Jos tää vihdoin olisi ohi?

keskiviikko marraskuu 07 2018

Katselen näitä kuvia nyt lähinnä sillä ajatuksella, että huomenna makaan tuossa sängyssä ihan toipilaana. Nauratti kun otin näitä kuvia, ajatuksella ”makuuhuoneen sisustus”, mutta pieni rakas kömpi sinne osaksi petausta. Mutta sitä se pienten lasten kanssa on, he ehtivät kaikkialle. Ja parastahan omassa kodissa ovat tietenkin sen asukkaat. Hyvänä kakkosena tulevat tietysti suloiset vaaleanpunaiset yksityiskohdat.

Palatakseni otsikkoon, tuota kysymystä olen toistellut mielessäni koko päivän. Mua oikeastaan vähän jopa itkettää, koska olen yksinkertaisesti niin loppu näihin terveysongelmiin, jotka ovat kiusanneet kesästä asti. Syksy 2018 jäi mieleen tähänastisista syksyistä tuskaisimpana, ikävä kyllä. Mutta josko tää vihdoin olisi ohi? Kun sain pitkään oireilleen vakavan raudanpuutteen ja ylirasitustilan korjattua ja oireet alkoivat yksitellen kadota, viisaudenhampaani tosiaan tulehtui, ja nyt olen reilut kaksi viikkoa kärsinyt aaltoilevasta tulehduksesta. Välillä olo on jopa normaalia lähentelevä (muistanko enää millaista se on?), mutta hetkessä vaihtuu kauheaan, koko ylävartaloon säteilevään kipuun. Hampaisiin liittyvät oireet ovat suoraan sanottuna h*lvetistä. Koska ainoana hoitona on viisaudenhampaiden poisto, eli omalla kohdallani leikkaus, tapasin aamulla leikkaavan kirurgin ja sovimme leikkauspäivän kolmen viikon päähän. En ehtinyt kuin lounaalle, ja minulle soitettin perään lääkäriasemalta. Peruutuksen vuoksi pääsen leikkaukseen jo huomenna!

Kun eilen kirjoittelin hammaslääkäripelostani, en olisi arvannut että tänään kiljun riemusta, kun pääsenkin jo nyt leikkauspöydälle ja hoitamaan hampaani kuntoon. Hyvästi tulehtunut viisaudenhammas, ei tule ikävä. Koska jos mä tästä toivun normaalisti, olen vihdoin terve. Saan urheilla, saan elää normaalia elämää ilman mitään oireilua ja palata vihdoin siihen arkeen, jota niin kovasti rakastan. Tällaiset jokaisen ihmisen perusjutut, mutta tuntuu jopa vähän pelottavalta kirjoittaa siitä, sillä mitä jos taas tuleekin jotain? Mutta kuten rakas isäni aina sanoi, lähtökohtaisesti täytyy ajatella että kaikki menee hyvin, sillä parhaimmalla mahdollisella tavalla. Sairastelu on kyllä vienyt multa voimia niin fyysisesti kuin henkisestikin, ja välillä se positiivinen ajattelu on ihan kadoksissa. Ärsyttää itseänikin kun ajattelen ennemminkin, mitä kaikkea voi mennä pieleen. Mutta tosiaan, jos tää vihdoin olisi ohi ja voisin olla taas hyvinvoiva ja huoleton itseni.

Jos jotain olen syksyn aikana oppinut, niin sen, että arvostan terveyttä, kivuttomuutta ja hyvää oloa entistäkin enemmän. Että mikään ei ole edelleenkään itsestäänselvää ja miten kaikkein tärkeintä on juuri se terveys, rakkaus ja perhe. Ettei mihinkään ole oikeasti niin kiire kuin olen kuvitellut, eikä kodin tarvitse olla aina siisti. Ettei tarvitse esittää mitään ja liikunta on maailman parasta tekemistä, sen puute tekee hulluksi.

Mä kirjoittelen seuraavaksi tänne leikkauksen jälkeen, toivottavasti se ja toipuminen menisi hyvin ja mä olisin pian terve ♥

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Olen päättänyt matkustaa taas Dubaihin, olenko huono ihminen?

perjantai marraskuu 02 2018

No en ole. Eräs Dubaihin matkustamista koskeva postaukseni sai joskus blogini alkuaikoina aikaan aivan hirveän arvosteluryöpyn ja sain kyllä kuulla kunniani. Että kehtaankin matkustaa tuonne ihmisoikeuksia riistävään maahan eikä minulla ole mitään käsitystä eettisistä teoista ja ajattelen vain itseäni. No, ensinnäkin noilla perusteluilla jokaisen länsimaalaisen matkustajan voisi sanoa ajattelevan vain itseään. Onhan lentäminenkin jo suuri synti. Dubain matkailun eettisyys kuitenkin puhuttaa, ihan syystäkin. Itse toivoisin kuitenkin, ettei yhtä kohdetta tai oikeastaan sinne matkustavia, mustamaalata ennen kuin taustoja ihan oikeasti selvitetään. Ei sinne Thaimaahan matkustaminenkaan ole eettistä ja samalla tavalla myös näissä maissa sorretaan ihmisoikeuksia, eläinten oikeuksista nyt puhumattakaan. Siinä vaiheessa kun Dubain matkaani kritisoiva kaveri postaa kuvia joissa silittää tiikeriä, keski-ikäinen suomalainen mies maksaa naiselle vuorokaudesta kympin, jos sitäkään. Turistien käytöksen takia suljetaan rantoja nähtävyyksiä, korruptio kukoistaa useammassakin matkailijoiden suosimassa maassa. Dubai on vain antanut kasvot tälle ilmiölle. Yhtä lailla mukavuudenhaluisina länsimaalaiset matkustavat moniin muihin kohteisiin auringon ja halvan shoppailun perässä, vaikka maan ihmisoikeusasiat eivät kestäkään päivänvaloa.

En ole käynyt Dubaissa yli kahteen vuoteen ja tällä välillä tietoisuuteni maahan matkustamisen eettisyydestä on kasvanut. Olemme lähdössä Dubaihin vasta tammikuun loppupuolella, mutta halusin kirjoittaa tästä aiheesta jo nyt etukäteen, sinne matkustaa tällä välin varmasti myös blogini lukijoita. Itse aion ainakin reissullani kysellä vähän paikallisilta työläisiltä heidän elämästään, kuten olen aiemminkin tehnyt. Ilmiö, että työvoima tuodaan maahan lähes täysin muualta, on kiinnostava. Tähän asti kaikki kuulemani tarinat ovat olleet kuitenkin onnellisia tarinoita ja esimerkiksi eräs pakistanilainen taksikuski oli oikein tyytyväinen, kun sai töitä Dubaista ja pystyy elättämään perheensä sekä nauttia samalla jopa kohtuullisesta elintasostakin. Kotimaassa näin ei olisi ollut vaan perhe olisi pulassa.

Matkailua ja lentämistä kritisoidaan, mutta niin kritisoidaan kyllä nykyään ihan kaikkea muutakin. Kaikki mitä teet, on jollain tavalla jonkun mielestä väärin. Ei tällaisessa maailmassa halua kukaan elää. Silmiä ei voi sulkea pahuudelta ja vääryydeltä, kertakäyttökulutuksen aika on ohi ja ilmastonmuutosta on hillittävä. Mutta nyt joku kohtuus tähän kaikkeen. Kannustetaan mieluummin toisiamme tekemään hyviä asioita ja toivotetaan hyvää matkaa hänelle, joka on päättänyt lentää lämpöön pimeän marraskuun keskellä. Huono ihminen on hän, joka kylvää negatiivisuutta ympärilleen ja satuttaa toisia. Arvostelu on mennyt mun mielestä aivan liian pitkälle ja nykyään erityisesti somevaikuttajat tuntuvat joutuvan perustelemaan jokaikisen syödyn pihvin tai lennetyn lennon. Matkustaako joku teistä Arabiemiraatteihin tänä talvena? 


Miltä vanhemman kuolema tuntuu?

keskiviikko lokakuu 31 2018

Synkkinä vuodenaikoina voisi kuvitella ajattelevan enemmän synkkiä asioita, mutta itse oikein havahduin alkuviikosta siihen, miten positiivisella mielellä olen pari viime viikkoa ollut. Osansa on varmasti raudanpuutteen korjaantumisella (raudanpuute aiheuttaa alakuloisuutta), sillä olen ollut jotenkin paljon optimistisempi kuin koskaan aiemmin. Silti aina isänpäivän lähestyessä iskee pieni haikeus, kun omaa isää ei ole ollut täällä kohta yhdeksään vuoteen. Koska isäni kuoli talvella, talven lähestyminen tuo myös mieleen sen ajan vuosi toisensa jälkeen. Vanhemman kuolema on yksi musertavimmista asioista, joka ihmiselle voi tapahtua, varsinkin kun se tulee yllättäen ja aivan liian aikaisin. Äitipuoleni kuoli kun olin 19-vuotias, isäni taas vähän ennen 21-vuotissyntymäpäivääni. Suru ei katoa koskaan, kliseisesti se vain muuttaa muotoaan. Vanhemman kuolema on asia, joka myös yhdistää. Se yhdistää loput perheestä vieläkin tiukemmin yhteen, mutta se yhdistää myös muihin saman kokeneisiin. Puhun isästäni edelleen usein, mutta syvempiä keskusteluja voin käydä oikeastaan vain heidän kanssaan, jotka ovat läpikäyneet saman surun.

Elämästä puuttuu paljon enemmän kuin ennen. Vahva, elämääni paljon vaikuttanut persoona on poissa. Se toinen tuki ja turva, jolta saattoi aina kysyä neuvoa asiassa kuin asiassa. Tästä haluaisinkin kuulla kokemuksia muilta vanhempansa menettäneiltä – oletteko kenties saaneet elämäänne toisen tällaisen ihmisen, jolta saatatte kysyä neuvoa aina tarpeen tullen? Pitkään mietin, että selvisinpä hyvin yksikseni ja äidin kanssa monista miesten jutuista, mutta nyt viiden vuoden parisuhteen jälkeen huomaan että olen kyllä korvannut miehelläni isääni monissa käytännön asioissa. Ehkä siksi usein mietinkin, että miten ihmeessä mä nyt pärjäisin jos olisinkin yksin? Onneksi tiedän, että kyllä mä lopulta pärjään. Aina.

Vanhemman kuolema ja sen surun läpikäyminen toi nimenomaan sitä varmuutta, että niin sitä vain selviää ihan mistä tahansa. Suru kuitenkin muuttaa meitä ihmisinä. Erityisesti se on vaikuttanut omaan arvomaailmaani. En hätkähdä niinkään ihan pikkujutuista, mutta toisaalta taas tiedän paljon paremmin oman paikkani ja sen, että elämä on lyhyt – vain itse voimme tehdä siitä paremman ja olemme vastuussa omasta onnellisuudestamme. Vanhemman kuolema täytyy kuitenkin ensin käsitellä. Siihen voi kulua toisilla jopa loppuelämä, toinen pääsee helpommalla. Puhuminen auttaa, niitäkin, jotka luulevat etteivät halua puhua. Parisuhteessa tämä voi itseasiassa aiheuttaa pahimmillaan jopa ongelmia, jos toinen ei tiedä ollenkaan miltä toisesta voi tuntua. Itse en varmasti osaisi edes puhua kaikista tunteistani ihmiselle, joka ei ole käynyt läpi sitä kaikkea. Aina, kun kuulen vanhempansa menettäneistä ihmisistä, tunnen suurta empatiaa ja jollain tavalla myötäelän sitä surua.

Katkeruus ja viha nostivat aluksi kuitenkin usein päätään. Ja niin saattaa käydä edelleen aina silloin tällöin. Ensin kiukku nousi juhlapyhinä. Miksei meillä ole enää kahta isää kun muilla on? Miksi ton isä vaihtaa sille talvirenkaat ja mä joudun selvitä tästä yksin? Etenkin lapseni syntymän jälkeen koin valtavaa ”mummokateutta”. Että miksi juuri meidän lapsella on vain yksi isovanhempi, kun toisilla niitä on uusperhetilanteissa parhaimmillaan kahdeksan? Mutta eihän sille ole mitään selitystä. Katkeruus on turhaa, sillä saa vain itselleen entistä pahemman olon.

Elämäni ei ole entisellään, mutta ei se tule koskaan olemaankaan. Emme voi kysellä miksi, koska emme saa siihen koskaan vastausta. Mutta suurestakin surusta selviää kyllä, siitä olen itsekin todiste. Mua on auttanut mun vahva usko yliluonnollisiin asioihin, sillä tunnen usein että isäni on täällä jossain. Viime yönäkin meillä kummitteli, ehkä kirjoittelen siitä myöhemmin.

Lisää aiheesta myös näissä postauksissa.. 

Elämä ilman isää

Iskälle

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria