vastasin, että ihan mitä sattuu. En halua luoda viimeisen päälle siloiteltua ja tyylikästä Instagram-tiliä, vaikka se ehkä keräisikin enemmän seuraajia. Ahdistun siitä ja sen tekemisestä. Pidän kyllä kovasti kuvaamisesta sekä editoinnista ja blogin puolesta teenhän sitä periaatteessa myös työkseni, mutten halua luoda kenellekään paineita näyttämällä ulospäin täydellistä sometiliä tai julkaisemalla loppuun asti hiottuja blogipostauksia muotikuvineen asuista, joita en normaalisti edes käytä. En välttämättä edes lue blogitekstejäni enää sen jälkeen, kun olen näpytellyt ne valmiiksi. Kaupalliset yhteistyöt toki asia erikseen. Joskus saatan huomata viikkoja jälkikäteen jotain kirjoitusvirheitä jos satun lukemaan jonkun jutun uudelleen.

Tietenkään en tiedä teistä, mutta itse ainakin seuraan paljon mieluummin sitä ihan tavallista elämää kuin pintaraapaisua toinen toistaan kopioivista matkatileistä, siloitelluista muotikuvista tai kodeista jotka ovat suoraan sisustuslehdistä. Niille on toki paikkansa, ehkä ne tuovat inspiraatiota kuten Pinterest, mutta lopulta ehkä kuitenkin enemmän paineita – niin seuraajille kuin tekijöille itselleen. Ainakin itsestäni olisi valtavan raskasta antaa itsestäni ulospäin pelkkä täydellinen kuva. Tavallisuuden ei kuitenkaan tarvitse olla tylsää ja persoonatonta, ei todellakaan. Ehkä juuri sen takia kaikkia tavallisia juttuja kammoksutaankin niin paljon, sillä virheellisesti tavallisuus mielletään tylsyydeksi? Ei sun tarvitse olla huippu-urheilija sanoaksesi itseäsi aktiiviseksi liikkujaksi, ei valokuvamalli ottaaksesi asukuvia ja reissatakin voi ihan tavallisiin rantalomakohteisiin – ei elämän tarvitse olla mitään ääripäästä toiseen sinkoilua.

Meillä kaikilla on huonoja päiviä. Ne huonot tuntuvat edes vähän paremmilta, kun harmin ja kiukun purkaa kertomalla siitä ihan nyt vaikka avautumalla blogissa tai instastoryssa. Huom. En tarkoita jatkuvaa valittamista, inhoan sitä. Kun ymmärtää ja hyväksyy oman inhimillisyytensä, on niin paljon helpompi olla itsensä ja muiden kanssa. Itsellänikin meni tämän tajuamiseen aikaa ja yritin ihan turhaan kaunistella elämää omassa somessani. Ja sitäpaitsi, kun lopetin tilastojen tuijottelun ja täydellisen instafeedin havittelun, aloin voida paljon paremmin. Omaan sosiaaliseen mediaani sovellan seuraavaa ajatusta – julkaisen Instagramiin vain sellaisia kuvia, jotka tuovat minulle mistä tahansa syystä hyvää mieltä. Blogipostauksia kirjoitan aiheista, joista haluan lukijoideni tietävän tai vastaavasti haluan itse saada aikaan keskustelua tai erilaisia näkemyksiä. Saatan vinkata tänne suosikkivaatteistani jos pidän jostain oikein kovasti ja julkaisen omia kuviani lähinnä antaakseni kasvot kaikille jutuilleni. Matkakuvat säilyvät täällä juttujen kanssa lähinnä itselleni, tyhjennän alkuperäisversiot yleensä puolivuosittain kovalevyltäni. Eli juuri niitä juttuja omasta elämästäni ajattelematta sen kummemmin, mitä ehkä kannattaisi kirjoittaa.

Ehkä kannattaisi miettiä ja uhrata aikaa tilastojen tuijottelulle. Mutta silloin tästä katoaisi se, mikä tekee mun blogista mun blogin. Spontaanius, rehellisyys, monipuolisuus ja ennen kaikkea paikka itselleni, joka tuo elämääni joka päivä jotain kivaa. Uusia näkökulmia, uusia ideoita ja ennen kaikkea vertaistukea. Siksi omalla lukulistallani on pelkästään aitoja blogeja, joita ei ole ”tekemällä tehty”. Joku ehkä miettii, voiko tuolla asenteella kirjoittaa blogia myös tienatakseen siitä rahaa? Työmme määrittää elämäämme niin paljon, että sen on oltava mieleistä. Bloggaamisesta tulee äkkiä pakkopulla – tai ainakin minulle tulisi sen täydellisen harmonisen ilmeen jatkuvasta ylläpidosta – joten mieluummin teen jotain intohimolla ja omalla tyylilläni. Uskon, että se antaa enemmän myös lukijallekin. Millaisista blogeista te pidätte?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Elämää varjostava kuolemanpelko

keskiviikko syyskuu 05 2018

Taas yksi uusi syöpäuutinen. Tuttavan itsemurha, alati lisääntyvät mielenterveysongelmat ja niiden surulliset seuraukset. Äkilliset sairaskohtaukset, onnettomuudet, kätkytkuolemat ja uima-altaaseen hukkuneet lapset. Päivittäin lukiessani näitä ikäviä uutisia rintaani puristaa. Ahdistus, joka ajoittain hellittää otteensa, mutta joka palaa taas kun en yhtään sitä odota. Välillä tunnen tulevani hulluksi istuessani yksin autossa työmatkalla. Mitä jos tuo rekka ajaakin vahingossa minua päin? Kuolemanpelko on läsnä lähes jokaisessa päivässäni.

Isäni kuoli äkillisesti, suhteellisen nuorena vain 57-vuotiaana pian sen jälkeen, kun lääkäri oli todennut hänet ”terveemmäksi kuin moneen vuoteen”. Olin aina pelännyt kuolemaa, niin paljon että lapsena luulin kuolevani uituani meressä, kun luin iltapäivälehdistä sinilevän vaaroista. Lukemaan oppiminen alle kouluikäisenä ei ollut pelkästään positiivinen asia. Isäni kuoleman jälkeen oma kuolemanpelkoni katosi. Selvisin siitä ajattelemalla, että sittenhän pääsen vain isäni luo. Samalla kun lohdutin itseäni ajattelemalla, että isäni ei kärsinyt ja nyt hänellä on vain hyvä olla, tein palvelusta omalle pelolleni. En kokenut enää sairastumisesta tai kuolemasta ahdistavia ajatuksia ja minun oli helppo uskoa, että kaiken on vain tarkoitus tapahtua niin kuin tapahtuu. Kunnes sain lapsen.

Vähitellen kiintyessäni häneen, kuolemanpelko alkoi nostaa taas päätään. Paitsi lapseni kuolemaa, pelkään että itselleni sattuu jotain. En niinkään itseni, vaan läheisteni kannalta. Mitä jos lapseni jäisi ilman äitiä? Vaikka tiedän pelkoni olevan täysin typerää ja turhaa, en voi sille mitään. Mietin harva se päivä, mikä onkaan se päivämäärä, jolloin minä täältä lähden. Sairastuuko lapseni, joutuuko hän kärsimään, saako hän kasvaa edes aikuiseksi? Kun mietin mikä minua itse kuolemassa pelottaa, en oikeastaan edes tiedä. Ehkä se, että kaikki loppuu. Toisaalta se on taas lohdullista. Kertoo siitä, että minulla on nyt niin ihana elämä, etten haluaisi sen koskaan päättyvän. Uskoin aiemmin vahvasti kuolemanjälkeiseen elämään, mutta nykyään olen alkanut toisinaan kyseenalaistaa sitäkin.

Tämä postaus kuulostaa ehkä negatiivisemmalta, kuin mitä oikeastaan on. Tämä pelkoni ei onneksi ole arkeani rajoittava tekijä, eikä minusta ole tullut ylihuolehtivaista ja hysteeristä äitiäkään. Ehkä se vain kertoo siitä suunnattomasta rakkaudesta, mitä tunnen elämää ja läheisiäni kohtaan. Pelkäättekö te kuolemaa tai sairastumista? Onko joku kenties kamppaillut samojen ajatusten kanssa ja päässyt niistä jotenkin yli?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria