Millaista elämää haluat oikeasti elää?

maanantai huhtikuu 16 2018

Tää on mun suosikkiaihe, josta voisin puhua vaikka tunteja kyllästymättä ja toistamatta itseäni. Ai miksi? Koska olen itse elänyt elämää, joka ei ollut sellaista josta ihan oikeasti pidin ja jota alitajuisesti halusin elää, tiedän millaista se on. Kun sitten muutin omassa elämässäni asioita jotka toivat minulle vain negatiivista energiaa ja huonoa fiilistä ja aloin sen myötä päästä oikeaan suuntaan, valehtelematta itkin onnesta. Harva se päivä. Muutuin lyhyessä ajassa aivan eri ihmiseksi ja sen myötä muuttui koko elämänlaatuni. Ja mikä tässä on hulluinta, kaikki oli kokoajan kiinni minusta itsestäni ja omista valinnoistani. Ainahan tulee vastaan asioita, joihin emme voi vaikuttaa, mutta onneksi pääsääntöisesti elämämme kulkua ohjaavat omat valintamme. Se, miten paljon annat ympäristön vaikuttaa niihin, on itseasiassa myös oma valintasi. Kuulostaa jopa vähän tylyltä, eikö? Helposti sysäämme vastuuta vääristä valinnoista ja vääriin tilanteisiin ajautumisesta jollekin muulle.

Niin minäkin tein. Olin parisuhteessa, joka toi elämääni paljon negatiivisuutta. En ollut tyytyväinen oikeastaan mihinkään ja mielessäni haaveilin kokoajan jostain muusta. En silloin tiennyt edes mistä, joka ikinen ilta toivoin vain, että olisin vielä jonain päivänä niin onnellinen, etten uskoisi sitä itsekään. Silloinen työni oli todella stressaavaa ja raskasta. Vaikka tavallaan pidin siitä kovastikin, sain niiltä ajoilta paljon hyviä ystäviä ja työyhteisö oli vertaansa vailla, voin huonosti ja olin stressaantunut. En silloin edes tajunnut, että kyse oli työn luonteesta ja kellontarkasta vuorotyöstä. Toisaalta töissä oli jopa parempi olla kuin kotona ja siksi halusinkin tehdä aina mielelläni viikonloppuja ja iltavuoroja.

En voinut kuitenkaan niin huonosti, että olisin esimerkiksi palanut loppuun tai esimerkiksi oikeasti kärsinyt todella huonosta kohtelusta kotona. Olin vain tyytymätön, enkä elänyt sellaista elämää kuin halusin. Periaatteessahan asiat olivat ihan hyvin. Mulla oli vakituinen työ, omistusasunto Espoossa ja rahallisesti pärjäsin ihan hyvin. Sain säästettyä rahaa, olin terve, treenasin paljon, näin kavereita ja matkustelin. Kuulostaa kivalta, mutta sitä se ei ollut. Mulla ei vain ollut tarpeeksi rohkeutta lähteä ja muuttaa asioita. Eikä oikeastaan tietoisuuttakaan, sillä jotenkin syytin aina kaikkia muita omasta tilanteestani. Olin muka jämähtänyt paikoilleni, mutta eihän kukaan muu tee omalle elämälleni yhtään mitään, paitsi minä itse.

Mutta sitten jotain tapahtui. Kyllästyin ihan lopullisesti. Hain opiskelemaan sairaanhoitajaksi (en oikeasti tajunnut ettei vuorotyö sovi mulle, mutta tuo on ollut yksi elämäni parhaimpia päätöksiä vaikken niitä töitä teekään enää) ja jatkoin samalla vanhassa duunipaikassani. Pidin työstäni entistäkin enemmän kun se oli minulle enää se ns. kakkosjuttu, eikä enää lainkaan niin stressaavaa kuin aiemmin. Koulu alkoi ja koko elämäni muuttui. Olin korviani myöten täyttä huonoa parisuhdetta ja jostain ihmeestä olin kerännyt tarpeeksi voimia lähteä. Muistan vieläkin, kuinka vittuilin pukeutumistyylistäni määräävälle ex-miehelleni, että laitan nyt tästä tällaiset huorasaappaat jalkaan ja lähden tyttöjen kanssa baariin. Lähdin, palasin seuraavana iltapäivänä ja suhde oli siinä. Ex-mies osti asunnon itselleen ja vuokrasin pian maailman ihanimman kodin Ullanlinnasta.

Sen jälkeen olen elänyt sitä elämää, jota oikeasti haluan elää. Muutto puolet pienempään vuokra-asuntoon Jääkärinkadulle oli paras muuttoni koskaan. Sinä keväänä ja kesänä tuli ehkä juhlittua ”vähän” liikaa, mutta se kuului siihen elämäntilanteeseen. Tavallaan olin onnellinen erosta, mutta ennen kaikkea olin onnellinen siitä, että olin vihdoin tajunnut, kuka vaikuttaa elämäni kulkuun. Se olen minä itse.

Myöhemmin elämä on tuonut eteen vähän yhtä sun toista. Välillä on ollut hankalaakin ja tulinhan myös tässä välissä äidiksikin vastoin kaikkia oletuksiani. Olen vaihtanut alaa juuri itselleni sopivaan päivätyöhön ja tehnyt tässä sivussa bloggaamisestakin itselleni ammatin. Vasta nyt tiedän, millaista on rakastaa omaa arkeaan ja olla onnellinen ihan vain kotonakin. Olen tavannut myös niin monta miestä, että tiedän todellakin mitä haluan ja millaisen ihmisen kanssa haluan aikaani viettää. Tiedän missä haluan asua ja olen myös niin itsekäs, etten muuta kenenkään toisen takia enää koskaan sellaiseen paikkaan, jossa en itse viihdy. Hyvä itsekkyys ja itsenäisyys ovat asioita, jotka tuovat elämääsi arvostusta. Niin itseltäsi kuin muiltakin. Kun on edes kerran elänyt huonossa suhteessa ja pääsee siitä omin avuin irti, on luultavasti koko loppuelämän aika itsenäinen. Mä ainakin olen, vaikka tietenkin kaipaan ja tarvitsen rinnalleni ihmisen, jonka kanssa saan jakaa elämääni. Mutta kenenkään läsnäolosta ei kukaan ole riippuvainen. Jos on, se on sairautta. No, se siitä. Elämänlaatu koostuu pienistä asioista ja väärät valinnat, kuten asuinpaikka alueelta joka ei tunnu omalta, mutta ”on siihen elämäntilanteeseen järkevä” voi vaikuttaa kaikkeen.

En ole miettinyt pitkään aikaan, että ”sit kun..” Sinunkaan ei tarvitse.

Valitse työsi tarkkaan. Oma ala ei olekaan ihan helppo juttu löytää eikä se aina ole sitä, mitä olit aiemmin kuvitellut. Jos mahdollista, kokeile uutta. Opiskelu kannattaa aina. Kolme ja puoli vuotta sairaanhoitajaopintoja eivät todellakaan menneet hukkaan vaikken alalla työskentelekään. Jos edes harkitset mielessäsi uusia tuulia työrintamalla, tee se. Ei aikaa ole loputtomiin. Pidä lähelläsi vain sellaisia ihmisiä, jotka tuovat hyvää mieltä ja positiivista energiaa ympärillesi. Välejä ei aina tarvitse lopullisesti katkaista ja esimerkiksi sukulaisista nyt ei pääse koskaan eroon, mutta aina voi ottaa etäisyyttä. Ja pistä se huono mies tai nainen kiertoon viimeistään nyt. Toisen roska, toisen aarre?

Kukaan muu ei tee mitään näitä asioita puolestasi. Jos et ole itsekään ymmärtänyt olevasi tyytymätön elämääsi, ei kukaan voi sinua patistaakaan tekemään muutoksia. Mä kannustan sua kysymään itseltäsi nyt, elätkö nyt sellaista elämää, kuin haluaisit elää? Jos et, kerro mulle mitä sä muuttaisit. Mä tiedän, että sä pystyt siihen. Pystyinhän mäkin.

Kuvat: Mikaela ♥


Miehen ja naisen välinen ystävyys – onko se mahdollista?

tiistai huhtikuu 10 2018

Ketkä ovat parhaita ystäviäsi? Kun mietin omiani, heidän joukossaan on niin lapsuudenystäviäni kuin vasta aikuisiällä tapaamiani sydänystäviä. Ystävät ovat minulle hyvin tärkeitä ja usein olen jopa kuullut, että ne ovat joidenkin mielestä prioriteettilistallani jopa liiankin korkealla. Ehkä se johtuu siitä, että minulla on niin pieni perhe? Esimerkiksi tässä ylläolevassa kuvassakin oleva ystäväni Roosa on minulle kuin sisko. Niin rakas ja tärkeä, ja tietää elämästäni oikeastaan ihan kaiken. Yksi parhaimmista ystävistäni on kuitenkin mies ja tämä on toisinaan herättänyt monissa aikamoista hämmästystä. Siksi halusin kirjoittaa tästä aiheesta blogipostauksen, jos teillä olisi mahdollisesti samanlaisia kokemuksia ja haluaisin kuulla, mitä miehen ja naisen välinen ystävyys teidän mielestä on? Onko se kenties mahdotonta? Kaikki näkökulmat ja ajatukset aiheesta ovat oikein tervetulleita..

Tapasin Hannun vuonna 2013 ja hän jäi mieleen aivan mahtavana tyyppinä. Samana vuonna tapasin itseasiassa myös mieheni, joka on myös Hannun hyvä ystävä. Hannusta tuli lyhyessä ajassa mulle todella tärkeä ja toisinaan tuntuu, että myös hän on minulle kuin perheenjäsen. Hannu on mulle sellainen miespuolinen sielunkumppani. Voi kuulostaa hullulta, mutta sitä hän on. Olemme lopulta hyvin erilaisia ja meillä on aivan erilaiset elämäntilanteet. Se ei ole silti estänyt ystävyyttämme, johon onkin mahtunut aikamoisia käänteitä. Hannu on pitänyt musta aina huolta, käynyt mun kanssa ulkona, saattanut mut kotiin, viettänyt kanssamme joulua ja olemme matkustaneet monet kerrat yhdessä. Olen myös kiukutellut Hannulle monia kertoja ja osoittanut mieltäni, mutta silti me ollaan kavereita, haha. Hän tuntee minut todella hyvin ja pystyn kertomaan hänelle mitä tahansa. Pidämme toisiimme yhteyttä päivittäin, aivan kuin teen tyttökavereidenkin kanssa. Tämä tuntuu olevan monille silti ongelma. Milloin meillä on salasuhde, milloin olemme ihastuneita toisiimme ja mitähän vielä?

Jo ala-asteella viihdyin paljon poikien seurassa ja yläasteella minulla oli monta hyvää poikakaveria. Jos joku sattuu lukemaan tätä, lämpimiä ajatuksia sinne – en unohda noita vuosia koskaan. Aikuisiälläkin minun on ollut aina helpompi tutustua miehiin ja luoda heidän kanssaan ystävyyssuhteita kuin vastaavasti naisten kanssa. Olen pyörinyt paljon miesvaltaisissa porukoissa enkä koskaan ole tuntenut oloani millään lailla epämukavaksi tai ulkopuoliseksi. Valitettavasti moni ystävyyssuhteeni miespuolisiin henkilöihin on kariutunut mustasukkaisuuden takia, puolin ja toisin. Toisaalta ymmärrän, onhan miehen ja naisen välinen ystävyys asia, joka helposti käsitetään väärin ja mielletään varsinaiseksi suhteeksi. Toisaalta taas, kun itse tiedän, että voin olla miesten kanssa tekemisissä muutenkin kuin romanttisessa mielessä, ajattelen helposti että monet muutkin voivat niin tehdä ja pidän sitä vähän itsestäänselvyytenä. Siksi minusta olisikin kiva kuulla, mitä te ajattelette tästä? Onko teillä eri sukupuolta olevia ystäviä vai kiellättekö kenties tällaiset ystävyyssuhteet omalta kumppanilta?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Voihan alkoholismista parantua, jos vain haluaa?

sunnuntai huhtikuu 08 2018

Alkoholismi oli minulle käsite sellaisesta vähän pienipalkkaisesta, keski-iän ylittäneestä juoposta duunarista, joka vetää parin-kolmen viikon putken, on kännissä töissä ja sitten saman verran selvinpäin. Alkoholinkäyttöön liittyy jotain koomisiakin piirteitä, töistä suoraan Alkoon ja pullon kanssa kotiin. Eihän terveet ja menestyvät nuoret perheelliset ihmiset sairastu. Ja jos sairastuu, voihan alkoholismista parantua, jos vain itse sitä haluaa.

Jälkeenpäin olen miettinyt, miten ihmeessä selvisin siitä järjissäni? Lapsen ja nuoren mieli on käsittämättömän vahva. Muistan kyllä itkeneeni lukemattomia iltoja ja toivoneeni oikeasti sitä ihmettä. Silti jaksoin olla positiivinen ja keskittyä ihan niihin arkisiin asioihin. Toisaalta olen huomannut kaiken tapahtuneen jäljet itsessäni vasta parin viimeisen vuoden aikana. En varmaan koskaan lakkaa miettimästä, millaista elämäni olisi jos minulla olisi vielä se toinenkin perhe.

Kasvoin avioeroperheessä, enkä muista koskaan isäni asuneen meillä kotona. Sen sijaan muistan isän hyvin lämpimänä, rakastavana ja ennen kaikkea hyvänä isänä. Hän toi hyvin nuorena elämääni ikään kuin kolmannen vanhemman, äitipuoleni. Ensitapaamisemme hänen kanssaan oli ihana. Tiedättekö, kun tapaatte ihmisen, joka tuntuu siltä, että on kuin yhtä perhettä? Vasta aikuisena olen miettinyt, että äiti- ja isäpuolen rooli on aivan hirveän raskas. Hän rakasti meitä, minua ja pikkuveljeäni, kuin omiaan, joita ei koskaan saanut. Niin hän aina sanoi. Hän vaikutti minuun ja aikuiseksi kasvamiseeni jopa enemmän kuin isäni. Hänen kanssaan oli aina helppo olla ja hän oli minulle perheenjäsen siinä missä isäni, äitini ja pikkuveljeni. Minulla oli kaksi perhettä ja se oli yksi elämäni suurimpia rikkauksia. Kaksi rakastavaa kotia, kolme huolehtivaa ja rakastavaa aikuista. Vietin hyvin paljon aikaa tämän isäni ja äitipuoleni kanssa ja noista lapsuusvuosista minulla on äärimmäisen lämpimät muistot. Meillä oli ihana koti, matkustimme paljon, vietimme kesät merellä ja näimme paljon sukulaisia ja ystäviä. Lapsuuteni oli hyvin, hyvin onnellinen.

Muistan kuin eilisen sen illan, kuinka istuimme pikkuveljeni kanssa saunan jälkeen sohvalla. Olin 13-vuotias seiskaluokkalainen kun isä sanoi joulun välipäivinä ”mä luulen että Riitasta on tullut alkoholisti”. Se oli käänne. Käänne elämään, johon en halua kenenkään joutuvan. Muistan kuinka ajattelin, että tavallaan tiesin. Tavallaan olin osannut arvata ja olihan meillä juotu kotona alkoholia ihan harva se ilta. Edelleen, kun joku avaa konjakkipullon, vie se ääni ja tuoksu minut toisen lapsuudenkotini olohuoneen matolle. Muistan tuon kodin jokaisen yksityiskohdan varmaan lopun elämääni. En kokenut heidän juomistaan koskaan mitenkään ongelmallisena. Me emme kärsineet siitä koskaan. Ehkä muut olivat kiinnittäneet asiaan paljon enemmän huomiota ja osasihan isänikin olla huolissaan. Varsinkin silloin jouluna, kun äitipuoleni jäi kiinni ensimmäisestä rattijuopumuksesta. Tuon joulun jälkeen meni joskus pitkiäkin aikoja, ettemme käyneet toisessa kodissamme ollenkaan. Silloin en uskaltanut edes ajatella koko asiaa. Kahdeksannella luokalla muistan, kuinka vietimme ihanan joulun heidän luonaan eikä alkoholi näytellyt minkäänlaista suurta roolia. Seuraavana keväänäkin olimme vielä kavereideni kanssa iskällä useampia päiviä ja kaikki meni hyvin. Noina vuosina suljin mielestäni sen kaiken pahan.

Puolitoista vuotta siitä saunanjälkeisestä keskustelusta se varsinainen romahdus lopulta tapahtui. Äitipuoleni oli valokuvaaja ja hänellä oli menestyvä valokuvausliike. Tein tuon kesän siellä töitä ja olimme paljon myös saaressa mökillä yhdessä. Juominen riistäytyi käsistä aivan täysin. Etsimme veljeni kanssa saareen piilotettuja pulloja ja piilotimme niitä uudestaan. Todistimme lukemattomia riitoja ja tappeluja, toisinaan pakenimme naapurisaareen yöksi. Meillä ei koskaan ollut mitään hätää, mutta isän ja äitipuolen riidat olivat aikamoisen ikävää katsottavaa. Tuon kesän aikana rakas äitipuoleni pilasi juomisellaan elämänsä. Hän ei pystynyt enää hoitamaan töitään ja hänen menestyvä yrityksensä haettiin konkurssiin syksyllä. Samaan aikaan kaverini ja heidän vanhempansa naureskelivat sille, kuinka pikkukaupungissa oli yksi juoppo, joka harva se viikko kärähti ratistakin. Tiedättekö miltä tuntuu, kun koulussa sanotaan ”ai teidän Riitta oli taas vähän sekoillut kaupungilla?” tai ”Mirva hei, sun äitipuoli oli taas lehdessä kun ohitti kännissä poliisiauton” ja asialle vain naureskellaan? Noina aikoina kovetin itseni aivan täysin. En itkenyt koskaan, kenenkään nähden. En edelleenkään puhu näistä asioista mielelläni, mutta halusin kirjoittaa tästä, sillä tiedän etten todellakaan ole ainoa, joka vastaavaa on käynyt läpi.

Kuukausi-pari konkurssin jälkeen sain myöhäisenä iltana isältäni puhelun. Äitipuoleni oli saanut kotona aivoverenvuodon ja odotti nyt Töölössä leikkausta. Vuotoja oli lopulta kolme, mutta leikkaus onnistui. Hän vietti teholla pari viikkoa, kunnes palasi taksilla kotiin. Silloin mietin, että näin pitkällekö piti mennä, että hän vihdoin pystyi lopettamaan juomisen? Asiat varmasti selviäisivät ja velat saataisiin kuitattua myymällä maita, joita meillä oli. Noita ajatuksia kesti ehkä toiset pari viikkoa. Hän alkoi taas juoda.

Seuraavan kerran näin äitipuoleni vasta seuraavana kesänä. Hiukset olivat kasvaneet puolessa vuodessa ison leikkaushaavan päälle, mutta hän näytti hirveältä. Olimme soitelleet siinä välissä, hän sanoi aina krapulassa katuvansa juomistaan, mutta ei koskaan myöntänyt olevansa alkoholisti. Teimme kaikkemme, että hän saisi apua ja tajuaisi hakeutua sinne. Aivan kaikkemme. Mielessäni rukoilin päätöstä alkoholistien pakkohoidosta, mutta sitä ei ikävä kyllä vieläkään ole olemassa. Isäni koitti parhaansa mukaan yrittää, niin töissä kuin parisuhteessa, mutta tiesi, että hänen oli lähdettävä. Heillä oli myös yhteinen yritys, joka meni samassa konkurssissa sekin. En voi edes kuvitella, miten hirveitä nuo vuodet ovat isälleni olleet, sillä ne olivat jo minulle yhtä helvettiä. Syksyllä aloitin lukion ja ensimmäisillä viikoilla isäni soitti ja pyysi käymään, hän kuulosti todella pelottavalta ja pyysi apua. Lähdin silloin samantien tuon vanhan lapsuudenkotini postilaatikolle ja soitin isälle. Hän ei vastannut, enkä uskaltanut mennä sisään. Isä soitti takaisin ehkä puolen tunnin kuluttua. Kotona oli tapeltu, heitelty valtavia kukkaruukkuja, ammuttu esineitä ja kattoja ja he molemmat olivat olleet tajuttomina jonkin aikaa. Siinä sitten 16-vuotiaana lukiolaistyttönä katselin tuhottua lapsuudenkotiani, yritin siivota ja ennen kaikkea jutella molempien kanssa. Kun lähdin pois, en kertonut koskaan kenellekään mitä oli tapahtunut. Menin ihan normaalisti äidin luo ja seuraavana päivänä kouluun.

Seuraavan kerran menin tuohon kotiini seuraavana talvena, kun se oli pakkohuutokaupattu ja isä haki viimeiset tavaransa pois. En muista mitään niin rikki repivää tunnetta, kuin se tunne, kun katsoin viimeistä kertaa lapsuudenkotini ikkunoita pihatiellä autosta. En ole pystynyt menemään sinne enää koskaan sen jälkeen. Isä lähti pois, ensin Lappiin, lopulta Ahvenanmaalle.

Siinä vaiheessa äitipuoleni olinpaikasta ei tiennyt oikeastaan kukaan. Hän joi vaihtuvissa ryyppyporukoissa, toisinaan hänet oli viety katkaisuun ja toisinaan nähty likaisissa rikkinäisissä vaatteissa pahoinpideltynä kaupungilla. Äitipuoleni, joka oli aina pitänyt itsestään parempaa huolta kuin mitä itse pidän itsestäni. Hän oli vailla kotia, vailla perhettä ja menettänyt elämässään aivan kaiken. Toisinaan hän soitti ja pyysi apua. Pyysi anteeksi. Olin hänelle aina ystävällinen ja yritin auttaa niin paljon kuin pystyin. Joka ikisen puhelun aikana hän sanoi rakastavansa minua. Ihan kuin isänikin aina. Talvella 2007 olin ystävieni kanssa ulkona ja ravintolassa näin hänet. Yllätykseni hän näytti ihan hyvältä olosuhteisiin nähden. Halasimme ja juttelimme pitkään. Hän kertoi, kuinka rakastaa minua ja veljeäni valtavasti ja ettei koskaan ole rakastanut ketään niin paljon kuin isääni. Hän kertoi ikävöivänsä isäni lisäksi päivittäin meitä kaikkia, olimmehan me perhe. Samalla hän esitteli minulle seurassaan olleen miehen, jonka kasvoja en unohda koskaan.

Seuraavana vuonna, vappuna, tuo mies ja hänen ystävänsä pahoinpitelivät äitipuoltani neljä päivää. Vappupäivänä luimme pikkuveljeni kanssa lehdestä, kuinka äitini naapurissa oli tapettu nainen, joka oli syntynyt samana vuonna kuin äitipuoleni. Tuntui pahalta, sillä sehän olisi voinut olla hän. Yritin unohtaa koko lehtijutun, mutta mietin sitä itsekseni koko illan. Seuraavana aamuna heräsin siihen, kun isäni soitti. ”Se oli meidän Riitta.” Äitipuoleni oli kuollut 45-vuotiaana neljä päivää kestäneen pahoinpitelyn uhrina. Sinä aikana hän oli soittanutkin minulle, mutta mä en vastannut.

Isäni kuoli täysin yllättäen alle kaksi vuotta tuosta puhelusta. Elämäntavoillaan molemmat vaikuttivat kuolemiinsa, eri tavoin mutta kuitenkin, enkä ole koskaan lakannut miettimästä, mitä jos alkoholismi ei olisi vienyt äitipuoltani? Olisiko minulla vielä toinen perhe? Mitä me tekisimme yhdessä, miten ihana ympäristö omalla lapsellani olisi näillä isovanhemmillaan joita ei koskaan saanut tavata, miten paljon parempi minun elämäni olisikaan ollut? Mitä jos olisinkin vastannut puhelimeen silloin pari päivää ennen vappua? Tiedän että mitä jos -ajattelu on aivan turhaa, mutta ei sille voi mitään. Voisin kertoa, kuinka nämä kokemukset ovat tehneet minusta todellisen badass-tyypin, joka ottaa vastaan mitä vaan asenteella f*ck you, antaa tulla vaan. Mutta ei, eivät ne ole. Surua on ollut niin paljon, etten edes kaikkien näiden vuosien jälkeen tiedä, miten jaksan käsitellä enää yhtään enempää.

Jos joku vielä väittää, että alkoholismista voi parantua, jos vain haluaa ja että alkoholismi ei kosketa kuin heitä, joilla muutenkin on vähän jotain pielessä, voi hypätä ihan oikeesti vaikka kaivoon ja herätä siellä tähän päivään. Alkoholismi on sairaus, joka myös periytyy herkästi. Tästä hyvänä esimerkkinä tämä äitipuoleni tarina. Lyhyen elämänsä aikana hän oli itse todistanut sivusta, kuinka hänen oma äitinsä menetti alkoholin takia aivan kaiken ja kuoli nuorena. Siitäkin huolimatta hän itse toisti täysin saman kohtalon.

Siitä olen onnellinen, että kaikesta huolimatta minusta ei tullut lainkaan katkera. Tunnistan alkoholiongelmaisen nykyään helposti. Tiedän, että sairaudesta voi parantua ja tuttavapiirissäni onkin tällaisia onnekkaita tapauksia. Jokaikisen päihdeongelmaisen kohdalla jaksan edelleen uskoa parantumiseen. Koska joku onnistuu siinä aina.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria