Miksen tajunnut olevani ihan loppu?

tiistai joulukuu 04 2018

Kirjoitin alkusyksystä jonkinlaisen tekstin loppuunpalamisesta. Tunsin olevani jo silloin ihan lopussa, eikä ihme. Jo vuosia olen ollut kroonisesti stressaantunut. Olen selittänyt kaiken pikkulapsiarjella ja usein vähätellyt itseäni. Kuinka pienistä asioista koen valtavaa stressiä, kun toiset pyörittävät ihan mukisematta neljän lapsen perhettä tai tekevät vuosikausia useampaa työtä epäsäännöllisillä työajoilla. Syyllistin itseäni kiittämättömyydestä ja laiskuudesta, samalla kun yhä useampana päivänä itkin, etten vain jaksa enää sitä tavallista arkea.

Kesällä uupumus nosti päätään toden teolla, kun keittiöremontti lähestyi ja kotoa piti olla pois lähes kuukausi. Pakkaaminen tuntui ylitsepääsemättömältä ja stressasin hulluna miten selviämme veneessä kokonaisen kuukauden lapsen ja koirien kanssa. Yllättäen kesälomareissu menikin hyvin kivuttomasti ja kiitos helteiden, nautin heinäkuussa enemmän elämästä kuin vuosiin. Fyysisesti olo oli usein huono ja sairastin monta pientä flunssaa. Monet kyselivätkin, miten olen jatkuvasti kipeä, enkä tajunnut sitä edes itse. Enhän mä ole koskaan kipeä.

Elämä levisi jotenkin käsiin elokuussa, kun arki alkoi. Fyysinen kuntoni oli aivan pohjamudissa, kiitos raudanpuutteen, jota en edes tajunnut. Koska mieleni on niin valtavan vahva, sain tsempattua itseni hirveään treenirytmiin. Saatoin helposti tehdä viikossa 4-5 salitreeniä ja siihen päälle vielä joogat, uinnit ja juoksulenkit. Mieli voi todella huonosti ja ahdistuin jokaikisestä menosta kodin ulkopuolelle. Venekausi jatkui ja joka ikinen veneelle lähtö, asia jota olen aina rakastanut yli kaiken, tuntui ylitsepääsemättömän raskaalta ja stressaavalta. Sanomattakin on selvää, että tämä on näkynyt kaikissa ihmissuhteissani, perhesuhteissani ja se on heijastunut kaikkeen, mitä teen. Luulin olevani fyysisesti todella hyvässä kunnossa, minähän liikuin ja elin ihan yliterveellisesti. Jokin kuitenkin mielessäni sanoi, ettei kaikki ole nyt ihan kunnossa. Varasin ajan laboratoriokokeisiin, josta löytyi ensimmäisenä vakava raudanpuute.

Käynti lääkärillä paljasti myös vakavan ylirasitustilan. Se päivä oli paranemisessani ihan käänteentekevä, sillä ulkopuolinen ihminen, alansa asiantuntija, sanoi minulle suoraan, että olen pahasti ylirasittunut. Että en voi enää koskaan jatkaa näin, jos haluan pitää itseni kunnossa. Se oli suunnaton helpotus, sillä ilman noita sanoja olisin edelleen vähätellyt oloani, korjannut fyysisiä oireita loputtomiin ja pitänyt itseäni vaan vähän laiskana ja kiittämättömänä. Tämä tuntuu hullulta, mutta sitä se oli. Olen ollut hyvin itsekriittinen tässäkin asiassa.

Paraneminen on ollut varsinaista ylä- ja alamäkeä. Kun rautainfuusion jälkeen sain vielä sen hammastulehduksen ja ruokamyrkytyksen, tuntui etten parane koskaan. Toisaalta taas hyvät päivät ovat olleet todella hyviä ja kun vihdoin pääsin siitä hammassärystä, olen ollut päivittäin yhtä hymyä. Olen tietysti muuttanut elämäntapojani paljon ja pyrkinyt tekemään arjestani kaikin tavoin mahdollisimman helppoa ja stressitöntä. Kuitenkin siitä hetkestä lähtien, kun lääkäri totesi minun olevan rasittunut, asenteeni on ollut aivan erilainen. Jotenkin sain siitä sellaista itsekunnioitusta ja omanarvontuntoa, joka oli kateissa jossain. Aloin priorisoida omaa jaksamistani (sitä henkistä) aivan eri tavalla ja nyt jälkeenpäin katsottuna tuntuu aivan typerältä, että stressasin siitä jos en päässytkään viidesti (!!) viikossa salille. Kaikesta tuli niin helposti pakkoa ja suorittamista, jopa niistä asioista joita rakastan, kuten urheilua, töitä ja perheen kanssa liikkumista. Nyt olen päässyt sen yli ja olo on ennen kaikkea hämmentynyt.

En koskaan ajatellut itse uupuvani. Siksi haluaisin huutaa näistä asioista ääneen, loppuunpalaminen ei katso ihmistä eikä elämäntilannetta, mutta kiireinen arki + suorittajaluonne on yhdistelmä, joka kokee sitä helpoiten. Se, miten koemme stressin, on yksilöllistä. Toinen sietää sitä paremmin kuin toinen, mutta emme voi vähätellä kenenkään kokemaa stressiä. Toki yleensä sitä vähättelee eniten stressaaja itse, joten jos ystäväsi tai perheenjäsenesi huomauttelevat vähän liian huimasta tahdista, kannattaa pysähtyä miettimään. Kukaan meistä ei jaksa kohtuutonta kuormaa. Minultakin piti pettää ensin fyysinen terveys, että tajusin pysähtyä ja muuttaa asioita. Omat varoitusmerkkini olivat onneksi vielä pieniä, toisilla se kiire pysähtyy lopullisesti vakavampien sairauksien seurauksena.

Oletteko käyneet läpi jotain samankaltaista? Kerro mulle kaikki ♥

Seuraatko?FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Blogikupla puhkesi

sunnuntai joulukuu 02 2018

Ahdistus. Yksi sosiaalisen median mukanaan tuomista ilmiöistä. Kuka bloggaaja on lopulta onnellinen? Satatuhatta seuraajaa ei tunnu enää missään, kansainväliset lehdet kalpenevat ihan tavallisen bloggaajan muotikuville, vaikuttajia lennätetään maailman ympäri kohteisiin, joiden rinnalla aiemmin kaikkien unelmissa näyttäytynyt valkoinen hiekka ja turkoosi vesi ovat tylsiä, kodit ovat kauniimpia kuin yksikään luksushotelli ja ruoka-annokset näyttävämpiä kuin Michelin-tähdillä.

Ei kukaan halua sitä. Blogit, Instagram ja Youtube muuttivat maailmaa. Ne loivat paljon uutta, uusia ammatteja, uusia aloja, uutta rahaa. Ne loivat kuitenkin liian paljon, liian nopeasti. Toivat toisille miljoonia, toisille ahdistusta. Blogimaailma ja muu sosiaalinen media kiipesi liian korkealle. Se, mistä kaikki alkoi, oli sitä, mikä yleisöä kiinnosti. Arki, tavallinen elämä, samaistuminen. Kuka samaistuu enää muotikuviin? Ketä kiinnostaa kiiltokuvamaailma, kun oikea elämä on sitä, jossa kaikilla naisilla on menkat, huonoja hiuspäiviä, edes vähän selluliittia ja aina huolta rahasta?

En uskalla edes arvailla, kuinka moni on masentunut sosiaalisen median takia. En puhu enää pelkästään bloggaajista, joista heistäkin huomaa monista kuinka ahdistuneita he ovat sisällöntuotannostaan ja pyrkivät väkisin aina vain parempaan. Se tunne kuitenkin välittyy postausten läpi vähän liiankin hyvin. Puhun kuitenkin nyt myös seuraajista, varsinkin nuorista tytöistä joiden elämä voi tuntua aivan hirveältä silloin, kun se on ihan tavallista ja tylsää. Sitä, mitä meidän jokaisen elämä suurimmaksi osaksi on. Somessa sitä piilotellaan kaikin keinoin ja luodaan seuraajille kuva, että arki on sitä täydellisesti käsiteltyä kuvaa, erikoisia matkakohteita, kertakäyttöisiä vaatteita ja ravintolaruokaa tapahtumasta toiseen. Miettikää nyt, joku ihan oikeasti uskoo sen menevän niin. Eikä vain joku, vaan ehkä suurin osa seuraajista.

Blogimaailma elää valtavaa murrosvaihetta. On alkanut olla todella tylsää, että kaikkialla on samat kasvot, samat blogit, samat asunnot, samat elämät. On tullut blogikliseitä, kaikilla on ne tietyt sisustustavarat, laukut ja filtterit. Kuitenkin alunperin blogimaailman tarkoitus oli jotain aivan muuta. Kertoa päiväkirjamaisesti tavallisen ihmisen elämästä, ei olla naistenlehti, ei olla suuri mainostaja. Välillä mä mietin, että haluanko tehdä tätä enää vain siksi, koska en pidä yhtään tämänhetkisestä blogimaailmasta. En voi sietää sen tuomaa ahdistusta, en sitä julkisuusriippuvuutta, en paineita enkä sitä, mitä se on tehnyt minunkin tuttavilleni. Ei perheen pidä kärsiä sisällön tuottamisesta, ei vaikka se olisikin työ. Eivät blogit olleet sitä varten. Kuka jaksaa selata netistä täydellisiä, loppuun asti hiottuja mainoksia, kun voisi niiden sijaan saada vanhaa kunnon vertaistukea ja inspiraatiota? Tässä on tietysti ristiriita itsellänikin, saanhan minäkin kirjoittamisestani ja yhteistöistäni korvauksen. Mutta.. Ei kai kukaan lukisi blogiani sellaisen sisällön takia, kuin esimerkiksi naistenlehtiä. Nyt myös suositaan podcasteja jotka avaavat bloggaajien elämää paljon henkilökohtaisemmin kuin kirjoitetut tekstit, mutta blogeissa suosituimmat ovat yhtä kuin kaupallisuutta ja kiiltokuvaa. Tää on aika hassua.

Viimeisen parin vuoden aikana on puhuttu myös paljon mikrovaikuttajista, eli pienemmän seuraajakunnan omaavista vaikuttajista. Mainostajat ovat alkaneet suosia yhä enemmän heitä, sillä he ovat samaistuttavampia. En ainakaan itse ihmettele yhtään, miksi. Olisi kiva tietää mitä mieltä te olette? Mistä te inspiroidutte? Tavallisesta elämästä vai siitä Pinterest-materiaalista? Blogit vai podcastit, rehellinen arki, tarinat oikeasta elämästä, syvälliset pohdinnat vai se kertakäyttövaatteiden esittely?

PS. Ihanaa joulukuuta ja terveisiä lumisesta Wienistä ♥ Illaksi kotiin!

Seuraatko?FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Jollei jouluna ole lunta..

keskiviikko marraskuu 21 2018

Katsoessa näitä vanhoja joulukuvia on helppo todeta, että ei kun Lappiin etelän hyvin todennäköistä mustaa joulua pakoon. Voisin kirjoitella rivitolkulla siitä, kuinka valkoiset hanget luovat joulutunnelmaa ja valoa silloinkin, kun aurinkoa ei näy pohjoisessa viikkoihin. Kirjoitella, kuinka kaikkien valkoista joulua kaipaavien kannattaisi vain kipaista Lappiin fiilistelemään joulunaikaa, ostaa se kallis rekiajelu ja kokea kotimaan matkailun parhaat palat tunnelmallisesti tunturissa. Takassa ritisee tuli, ulkona paukkuu pakkanen mutta sekään ei haittaa, kun aamulenkin saa tehdä hiihtoladulla. Moottorikelkkojen ääni kuuluu jo kaukaa jängältä, laskettelurinteissä rahisevat sukset muistuttavat talviurheilun riemusta..

Tänään iski kuitenkin ensimmäisen kerran paniikki. Lapissa ei ole lunta. Ei senttiäkään lunta. Optimisti sisälläni sanoo, että se on nyt vain tänä vuonna myöhässä, tulee varmasti ihan pian ja jouluna sitä on kuitenkin taas joku ennätysmäärä..  Olen tottunut viime vuosina niin lumisiin loppuvuosiin Lapissa, etten edes ole ajatellut sitä mahdollisuutta, että lunta tulisi jotenkin vähän vähemmän tai vähän myöhempään. Nyt se olkapäältäni kurkkiva pessimisti on tietenkin katsonut jo 15 vuorokauden (lumettoman) sääennusteen ja maalaillut kauhukuvia Lapin mustasta joulusta. Sitä ei ole ollut ikinä, mutta ei kyllä tähän aikaan vuodesta ole ollut kokonaan lumetonta Suomeakaan. Paniikki.

Tilanne on poikkeuksellinen ja luultavasti taas ensi vuonna sataa Lappiin pysyvä lumi joskus lokakuussa. Silti, nämä ovat juuri merkkejä ilmastonmuutoksesta. Hyvin surullisia sellaisia. Ikävä muistutus, ettei se valkoinen joulu ole kai enää mikään itsestäänselvyys Lapissakaan. Sen sijaan New Yorkissa sataa tällä hetkellä lunta. Pelottavaa, eikö?

Seuraatko?FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria