Ethän koskaan kadota kunnianhimoasi?

sunnuntai maaliskuu 04 2018

Idea tähän postaukseen tuli itseasiassa tällä viikolla ystäväni kanssa iltateen äärellä keskustellessa. Hän sanoi, ettei ikinä haluaisi jämähtää paikoilleen elämässään vaan tavoittelee kokoajan jotain enemmän. En voisi tietenkään olla enempää samaa mieltä, kaikenlainen jämähtäminen on ollut kauhukuvani varmaan ihan lapsuudesta asti. Kunnianhimo on juuri se sana kuvailemaan tätä.

7-vuotias Mirva taisi sanoa, että siitä tulee astronautti. Tiesin avaruudesta tasan tarkkaan kaiken, mitä olin koskaan siitä lukenut. Tein tunnelukkotestin ja vahvin tunnelukkoni oli vaativuus. Olen aina ollut suorastaan järjettömän vaativa itseäni kohtaan, mutta kaikki vaativuus ei ole peräisin esimerkiksi vanhempien odotuksista tai ympäristön paineista, vaan osa siitä tulee ihan silkasta kunnianhimosta. Ikäväkseni kaikki se määrätietoisuuteni ja kunnianhimoni koki vähän suuremman kolauksen ympäristön vaikutusten takia niinä elintärkeinä nuoruusvuosina. Miettikää, että mulla on oikeasti ollut vaihe, jolloin olen ajatellut, että elämäni on varmaan ihan ok toisen asteen koulutuksella jossain semikivassa duunissa pikkukaupungissa, että se on juuri se juttu mitä elämältäni haluan.

Täytyy nyt heti todeta, että en missään tapauksessa tarkoita, että tuo yllä kuvailemani skenaario olisi jotenkin huono tai mitään toista heikompi, tai että mikään koulutus tai asuinpaikka toista parempi. Ei missään nimessä. Nämä asiat ovat niin yksilöllisiä, mutta tässä kirjoituksessani puhun ainoastaan itsestäni. Vaikka olen toisinaan harmitellut sitä, etten koskaan hankkinut itselleni akateemista koulutusta, en edelleenkään ole sitä mieltä, että koulutus toisi jotain suurta autuutta ja automaattisesti loistavan tulevaisuuden. Lapseni isä on tästä aivan loistava esimerkki, hän on saavuttanut niin paljon ilman koulutusta ja joka päivä ihailen hänen poikkeuksellista älykkyyttään. Se ei ole peräisin kirjoista eikä koulunpenkiltä. Se koulunpenkki tosin antaa kuitenkin niin hyvät eväät siihen lupaavaan tulevaisuuteen ja juuri siksi toivonkin, että oma lapseni valitsee aikanaan yliopistopolun ja ohjaan häntä sinne kyllä alusta asti. Kuten oma isäni teki sitä aikanaan minulle, mutta elämä valitsi lopulta mulle vähän vaikeampikulkuisen polun..

Luojan kiitos en kadottanut koskaan kaipuutani ”suureen maailmaan”. Se kunnianhimo oli kokoajan jossain, piilossa – mutta mukana. Joku kysyi joskus viisivuotissunnitelmaani. Nauroin, enhän osannut suunnitella koskaan elämääni edes kuukautta pidemmälle. Vaikka elin toisinaan hyvinkin huolettomasti, se tietynlainen kunnianhimo on säilynyt elämässäni aina. Jos joku kysyi mitä teen viiden vuoden kuluttua, saatoin sanoa vähän puolivitsillä, että jotain paljon suurempaa. Suurempi ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita sitä pidempää palkkakuittia tai muuta materialistista yltäkylläisyyttä. Oikeastaan niiden osalta olen saanut elämältäni niin paljon enemmän kuin olisin koskaan osannut edes kuvitella, että niiden merkitys on kadonnut.

Tai no, sanotaan nyt jotain niistä materialistisistakin ”haaveista”, ne aina kiinnostavat.. Kun 23-vuotiaana heitin lenkillä kaverilleni, että kohta mä asun tossa talossa, en olisi ikinä kuvitellut että alle vuoden kuluttua asun siinä talossa. Kun kerroin toiselle kaverilleni ostavani sellaisen Kaivarissa olleen veneen lottovoiton jälkeen, ei olisi käynyt kyllä mielessäkään, että jonain päivänä olisin itse siinä Skifferillä tankkaamassa täysin vastaavaa venettä. Voin tietenkin ihan käsi sydämellä kertoa, etten ole omilla palkkakuiteillani ansainnut näitä ylellisyyksiä elämääni, mutta voin myös kertoa, että sillä omalla palkalla ostaminen olisi varmasti helpompi tapa ansaita moisia ylellisyyksiä. Niin, nimenomaan ansaita. Jos ne tulevat muuta kautta, ihmisten mielestä niitä ei todellakaan ansaita. Tästä päästäänkin takaisin varsinaiseen aiheeseen..

Kaiken sen yltäkylläisyyden keskellä, jossa olen elänyt, en ole koskaan kadottanyt kunnianhimoani. En ollut koskaan edes varsinaisella äitiyslomalla, vaan tein jatkuvasti töitä tai opiskelin. Haluan jatkuvasti jotain enemmän. Itseltäni. Se ajaa toisinaan hulluuden partaalle, mutta toisaalta se myös antaa paljon. On tullut turpaan, useammankin kerran, mutta on tullut myös niitä onnistumisia, jotka johtuvat vain siitä, että mä ihan oikeasti annoin ihan kaikkeni. Uskon edelleen vakaasti siihen mantraan, if you can dream it, you can do it. Usko on ollut joskus koetuksella, mutta joskus olen tehnyt jotain asioita ihan vain siksi, että todistaisin itselleni, että jos oikein kovasti jotain haluan, saan sen. Jos kunnianhimosi on koetuksella, mieti joku asia, jota olet joskus kovasti havitellut. Mieti sen jälkeen, mitä sinun täytyy tehdä saadaksesi haluamasi. Kunnianhimo ei riitä kaikkeen, mutta se antaa yleensä hyviä keinoja tavoitteisiin pääsemiseksi. Oli kyseessä työpaikka, jokin säästetty rahasumma, erottuvat lihakset, juoksuajan parantaminen tai miehen pokaaminen. Kunnianhimo on ollut myös isossa roolissa myös tämän blogini kehityksessä. Kun aloitin bloggaamaan, blogeja oli varmaan vielä enemmän kuin niitä tänä päivänä on. Siksi on ollut niin huimaa saavuttaa edes tämänkaltainen blogisuosio omalla tekemisellä. Sillä tiedän, että olen tehnyt sen täysin itse. En ole hyödyntänyt bloggaajatuttujeni julkisuutta, en jo olemassaolevia kontaktejani, en mitään tällaista. Vaikka olisin toki voinut. Halusin kuitenkin itse tehdä edes vähän siitä massasta erottuvan blogin, jota ihmiset lukevat aidosti sen sisällön takia. Ja onnistuin siinä vielä enemmän kuin uskalsin odottaa. Se, että tänne tulee kuukausittain joku viisinumeroinen luku yksittäisiä kävijöitä, on tasan tarkkaan oman kunnianhimoni ansiota. Se ei ole tuuria, se on pikemminkin väärää ajoitusta, mutta v*tusti töitä. Mua ahdistaisi muutenkin, jos joku henkilökohtainen saavutukseni olisi ikään kuin ”puolivahinko”.

Vaikka mitä tulisi eteeni, vaikka tippuisin millaiseen pimeyteen kaikista pilvilinnoistani, tiedän etten koskaan jäisi aloilleni. Sain vanhemmiltani korkean työmoraalin lisäksi sen kunnianhimon. Nyt myös tiedän, että vaikka sitä koettelisi mikä tahansa, niin hyvässä kuin pahassakin, se ei ole vieläkään kuollut. En todellakaan halua jämähtää paikoilleni. Viiden vuoden päästä mä teen taas jotain suurta. Tee säkin.

PS. Pidätkö blogistani? Voit äänestää sitä ehdolle Inspiration Blog Awardseissa tästä linkistä – lämmin kiitos jo etukäteen ♥

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Bloggaaja, loppuuko inspiraatio? 5 keinoa estää se

sunnuntai lokakuu 22 2017

♥ Joka päivä ei voi olla yhtä luova, eikä luovuutta voi oikein ennakoida joten ennakoi mieluummin jotain niiden päivien varalle, jolloin luovuutesi ei pääse valloilleen. Kun inspiraatio iskee, kirjoita vaikka paperille tai blogiluonnoksiin aiheita, otsikoita tai kokonaisia postauksia. On ihanaa kun varastossa on postauksia, jotka voi julkaista juuri silloin, kun ruudulle ei saa sanaakaan kirjoitettua mutta haluaisit kuitenkin päivittää blogia.

♥ Inspiraatiota voi hakea myös muiden blogeja lukemalla, mutta vältäthän kopiointia ja suoraa matkimista. Miksi ylipäätään tekisit asiat samalla tavalla kuin muut? Aiheita voi toki kopsata omaan blogiin, mutta tuo oma persoonasi ja omat ajatuksesi esille. Saan itse paljon inspiraatiota esimerkiksi eri blogiportaalien etusivuilta ja blogeja selailemalla.

♥ Ajankohtaiset aiheet ovat loistavia blogipostauksen aiheita. Vaikket kirjoittaisi niinkään mielipidepainotteista blogia, voi ihan perusmuotiblogiinkin tuoda piristystä tarttumalla johonkin sillä hetkellä ajankohtaiseen aiheeseen. Aina ei tarvitse edes ottaa kantaa tai esittää omia mielipiteitä, joskus pohtiminen yleisellä tasollakin riittää jos aihe on itsellesi kiinnostava ja inspiroi sinua kirjoittamaan juuri sillä hetkellä.

♥ Takataskussa voi pitää myös luottopostauksia, päivän asua tai blogiklassikoita. Haasteet ovat helppoja toteuttaa inspiraatiopulan keskellä, siitä vaan nappailemaan niitä toisten blogeista. Sanoisin, että tämä on kuitenkin sellainen viimeinen keino. Aidolla innostuksella kirjoitettu teksti ja fiiliksellä käsitellyt kuvat näyttäytyvät lukijallekin paljon mielenkiintoisempana. Yritä siis ensisijaisesti hakea inspiraatiota oman tekstisi kirjoittamiseen, oli aihe mikä tahansa, ja turvaudu vasta ihan viimeisenä keinona niihin backuppeihin.

♥ Aina ei tosiaan voi olla yhtä luova, mutta jos inspiraatiopula iskee usein, kannattaa miettiä mistä se johtuu. Onko bloggaamisesta tullut pakkopullaa, koetko suuria paineita lukijamäärien kasvattamisesta vai onko blogisi aihepiiri sinulle sopiva? Elämäntilanteet muuttuvat, joten esimerkiksi ennen niin trendikäs muotibloggaaja voi kokea ahdistusta bloggaamisesta esimerkiksi äitiyslomalla, kun asukuvia ei olekaan niin yksinkertaista ottaa lapsen kanssa. Joskus inspiraatiopula johtuu oman mielen murheista. Jos masentaa tai ahdistaa, voi olla vaikea tuottaa varsinkin kevyempää tekstiä. Ehkä senkin voisi kääntää vahvuudeksi ja kirjoittaa jotain syvällistä ja pohdiskelevaa, ihan vaikka siitä senhetkisestä olosta? Inspiraatiopulan syytä kannattakin pohtia ja toimia ajoissa tilanteen korjaamiseksi.

Ja lopuksi – jos postauksesi ei miellytä sinua, se tuskin miellyttää lukijoitasikaan. Älä aiheuta itsellesi turhaa lisästressiä bloggaamisella tai julkaisutahdilla, jos et kertakaikkiaan keksi mitään, jätä ne väkisin väännetyt postaukset julkaisematta. Teet palveluksen lukijoillesi, mutta ennen kaikkea itsellesi.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Mikä saa kiusaamaan?

torstai lokakuu 12 2017

Kiusaaminen on ollut mielessäni viime aikoina. Somessa aihe näkyy tasaisin väliajoin ja nyt äitinä sitä miettii taas aivan eri tavalla kuin ennen. On lasten kiusaamista (jopa jo päiväkoti-ikäisestä lähtien), mutta kiusaaminen näkyy myös aikuisten keskuudessa. Niin netissä kuin työpaikoillakin. On huutava vääryys, että kiusattu on se joka joutuu tekemään muutoksia. Hän, joka ei ole tehnyt mitään väärää, joutuu vaihtamaan koulua tai jopa työpaikkaa. Kiusattu on se, joka saa usein ammattiapua vaikkei alunperin olisi sitä tarvinnut lainkaan. Kiusaamista vastaan järjestetään paljon kampanjoita ja kiusaaminen on onneksi jopa vähentynyt. Kiusattuja autetaan yhä enemmän ja nykymaailmassa terapiat ja kaikki muu psyykkinen apu ei ole enää lainkaan niin hävettävää kuin ennen. Se on todella hienoa. Mutta miksi unohdamme edelleen ne kiusaajat? 

Kaikki meistä tietävät varmasti jonkun koulukiusaajan, ehkä useammankin. Miettikää heitä hetki ja miettikää sitten, mikä sai heidät kiusaamaan? Sama juttu työpaikkakiusaajien kohdalla. On toki heitä, jotka ovat täysiä narsisteja, mutta sillekin on todennäköisesti syy. Syy, joka löytyy jo sieltä lapsuudesta. En usko, että kukaan mieleltään tasapainoinen, terve ja hyvinvoiva ihminen kiusaisi ketään. Jos itsellä on hyvä olla, ei ole tarvetta kiusata eikä asettaa itseään muiden yläpuolelle. Tämä ilmiö näkyy niin siellä päiväkodeissa kuin työpaikoillakin. Pahiten se varmasti näyttäytyy juuri koulumaailmassa. Kun kotona ei saa huomiota ja rakkautta, sitä haetaan kyseenalaisin keinoin muualta. Kiusaajalla voi olla traumaattinen lapsuus ja rikkinäinen perhe sekä surkeat taloudelliset lähtökohdat tai hän voi olla hyvinkin varakkaasta ja ulospäin täydelliseltä näyttävästä perheestä. Ehkä vanhemmat ovat niin keskittyneitä uraansa ja omaan hyvinvointiinsa, että lapsi unohtuu siinä sivussa. ”Onhan se jo koulussa ja sillä on kavereita..” 

Hyvin usein kiusaajan motiivina kiusaamiselle on myös kateus. Terve ja rakastettu lapsi pystyy olemaan myös terveellä tavalla kateellinen. Siihen vaikuttavat hyvin paljon vanhempien esimerkki ja kasvatus. Lasta tulisi tukea ja kannustaa, että hän pystyy saavuttamaan vaikka mitä itsekin ja ettei aina tarvitse olla kuitenkaan paras. Silti hän on hyvä juuri sellaisena lapsena kuin on, omalle perheelleen se kaikkein rakkain ja paras. Aikuistenkin maailmassa kateus on toisinaan todella julmaa. Ystäväni valehteli työpaikallaan jopa poissaoloistaan, kun ei pystynyt kiusaavalle kollegalle kertoa että on lähdössä upealle luksuslomalle. Nettikiusaamisesta nyt puhumattakaan. Omaa kateutta, kiukkua ja muuten vain pahaa päivää on helppo purkaa varsinkin nimettömänä. Kasvotusten vaietaan kyllä, mutta somessa räksytetään senkin edestä. Se on säälittävää.

Kiusaaja on se, joka tarvitsee apua. Hänellä on paha olla ja mitä luultavammin kiusaava lapsi hakee kiusaamisellaan huomiota, hyväksyntää ja haluaa itsensä muiden yläpuolelle. Aikuinenkin. Siksi olisi tärkeää puuttua pienimmissäkin kiusaamistapauksissa  kiusaajan käytökseen. Pohtia missä on vika ja mikä saa kiusaamaan? Psyykkistä apua tarvitsee ihan ensimmäisenä se kiusaaja. Mieluummin ennen kuin hän ehtii kiusata yhtään ketään. En käsitä miten vielä nykyäänkin suljetaan silmät tältä ongelmalta? Lapsia tehdään kyllä ja nykyään niitä oikein patistetaankin tekemään, mutta heidän hyvinvoinnistaan tulee huolehtia (omasta mielestäni) läpi elämän. Liian moni lapsi jää huomiotta, syystä tai toisesta, ”hyvissäkin” perheissä. Miksi kukaan ylipäätään edes tekee lapsia jos heille ei ole aikaa? Vanhemmat, muistakaa rakastaa ja antaa lapselle teidän aikaanne. Olkaa aidosti kiinnostuneita, jättäkää hetkeksi ne työt ja omat henkilökohtaiset ongelmat sivuun. Niin pienet kuin isotkin lapset tarvitsevat tunteen, että joku välittää ja hyväksyy juuri sellaisena kuin on.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian