Blogikupla puhkesi

sunnuntai joulukuu 02 2018

Ahdistus. Yksi sosiaalisen median mukanaan tuomista ilmiöistä. Kuka bloggaaja on lopulta onnellinen? Satatuhatta seuraajaa ei tunnu enää missään, kansainväliset lehdet kalpenevat ihan tavallisen bloggaajan muotikuville, vaikuttajia lennätetään maailman ympäri kohteisiin, joiden rinnalla aiemmin kaikkien unelmissa näyttäytynyt valkoinen hiekka ja turkoosi vesi ovat tylsiä, kodit ovat kauniimpia kuin yksikään luksushotelli ja ruoka-annokset näyttävämpiä kuin Michelin-tähdillä.

Ei kukaan halua sitä. Blogit, Instagram ja Youtube muuttivat maailmaa. Ne loivat paljon uutta, uusia ammatteja, uusia aloja, uutta rahaa. Ne loivat kuitenkin liian paljon, liian nopeasti. Toivat toisille miljoonia, toisille ahdistusta. Blogimaailma ja muu sosiaalinen media kiipesi liian korkealle. Se, mistä kaikki alkoi, oli sitä, mikä yleisöä kiinnosti. Arki, tavallinen elämä, samaistuminen. Kuka samaistuu enää muotikuviin? Ketä kiinnostaa kiiltokuvamaailma, kun oikea elämä on sitä, jossa kaikilla naisilla on menkat, huonoja hiuspäiviä, edes vähän selluliittia ja aina huolta rahasta?

En uskalla edes arvailla, kuinka moni on masentunut sosiaalisen median takia. En puhu enää pelkästään bloggaajista, joista heistäkin huomaa monista kuinka ahdistuneita he ovat sisällöntuotannostaan ja pyrkivät väkisin aina vain parempaan. Se tunne kuitenkin välittyy postausten läpi vähän liiankin hyvin. Puhun kuitenkin nyt myös seuraajista, varsinkin nuorista tytöistä joiden elämä voi tuntua aivan hirveältä silloin, kun se on ihan tavallista ja tylsää. Sitä, mitä meidän jokaisen elämä suurimmaksi osaksi on. Somessa sitä piilotellaan kaikin keinoin ja luodaan seuraajille kuva, että arki on sitä täydellisesti käsiteltyä kuvaa, erikoisia matkakohteita, kertakäyttöisiä vaatteita ja ravintolaruokaa tapahtumasta toiseen. Miettikää nyt, joku ihan oikeasti uskoo sen menevän niin. Eikä vain joku, vaan ehkä suurin osa seuraajista.

Blogimaailma elää valtavaa murrosvaihetta. On alkanut olla todella tylsää, että kaikkialla on samat kasvot, samat blogit, samat asunnot, samat elämät. On tullut blogikliseitä, kaikilla on ne tietyt sisustustavarat, laukut ja filtterit. Kuitenkin alunperin blogimaailman tarkoitus oli jotain aivan muuta. Kertoa päiväkirjamaisesti tavallisen ihmisen elämästä, ei olla naistenlehti, ei olla suuri mainostaja. Välillä mä mietin, että haluanko tehdä tätä enää vain siksi, koska en pidä yhtään tämänhetkisestä blogimaailmasta. En voi sietää sen tuomaa ahdistusta, en sitä julkisuusriippuvuutta, en paineita enkä sitä, mitä se on tehnyt minunkin tuttavilleni. Ei perheen pidä kärsiä sisällön tuottamisesta, ei vaikka se olisikin työ. Eivät blogit olleet sitä varten. Kuka jaksaa selata netistä täydellisiä, loppuun asti hiottuja mainoksia, kun voisi niiden sijaan saada vanhaa kunnon vertaistukea ja inspiraatiota? Tässä on tietysti ristiriita itsellänikin, saanhan minäkin kirjoittamisestani ja yhteistöistäni korvauksen. Mutta.. Ei kai kukaan lukisi blogiani sellaisen sisällön takia, kuin esimerkiksi naistenlehtiä. Nyt myös suositaan podcasteja jotka avaavat bloggaajien elämää paljon henkilökohtaisemmin kuin kirjoitetut tekstit, mutta blogeissa suosituimmat ovat yhtä kuin kaupallisuutta ja kiiltokuvaa. Tää on aika hassua.

Viimeisen parin vuoden aikana on puhuttu myös paljon mikrovaikuttajista, eli pienemmän seuraajakunnan omaavista vaikuttajista. Mainostajat ovat alkaneet suosia yhä enemmän heitä, sillä he ovat samaistuttavampia. En ainakaan itse ihmettele yhtään, miksi. Olisi kiva tietää mitä mieltä te olette? Mistä te inspiroidutte? Tavallisesta elämästä vai siitä Pinterest-materiaalista? Blogit vai podcastit, rehellinen arki, tarinat oikeasta elämästä, syvälliset pohdinnat vai se kertakäyttövaatteiden esittely?

PS. Ihanaa joulukuuta ja terveisiä lumisesta Wienistä ♥ Illaksi kotiin!

Seuraatko?FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Terveisiä Itävallasta!

perjantai marraskuu 30 2018

 

En ole koskaan käynyt Keski-Euroopan joulumarkkinoilla, joten tänä vuonna päätimme viettää pikkujouluja kierrellen Wienin joulutoreja. Koko kaupunki on minulle aivan uusi ja tuntematon, joten on ollut mielenkiintoista päästä tutustumaan mitä kaikkea Wienistä löytyykään. En edes muista millaista on olla erossa lapsesta näin pitkä aika, kun koko syksy tuli käytännössä vietettyä vain kotona tai sitten lapsen kanssa reissaten. Minä, joka pari vuotta sitten juhlin aikuisten pikkujouluja harva se viikonloppu ja mietin miten ihmiset eivät raaski jättää lapsia hoitoon.. Niin ne ajat ja elämänarvot muuttuvat. Täällä mä nyt ikävöin hotellihuoneessa Micaelia.

Wien vaikuttaa jo nyt todella hurmaavalta ja kauniilta kaupungilta. Tulimme tänne vasta aamupäivällä, mutta ollaan jo nyt ehditty syömään paikallisia herkkuja, juomaan pharisäerit, ihailemaan Valtionoopperaa ja kiertelemään toinen toistaan suloisempia pieniä kujia joulukojuineen ja kauppoineen. Pikkuveljeni on asunut Itävallassa, joten sain onneksi hyviä vinkkejä häneltä. Otan kuitenkin mielelläni vastaan kaikki teidän Wien-suositukset ja vaikka suosikkijoulutorit, joten vinkkailehan ihmeessä kommenttiboksiin. Marraskuun viimeinen päivä, huomenna alkaakin sitten vuoden paras kuukausi ♥ Tunnelmallista viikonloppua, kuuluuko siihen pikkujouluja vai kenties jouluvalmisteluja? Mä lähden nyt apfelstrudelille!

Seuraatko?FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria

 


Käänne, jota kukaan ei halua lomalleen

perjantai marraskuu 23 2018

Mulla olisi monta kivaa postausta joista olisin voinut julkaista tänään yhden. Nyt tuntuu vain typerältä postata jostain höpöhöpö-aiheesta tai Black Fridayn tarjouksista, kun mielessä ovat vielä eiliset kauhun ja helpotuksen sekaiset tunteet. Meidän loma ja aurinkoinen kiitospäivä saivat nimittäin hyvin ikävän käänteen eilen iltapäivällä.

Olimme pyöräilemässä rantakadulla, kun Micael kaatui ja hänen jalkansa jäi todella pahasti pyörän pinnojen väliin. Sekunneissa ympärillämme oli valehtelematta ainakin kymmenen ihmistä auttamassa. Useampi mies repi pientä jalkaa pinnojen välistä, yksi piti lasta toisesta kädestä kiinni, yksi toi pyyhkeitä ja yksi haki jäitä lähellä olevasta ravintolasta todella pahalta näyttävään jalkaan. Ihmiset neuvoivat heti sairaalan ja päivystyksen mihin meidän kannattaa lähteä ja eräs tarjoutui jopa viemään meitä omalla autollaan, sillä oma automme oli sillä hetkellä niin kaukana.

Sairaalaan saapuessa olo oli kuin jenkkiläisessä sairaalasarjassa. Kaikki tapahtui kovin nopeasti ja lapsen kanssa ei tarvinnut odotella. Micael sai oman huoneen jossa odotella lääkäriä ja kuvantamista. Onneksi röntgenkuvaus paljasti vamman olevan vain pehmytkudoksissa eikä kipsausta (eikä leikkausta) tarvita. Haavan-, ja kivunhoito, kylmä ja kohoasento riittävät. Selvisimme säikähdyksellä, mutta täytyy sanoa että samantien siniseksi mennyt, turvonnut jalka kolmella isolla haavalla näytti kyllä aivan takuuvarmalta murtumalta omaan sairaanhoitajan silmääni. Edelleenkään lapsi ei astu jalalla, mutta uima-altaan viileä vesi jo vähän auttoi ja kipu alkoi hellittää. Lapsen paniikki ja pelko eivät unohdu kyllä koskaan.

Kiitospäivänä olin todella kiitollinen. Suojelusenkelistä, hyvästä hoidosta, reippaasta pienestä potilaasta, perheestä, siitä, että meillä oli mahdollisuus ylipäätään maksaa lasku kassalla. Sen myötä myös ilmaisesta terveydenhuollosta Suomessa ❤️