Ärsyttävät blogit ja bloggaajat

tiistai syyskuu 19 2017

Kirjoitin aiemmin kesällä siitä, kuinka mua on alkanut toisinaan ärsyttää ne kaikki niin samanlaiset blogit. Olen siinä ehkä erilainen, ettei mua ärsytä suinkaan kaupalliset yhteistyöt kuten monia muita, vaan juuri se blogien samanlaisuus saati aivan selkeä matkiminen. Puhutaan somevaikuttajista, mutta mielestäni toivottavampaa olisi vaikuttaa blogin lukijoihin enemmän kuin kollegoihin. Muutenkaan en ymmärrä, miksi tehdä täysin samanlaista kuin muilla, kun voisi tehdä omasta jutusta omannäköisen? Oli kyseessä sitten blogi tai vaikka vaatteita myyvä kivijalkaliike, menestyäkseen on tehtävä jotain eri tavalla kuin muut. Tottakai blogeissa toistuvat tietyt samanlaiset elementit ja samanlaiset postauksetkin, mutta se oma persoona kannattaa pitää esillä aina. Kun uskot omaan juttuusi ja itseesi, mitä todennäköisemmin pärjäät. Ja käsite sinä itse ei välttämättä ole täysin sama asia kuin samalla alalla hyvin menestynyt kollega. Miksi haluaisit edes olla jonkun toisen kopio?

Tämän samankaltaisuuden lisäksi viimeaikoina ovat toistuneet muutamat ilmiöt jotka ainakin itseäni tuntuvat ärsyttävän. Vihjailevat ja vääristävät otsikot ovat jo klassikko. Kun otsikko antaa ymmärtää jotain aivan muuta tai suoranaisesti valehtelee, blogi jää jatkossa lukematta. Myös mitäänsanomattomat otsikot hyvissäkin blogeissa välillä ärsyttävät, sillä ne eivät kerro postauksen sisällöstä mitään. Someaikakin on rajallista, joten ainakin itseltäni jää usein lukematta hyväkin teksti jos otsikko ei kerro minulle juuri mitään, harmi. Muita pieniä ärsyttäviä asioita blogimaailmassa ovat ainakin omasta mielestäni aivan turhat täytepostaukset, joista näkee heti että ne on tehty pakonomaisesti. Mikset jättäisi yhtenä päivänä julkaisematta jos ideoita ei vain tule? Pidän vaihtelevasta sisällöstä, mutta turha sisältö kannattaa jättää pois. En voi myöskään sietää luksusbrändeillä ”leveilyä” joka toisessa jutussa. Mitä sitä piilottelemaan omia tavaroitaan, mutta tiedätte varmaan mitä tarkoitan kun toisista jutuista vain huokuu läpi se, että se LV on kuvissa vain siksi, että lukijat huomaisivat bloggaajan olevan varakas? Vaikka pidän kauniista (ja arvokkaistakin) tavaroista, en pidä ihmisistä joiden elämä pyörii niiden ympärillä. Kovin monen ihmisen arvomaailma huokuu teksteistä läpi vaikka sitä kirjoittaisi aivan muuta.

Suurin syy tähän postaukseen oli kuitenkin se, miten ärsyynnyin tässä taannoin eräästä kirjoituksesta kuinka lukijat eivät voi mitenkään tietää mitä kaikkea blogin alla piilee. Eivät tietenkään. Eihän kukaan voi edes tietää mitä esimerkiksi naapurin kauniin kodin seinien sisällä käydään läpi. Sanoisin, että kuitenkin siinä vaiheessa kun puhutaan oikeasti vakavista ongelmista, ei postata samaan aikaan Instagramiin vaaleanpunaisia macaronseja ja leveitä hymyitä skumppalasillisten äärellä. Niihin ei pysty silloin, kun on oikeasti vaikeaa. En tiedä teistä, mutta itselleni tulee ainakin jotenkin vähetelty olo kun bloggaaja korostaa samaan aikaan omaa hankalaa tilannettaan ja kuinka lukijat ”eivät tiedä siitä mitään”, mutta reaaliajassa postatut asiat kertovat kuitenkin jotain aivan muuta. Blogistakin kun ihan oikeasti voi ja pitää pitää taukoa silloin, kun elämä tuo niitä oikeasti raskaita hetkiä eteen. Enkä tarkoita että vähättelisin nyt kenenkään ongelmia, mietin vain että se suhteellisuudentaju tuntuu joskus kadonneen. Kertokaa nyt tekin, mikä blogeissa ja bloggaajissa ärsyttää?

Lisää aiheesta:

Samanlaiset blogit

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Kuka enää on 100% luonnonkaunis?

maanantai syyskuu 11 2017

Kauneutta on tavoiteltu vuosituhansien ajan kaikissa kulttuureissa. Kauneusihanteet muuttuvat, mutta kauneudentavoittelu on ja pysyy pinnalla. Trendit vaihtuvat ja välillä on muotia luonnollisuus, lyhyet kynnet ja oma luonnollinen hiusväri. Välillä överipitkät hiuslisäkkeet, paksut ja pitkät rakennekynnet ja tasaisen tuuheat ripsipidennykset. Ihmisistä aina puhutaan, että luonnonkauneus on kaikkein kauneinta, mutta kuka meistä enää on ihan täysin 100% luonnonkaunis?

Luonnonkaunis on tietysti käsitteenä erilainen kaikille. Jos puhutaan nyt kuitenkin täysin luomusta naisesta, tarkoitan tällä tässä yhteydessä nyt täysin meikitöntä ja hiusväritöntä lookkia. Siihen pystyy enää todella, todella harvat meistä vaikka monet itseään täysin luomuksi kutsuvatkin. Sanokaa mitä sanotte, mun mielestä mulle on kenenkään turha tulla mussuttamaan jostain yhdestä kauneusleikkauksesta, jos itse ei poistu kotoaan edes lähikauppaan ilman meikkiä. Itselleni on yhdentekevää, mitä ihmiset tekevät ulkonäölleen ja olen itsekin fiksaillut itseäni jos jonkinlaisin keinoin ja olen ratkaisuuni oikein tyytyväinen. Mitään täydellistä muodonmuutosta en kuitenkaan ymmärrä. Mielestäni omat luonnolliset piirteet kannattaisi kuitenkin ehdottomasti säilyttää. Kuka edes haluaa näyttää samalta kuin 50% Instagramia käyttävistä naisista? Mikä siinä kohtaa enää erottaa sinua kaikista niistä muista saman maalimeikkitutoriaalin katsoneista tytöistä kun olet peittänyt omat upeat piirteesi kaiken sen maskin alle? No, tämä on vain oma mielipiteeni tästä meikkiasiasta. Komppaako joku?

Oli kyseessä sitten näyttävä meikki, rasvaimu, microblading tai hiusväri, yhteistä näille toimenpiteille tuntuu edelleen olevan se salailu. Luuleeko joku #wokeuplikethis hashtagia ripsipidennyksineen ja tatuoituine kulmineen käyttävä että joku ihan oikeasti kuvittelee sinun näyttävän tuolta ilman minkäänlaisia kauneustoimenpiteitä? Ilmeisesti. Mun mielestä jokainen tehköön kropalleen ja kasvoilleen mitä tahansa, mutta vastuullinen ihminen myös kertoo tekemästään. Joskus on helpottavaa tietää, että ei sillä tytöllä töissä olekaan oma tukka tai ettei sitä Instagramin bikinimallia ole oikeasti siunattu E-kupin yläkropalla ja XXS-alakropalla. En tiedä mitä te ajattelette tästä, mutta omasta mielestäni rehellisyys kaikkien kauneusoperaatioiden kohdalla tekee somemaailmankin jotenkin armollisemmaksi nuorille. Ei kenelläkään ole täydellisen symmetrisiä kulmia ilman microbladingia tai vartin kestävää kulmameikkiä. Suomalaisten hampaat ovat hyvin harvoin lumenvalkoisia, sääret karvattomia ja ylähuulet pulleita. Kun näitä ”puutteita” korjaa, miksei siitä voisi sanoa ääneen? Että mä nyt laitoin aivan h*lvetin paljon rahaa ihan vain omaan ulkonäköön ja olen siitä ylpeä? Sijoituksista vaatteisiin tai asusteisiin kyllä puhutaan suureen ääneen, mutta hiustenpidennysten olemassaolosta valehdellaan niin, että teipit näkyvät kuitenkin ponnarin alta..

Vaikka itse olenkin turvautunut jos jonkinlaisiin kauneudenhoidon palveluihin ja tuotteisiin, nostan hattua kaikille ketkä pärjäävät ilman niitä. Ihailen teitä! Mikä teidän suhde kauneudenhoitoon on ja mitä olette oman kauneutenne eteen tehneet? 

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian

 


Suruista synkimmät

sunnuntai syyskuu 10 2017

Eilen herätessäni en olisi osannut aavistaa, millainen päivä tuo sateisen harmaa lauantai tulisi olemaan. Ja niinhän se menee, eihän tästäkään päivästä voi tietää. Sen vain unohtaa. Sen elämän arvaamattomuuden, äkillisyyden, vihan, surun ja masennuksen – silloin, kun se ei ole läsnä siinä pyykkikasojen ja iltapäiväruuhkien täyttämässä arjessa. Arjessa, jossa ongelmat eivät yleensä ole niitä oikeita ongelmia. Työstressiä, ulkonäköpaineita, uhmaikää ja turhaa kiukuttelua. Niillä ei ole mitään tekemistä niiden suruista synkimpien kanssa.

Kolme vuotta sitten keväällä tutustuin naiseen, joka jo ensitapaamisella jäi mieleeni poikkeuksellisella kiltteydellään, herttaisuudellaan ja tietynlaisella herkkyydellään. Koiramme ovat siskoksia, joten tyttöjen kautta pidimme säännöllisesti yhteyttä ja tapasimme toisinaan koirien merkeissä. Alusta asti hän oli minulle kuitenkin todella avoin. Kertoi elämästään, tunteistaan ja siitä, kuinka koki 35-vuotiaana, ettei ole saavuttanut juuri mitään, vaikka työelämässä hän loisti ja chihuahuakehässäkin meni mainiosti. Kun hän kertoi olevansa hyvin yksinäinen, kun ei ole isää, sisaruksia, miestä eikä omia lapsia, tunsin aina jotenkin huonoa omaatuntoa siitä, että minulla oli näistä neljästä kuitenkin kolme. Puhuimme paljon isän kuolemasta, olenhan itsekin käynyt läpi saman. Ja meitä molempia yhdistää suuri rakkaus ja kunnioitus omaa äitiä kohtaan. Välillä mietin, että äiti on minulle joskus jopa liiankin tärkeä. Ja niin hänellekin. Pari vuotta sitten tuo hänen elämänsä tärkein ihminen sairastui hyvin vakavasti. Sen myötä myös hän itse. Sairaudet olivat hyvin erilaisia. Lopulta niitä yhdisti kuitenkin yksi ja sama asia.

Kun sain aamupäivällä kuulla hänen nukkuneen pois, tiesin heti. Sillä sateisen harmaalla sekunnilla ajatukseni itsemurhan tehneistä muuttuivat täysin. Vielä heinäkuussa tuttavani riistäessä itseltään henkensä, totesin tylysti hänen olleen itsekäs. Jätti nyt suremaan neljä pientä lastakin. Mutta eilen, kaikki käsitykseni muuttuivat. Itsemurhan tehnyt ei ole itsekäs. Hän on sairastunut, masentunut, eikä näe siinä synkässä syvässä surussaan mitään poispääsyä. Miksi heitä sanotaan itsekkääksi? Ajattelivatko he vain omaa etuaan päättämällä elämänsä itse? Eivät. He eivät kykene enää ajattelemaan mitään muuta, kuin sitä elämänsä umpikujaa. Kun ihminen menettää elämänhalunsa ja halunsa päästä yli surusta, ollaan siinä umpikujassa. Kun heitä sanotaan itsekkäiksi, ajatellaan läheisille jätettyä surua. Silloin unohdetaan hänen oma surunsa. Se synkkä suru, joka on ajanut ihmisen teoista epätoivoisimpaan. Sitä ovat pitkittäneet luultavasti juuri ne läheiset. He, jotka ovat olleet syy elää vielä edes hetken.

Hän oli yksin. Ympärillä joukko välittäviä ystäviä ja tuttavia, jotka tarjosimme kätemme tälle niin kultaiselle ihmiselle kun hän sitä pyysi. Jokainen teki varmasti osansa. Mutta perhe, se häneltä puuttui. Pian menettäisi viimeisenkin, sen kaikkein rakkaimman. Hän ilmaisi hätänsä, hakeutui avun piiriin, sai apua, mutta se ei riittänyt. Hän ei nähnyt tietä selvitä äitinsä tulevan poismenon aiheuttamasta surusta. Emmekä me hänen ympärillään nähneet, että hänen surunsa oli niin synkkä ja suuri, että hänen umpikujansa oli kuljettu loppuun asti, vain yhteen suuntaan.

Masennus on sairaus. Se voi olla aivan yhtä tappava kuin se parantumaton levinnyt syöpäkin. Masennuksen ja syövän ero on siinä, että masennus paranee lähes aina kun sitä hoitaa oikein. Uusia se voi, niin syöpäkin. Masennuksesta on tullut liian trendikästä, se vie huomion pois niiltä vaikeasti masentuneilta. Vaikeasti masentunut voi päätyä hyvin epätoivoisiin tekoihin, eikä ammattiapukaan aina auta. Mutta aina on mahdollisuus, että yksikin oikea ele, oikea sana tai oikea ajoitus auttaa. Miten tärkeää onkaan kuunnella myös silloin, kun itsellä on vähän kiire ja niitä omiakin huolia. Sillä kenenkään elämän ei pitäisi päättyä näin. Suomessa tehdään päivittäin noin kaksi itsemurhaa. Terve ihminen ei halua viedä itseltään henkeä. Tälläiseen tekoon päätyvä on vakavasti sairas ja joku sanoo vielä häntä itsekkääksi. Meillä jokaisella on oma tapamme käsitellä ongelmia, kokea ongelmia ja hakea niihin ratkaisuja. Kenenkään surua ei tulisi koskaan aliarvioida, ei koskaan. Halusin kirjoittaa tämän tekstin myös siksi, että me jokainen voisimme jatkossa olla vähän enemmän silmät auki vastaavien tapausten kannalta ja unohtaa hetkeksi ne omat arkipäivän murheemme niiden oikeasti synkkien surujen edessä.

Mutta ennen kaikkea halusin kirjoittaa tämän hänen muistoaan kunnioittaen. Vaikka emme edes tunteneet edes kovin hyvin, tiedän meidän yhteisen aikamme ansiosta sen, että taivas sai sinusta äärimmäisen kauniin, herkän ja hyväsydämisen enkelin. Samaan aikaan maailma menetti sinussa sellaisen ihmisen ja sinua jäävät kovasti kaipaamaan ystävät sekä kolme pientä koiraa. Varmasti kaikki sinut tuntevat toivovat, että olisimme osanneet nähdä liian suuren surusi ja sairautesi vakavuuden. Äitisi tulee pian luoksesi, etkä ole enää hetkeäkään yksin. Nuku hyvin Kaisa.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian