Elämää varjostava kuolemanpelko

keskiviikko syyskuu 05 2018

Taas yksi uusi syöpäuutinen. Tuttavan itsemurha, alati lisääntyvät mielenterveysongelmat ja niiden surulliset seuraukset. Äkilliset sairaskohtaukset, onnettomuudet, kätkytkuolemat ja uima-altaaseen hukkuneet lapset. Päivittäin lukiessani näitä ikäviä uutisia rintaani puristaa. Ahdistus, joka ajoittain hellittää otteensa, mutta joka palaa taas kun en yhtään sitä odota. Välillä tunnen tulevani hulluksi istuessani yksin autossa työmatkalla. Mitä jos tuo rekka ajaakin vahingossa minua päin? Kuolemanpelko on läsnä lähes jokaisessa päivässäni.

Isäni kuoli äkillisesti, suhteellisen nuorena vain 57-vuotiaana pian sen jälkeen, kun lääkäri oli todennut hänet ”terveemmäksi kuin moneen vuoteen”. Olin aina pelännyt kuolemaa, niin paljon että lapsena luulin kuolevani uituani meressä, kun luin iltapäivälehdistä sinilevän vaaroista. Lukemaan oppiminen alle kouluikäisenä ei ollut pelkästään positiivinen asia. Isäni kuoleman jälkeen oma kuolemanpelkoni katosi. Selvisin siitä ajattelemalla, että sittenhän pääsen vain isäni luo. Samalla kun lohdutin itseäni ajattelemalla, että isäni ei kärsinyt ja nyt hänellä on vain hyvä olla, tein palvelusta omalle pelolleni. En kokenut enää sairastumisesta tai kuolemasta ahdistavia ajatuksia ja minun oli helppo uskoa, että kaiken on vain tarkoitus tapahtua niin kuin tapahtuu. Kunnes sain lapsen.

Vähitellen kiintyessäni häneen, kuolemanpelko alkoi nostaa taas päätään. Paitsi lapseni kuolemaa, pelkään että itselleni sattuu jotain. En niinkään itseni, vaan läheisteni kannalta. Mitä jos lapseni jäisi ilman äitiä? Vaikka tiedän pelkoni olevan täysin typerää ja turhaa, en voi sille mitään. Mietin harva se päivä, mikä onkaan se päivämäärä, jolloin minä täältä lähden. Sairastuuko lapseni, joutuuko hän kärsimään, saako hän kasvaa edes aikuiseksi? Kun mietin mikä minua itse kuolemassa pelottaa, en oikeastaan edes tiedä. Ehkä se, että kaikki loppuu. Toisaalta se on taas lohdullista. Kertoo siitä, että minulla on nyt niin ihana elämä, etten haluaisi sen koskaan päättyvän. Uskoin aiemmin vahvasti kuolemanjälkeiseen elämään, mutta nykyään olen alkanut toisinaan kyseenalaistaa sitäkin.

Tämä postaus kuulostaa ehkä negatiivisemmalta, kuin mitä oikeastaan on. Tämä pelkoni ei onneksi ole arkeani rajoittava tekijä, eikä minusta ole tullut ylihuolehtivaista ja hysteeristä äitiäkään. Ehkä se vain kertoo siitä suunnattomasta rakkaudesta, mitä tunnen elämää ja läheisiäni kohtaan. Pelkäättekö te kuolemaa tai sairastumista? Onko joku kenties kamppaillut samojen ajatusten kanssa ja päässyt niistä jotenkin yli?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Loppuun palanut

maanantai syyskuu 03 2018

Nämä postauksen kuvat on ottanut rakas veljeni puhelimella äidin syntymäpäivillä. Mulle tulee niistä niin hyvä mieli, vietinhän tuon päivän perheeni kanssa mummon luona maalla, juhlien rakasta äitiä. Mietin pitkään, minkä postauksen yhteydessä julkaisisin ne, kunnes katselin kuvia vähän tarkemmin. Bloggaajaklisee, viljapellossa (tänä vuonna tosin kaikki taitavat olla auringonkukkapellossa) kesän viimeisinä päivinä tuulessa hulmuavassa mekossa. Taustalla voi kuitenkin nähdä synkkiä pilviä. Loppuunpalaminen on niin 2010-lukua, loppuunpalaminen bloggaajana niin vuotta 2018.

Sosiaalinen media muutti ihmisten elämän. Se loi valtavasti uusia työpaikkoja, kokonaan uusia aloja. Se loi kauneutta ja visuaalisuutta, antoi ihmiselle mahdollisuuden toteuttaa itseään ja luovuuttaan. Loi uusia intohimoja, kiinnostuksen valokuvaukseen ja kuvankäsittelyyn. Mutta se loi paineita. Facebookin tykkää-nappulasta kaikki alkoi. Tuli paineita tykkäysten määrästä, seuraajista, sitoutuneista seuraajista. Google Analytics on monille paitsi jokapäiväinen työkalu, myös kirosana. Instagram ja Pinterest saavat taitavimmankin tekijän tuntemaan itsensä huonoksi kuvaajaksi ja surkeaksi kuvankäsittelijäksi. Blogiportaalien etusivut ja räikeästi arvostelevat keskustelupalstat taas ehkä huonoksi kirjoittajaksi. Kun elämänsä täyttää näillä sovelluksilla ja lisäksi lukee suosittuja, ammatikseen bloggaavien ihmisten blogeja upeine sisustuskuvineen, asuineen ja matkoineen, todennäköisesti tuntee oman elämänsä ainakin hetkellisesti vähän tylsäksi ja alempiarvoiseksi. Tänä vuonna ennätysmäärä bloggaajia on kertonut avoimesti uupumuksestaan. Nostan hattua heille, aina ei ole helppoa myöntää olevansa väsynyt, saati heikko. Suorastaan uupunut ja loppuunpalanut. Tarinat loppuunpalamisesta omassa intohimoammatissaan kertovat usein suorittajaluonteesta, kilpailuhenkisyydestä ja siitä, kuinka loputtoman paljon töitä on tehnyt oman unelmansa eteen ja antanut itsestään kaiken, enemmänkin. Kiiltokuvamaisen blogin tai Instagramin takana on kuitenkin inhimillisiä ihmisiä. Sosiaalinen media on monille siunaus, mutta niin se on myös kirous. Annika Pellavaa&Pastellia -blogista kirjoitti hyvin osuvasti tästä aiheesta, hänen postauksensa ja tarinansa voit lukea täältä.

Vaikka kaikki varmasti tietävät somen olevan kiiltokuvapintaa ja kaunisteltua, silti sitä jotenkin unohtaa sen kun paljon esillä olevat vaikuttajat eivät näytä sitä todellista puolta itsestään. Tiedän monta valheellista tarinaa blogien ja Instagramin takaa. Ymmärrän kyllä, että negatiivisuus ja arki sotkuineen siivotaan kuvien tieltä pois, mutta että valehdellaan? No, nämä ovat tietysti ääripäitä, mutta jo pienemmälläkin kaunistelulla luodaan paineita ihan tavallisille ihmisille. Itsekin mietin tuossa epätoivoisesti lastenhuonetta järjestellessäni, että miten ihmeessä eräskin somevaikuttaja ehtii kolmen lapsen kanssa parempaan lopputulokseen kuin minä, vaikka minulla on vain yksi ja olen mielestäni kuitenkin kovin tehokas. Vaikka minä jos joku tiedän, mitä kaiken kauniin pinnan alla voi olla. Silti aina aika ajoin kyllästyminen kiillotettuun blogimaailmaan, kaksi työtä, 4-vuotias poika, parisuhde, 4-8 treeniä viikossa ja sosiaalisen elämän ylläpito vievät suorittajaluonteen omaavaa introverttia vähän turhan kovaa, niin ettei perässä jaksa pysyä.

Onneksi tiedostan itse aina kun ne synkät pilvet tuntuvat varjostavan omaa elämääni. Silloin on pakko priorisoida tekemisiä ja ottaa aikaa sille tärkeimmälle, omalle hyvinvoinnille. Aiemmin yritin lisätä sitä aivan väärin keinoin. Yritin olla rennompi ja jättää kodin siivoamatta. Silloin sain aikaan vain enemmän ahdistusta. Lisäksi se aiheutti muita ongelmia. Sotkuisessa ympäristössä on kovin vaikeaa olla luova ja tehokas. En saa aikaiseksi mitään. Muistan eräänkin illan viime talvena, kun olin yksin kotona. Vein koirat ulos ja olin menossa nukkumaan hyvin stressaantuneena, miettien seuraavan aamun postausta, jota ei ollut edes luonnoksissa. Koti oli kuin pommin jäljiltä, sillä yritin olla boheemi ja keskittyä rentoon hauskanpitoon sen sijaan, että kiillottaisin jo kiillotettuja tasoja. Ennen sänkyyn menoa nappasin kuitenkin rätin käteen, siistin ja järjestelin koko asunnon, kuuntelin meditointisoittolistaani Spotifysta ja pian koti oli taas se rauhan ja luovuuden tyyssija. Istuin alas sohvalle, kaadoin lasin punaviiniä ja taisin tuona myöhäisenä iltana kirjoittaa koko viikon blogipostaukset etukäteen ja tehdä vielä kuviakin. Ennätysajassa. Suorittaminen ajaa minut helposti loppuunpalamisen partaalle, mutta toisaalta kun mukailen suorittajaluonteeni vaatimuksia sopivasti – esimerkiksi tuolloin siivoamalla kodin, sainkin aikaan paljon enemmän ja voin oikeasti hyvin kun mikään ei kummitellut mielessäni. Voisin vannoa, että monilla muillakin on tämän kanssa tekemistä ja tasapainoilua.

Mieheni mainitsi yhtenä iltana, että olen ollut koko päivän pahalla tuulella. Myönsin sen itsekin ja onneksi tiesin, mistä kaikki johtui. Koko päivän oli ollut kiire ja koti oli taas sotkuinen. Kiire on asia, joka stressaa minua valtavasti. Silloin on pakko päästä ottamaan happea ja olemaan yksin hiljaisuudessa. Vaikka se vie hetkellisesti aikaa silloinkin, kun sitä ei olisi yhtään käytettävissä, se on lopulta tie kaikkein tehokkaimpaan työskentelyyn.

Olen suorittaja ja poltan itseni herkästi loppuun. Minulla on suuri tarve olla hyvä, hyväksytty ja suoriutua kaikesta kiitettävästi. Tämä oli osa minua jo koulussa. Nykyajan elämäntyyli ruokkii suorittamisen tarvetta ja usein löydän itseni siitä oravanpyörästä, häilymästä jaksamisen rajamailla. Saan olla kiitollinen kehosta, joka varoittaa onneksi ajoissa. Jos en saa iltaisin unta heti, kun vedän peiton korviin, tiedän stressitasojen olevan liian korkealla. Rytmihäiriöt alkavat vaivata heti ja huomaan pakenevani kaikkea pakollista esimerkiksi somemaailmaan, joka taas entisestään ruokkii suorittamisen tarvettani. Samoin turha puhelimen näprääminen vie aikaa niiltä tärkeimmiltä asioilta, joille ei muutenkaan sitä ollut. Viimeaikoina olen yhä useammin miettinyt, että loppuunpalaminen alkaa olla oikeasti lähellä jo itsellänikin. Jostain täytyy karsia ja näin ei voi elää loputtomiin. Siksi loppuvuoden tavoitteenani onkin selkeyttää tätä elämää, priorisoida minulle oikeasti tärkeitä asioita ja näiden kautta tietoisesti pyrkiä vähentämään stressiä ja kiirettä. Olen kaikessa rauhassa suunnitellut tätä hyvinvointiprojektiani, joka on paljon muuta kuin treenaamista ja puhdasta ruokaa. Se on kokonaisuus ja elämänmuutos, joka toivottavasti heijastuu oman ja läheisteni elämän lisäksi myös ihmisiin ympärilläni. Ei kukaan voi inspiroitua loppuunpalaneesta tyypistä, joka ei ehdi olemaan läsnä edes itselleen.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Paras tapa viettää alkusyksyn ilta?

torstai elokuu 30 2018

Jos minulta kysytään, niin merellä. Tätä valoa on enää niin vähän aikaa, että haluaisin käyttää kaiken ylimääräisen vapaa-ajan ulkona siitä nauttien. Vaikka arki kiireineen tuntuu ajavan ohitse, kyllä se odottaa vielä muutaman illan. Varmasti viimeistään lokakuussa kyllästyn kotona olemiseenkin. Lähdettiin eilen illalla ihan ex tempore syömään Pihlajasaareen. Sama kai se missä sitä ruokaa tekee. Napattiin ruoat kotoa mukaan ja ajettiin Skattalta Pihlikseen. Potkittiin vähän jalkapalloa, katseltiin auringonlaskua ja lähdettiin takaisin kotiin. Paluumatkalla alkoi olla jo pimeää ja mietin, miten paljon pelkään jostain syystä pimeää vettä, vaikka merellä olenkin kasvanut. Pahin painajaiseni olisikin jonkinlainen luolasukeltaminen, hyh. Onneksi ei tarvinnut sukellella, eikä uidakaan pimeässä. Jalkapallo karkasin pieneltä pelaajalta, mutta ystävällinen veneilijäsetä toi sen takaisin. Vähän haikeana muistelin vielä helteisiä saarissa vietettyjä kesäiltoja, mutta onneksi on nimenomaan muistot. Kohta saa fiilistellä jo joulua ja sen jälkeen voi alkaa jo odottaa uutta kesää..

Menkää ihmiset merelle, vielä kun voitte. Pääkaupunkiseudulla ainakin on paljon saaria, joihin pääsee vielä vähän aikaa yhteysaluksillakin. Ei niitä reissuja tarvitse aina sen kummemmin valmistella, eilenkin kävin vain nopeasti salin jälkeen suihkussa, heitin trikoot ja hupparin ylle. Meikittömän naaman kaveriksi sopivat erinomaisesti mamman kutomat villasukat. Päivän kruunasi vielä puhelu rakkaalle isoäidille, joka hänkin nautiskeli alkusyksyn illasta meren rannalla. Soittakaa tekin, vielä kun voitte ♥ PS. Kuvat minusta on ottanut maanantaina 4 vuotta täyttänyt Micael, ihanaa saada pikku apulainen yksinäiseen blogityöhön.