Teethän asioita juuri niin kuin itse haluat?

lauantai kesäkuu 16 2018

Hmm, mitenköhän nämä ajatukseni taas otsikoisi. Ehkä joku nyt saa tästä kuitenkin kiinni kun lukee vähän pidemmälle. Olen pyöritellyt näitä ajatuksia päässäni jo pidemmän aikaa, ehkä joku teistäkin? Koin jossain vaiheessa ihan valtavan oivalluksen siitä, että ihan oikeasti me kaikki pidämme aivan eri asioita hienoina ja tavoittelemisen arvoisina. Jotenkin tämä yhteiskunta (ja someyhteiskunta) on vain tehnyt ne ärsyttävät ”normit”, jotka voivat vaikuttaa todella paljon elämämme kulkuun. Minulla oli pitkään sellainen ajatus, että olisi jotenkin todella hienoa opiskella esimerkiksi kauppatieteitä. Sitten pidän itseäni huonona ihmisenä, kun en jaksa lukea aiheesta ensimmäistäkään kirjaa. Lopputulos: Olen huonompi kuin monet muut, toiset pääsevät ekalla kauppikseen ja mä en saa luettua edes sitä yhtä kirjaa. Kuulostaako tutulta? Loppujen lopuksi minua eivät vain kiinnosta aihepiirit, joiden luulin olevan jotenkin tavoittelemisen arvoisia. Tärkeä ala, mutta ei itselleni. Sen sijaan kun jostain kiinnostun, jaksan lukea siitä loputtomiin. Näin kävi esimerkiksi lastentautien, perioperatiivisen hoitotyön ja nyt tällä hetkellä taiteen ja taidehistorian kanssa. Olen löytänyt ihan äärimmäisen mielenkiintoisen maailman taiteesta, josta en ymmärtänyt aiemmin yhtään mitään.

Yhteiskunta luo myös ihanteita täydellisistä naisista tai miehistä. Kun se kaikkien ihannemies ei herätäkään minkäänlaista fiilistä, voi tuntea taas itsensä vähän epänormaaliksi. Kun oma peilikuva ei näytä niiltä somen täydellisiltä naisilta, joiden instagramtilejä ei erota toisistaan, on taas heti vähän huonompi. Pukeudu niin kuin sinä haluat, treenaa niin kuin sinä haluat ja tee siitä instagramtilistäsikin sellainen, kuin sinä haluat. Älä tee mitään mitä pitäisi tehdä, jos ei 100% siltä tunnu. Jos et halua pukeutua ”kuten naisen kuuluu” saadaksesi huomiota miehiltä, älä nyt hemmetti pukeudu.

Ja sitten ovat he, jotka vain oikeasti luulevat, että toisten asioiden tekeminen on vaan niin siistiä. Kesä ja venekausi on myös hyvä esimerkki tästä. Jotkut tuntuvat ajattelevan, että se on niin hienoa istua sunnuntait kännissä toisten veneillä, tunkea some täyteen kuvia ja muka-nauttia siitä olostaan, kun samalla stressaa huomista työpäivää. Mäkin joskus kokeilin, mutta en vain pysty juoda alkoholia sunnuntaisin, joten kaikki sunnuntain reissuni olenkin ollut selvinpäin ja odottanut vain kotiinpääsyä. Ehkä sitä oli vain nuori ja tyhmä, kun ei tajunnut tehdä asioita niin kuin itse haluaa. Ja älkää nyt siis ymmärtäkö väärin, toisille nämä kaikki yllämainitut asiat voivat olla niitä oikeastikin niitä maailman parhaita juttuja.

En henkilökohtaisesti usko, että edes suurin osa suomalaisista on elämäänsä täysin tyytyväisiä. Se voi johtua osittain myös siksi, että se elämä on mahdutettu johonkin tiettyyn muottiin. Edelleenkään mitään ei tarvitse tehdä vain siksi, että se on jotenkin muiden mielestä hienoa. Se, että itse pidät siitä mitä teet, on tärkeintä. Kuulostaa kliseiseltä, mutta monilta se edelleen tuntuu unohtuvan. Palauta mieleesi kuka olet ja mistä ihan oikeasti pidät. Elämästäsi tulee varmasti paljon mielekkäämpää.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria

 


Miksi blogilla tienaaminen on niin monille edelleen ongelma?

perjantai toukokuu 04 2018

Törmään aina aika ajoin blogeissa, tai siis niiden kommenttikentissä, aika kärkkääseenkin keskusteluun blogiyhteistöistä ja ennen kaikkea siitä, että blogilla tienaaminen tuntuu oelvan toisille aivan järjetön ongelma. Siis törmäsin jopa sellaiseen keskusteluun, jossa kommentoija pyysi muita blogin lukijoita lähtemään mukaan ”kampanjaan” yhteistöitä vastaan, eli boikotoimaan kaikkia niitä yrityksiä, jotka tekevät blogien kanssa yhteistöitä. Siis mitä hemmettiä?! Kaikkia näitä kommenttiketjuja yhdistää myös kommentoijien ajatukset siitä, että blogi ei voi olla kenellekään työ, vaan se on ihan täysin harrastustoimintaa. En tiedä enää onko se edes kateus muka helposta työstä vai ihan silkka typeryys joka tulee esille silloin, kun joku sattuu saamaan jotain ilmaiseksi tai vaikka alennuksella yhteistyön kautta. Ja etenkin silloin, kun joku pystyy tehdä harrastuksestaan työn, jota voi tehdä kotona ja joka ei vaadi siellä bussipysäkillä seisomista aamukuudelta. Siis toki bloggaaminenkin työnä voi sitä toisinaan vaatia, mutta harvemmin. Näille ihmisille tärkein viesti onkin, että ole hyvä ja tee itse perässä menestyvä blogi, joka antaa sulle mahdollisuuden vaihtaa vaikka sitä työpaikkaa, johon et selvästikään ole nyt itse tyytyväinen. Ei ole muuten ihan jokaisen pala kakkua.

Blogit olivat ennen erilaisia. Tavallaan kaipaan itsekin sitä arkisempaa ja persoonallisempaa sisältöä ja ei-niin-mietittyjä kuvia. Silloin aktiivisimmat bloggaajat saivat paljon helpommin lukijoita, kun blogeja ei ollut paljon. Kilpailu lukijamääristä ja niiden säilyttämisestä on kuitenkin alalla kiristynyt sen myötä, kun blogeja on tullut lisää ja niiden taso nousee jatkuvasti. Kun ennen sai seuraajia ja lukijoita ikään kuin itsestään tuottamalla vain säännöllisesti sisältöä, nyt siihen on pakko panostaa aivan eri tavalla. Ehkä tämä luo mielikuvan siitä, että bloggaaminen olisi edelleen helppoa ja ihan silkkaa harrastustoimintaa? Ehkä se toisille on sitä edelleen, mutta väitän, että suurin osa bloggaajista joutuu oikeasti tekemään paljon töitä bloginsa eteen jos haluaa pysyä jatkuvasti kehittyvän alan huipulla ja säilyttää lukijoidensa mielenkiinnon.

On vain silkka fakta, että jos tavoitteena on blogilla tienaaminen, yhteistöitä on pakko tehdä. Blogitulot perustuvat mainonnalle ja blogi on mainospaikka siinä missä sporapysäkki tai sanomalehti. Toki on ehkä vähän ikävää, jos yhteistöistä näkee että ne on tehty vain rahan takia ja siitä rahasta vain kehutaan tuotetta tai palvelua, joka muuten jäisi itseltä hankkimatta. Itse haluan ainakin panostaa omiin yhteistöihini kunnolla ja tuoda postauksen sisällössä esiin vähän muutakin kuin pelkkää mainostusta, vaikka se onkin yhteistyön varsinainen tarkoitus. En lähde sellaisiin yhteistöihin mukaan, jotka eivät sovi omaan arvomaailmaani tai kulutustottumuksiini, sillä koen itse blogiyhteistyön silti vähän erilaisena, kuin se pelkkä mainonta. Bloggaajia ei suotta sanota vaikuttajiksi, sillä bloggaajan omat henkilökohtaiset valinnat vaikuttavat yllättävän paljon lukijoiden omiin valintoihin. Myös se on yksi syy, miksi haluan olla aidosti oma itseni ja toteuttaa tätä myös yhteistöiden kannalta. Haluan säilyttää uskottavuuteni ja luotettavuuteni niin yhteistyökumppaneiden kuin lukijoidenikin kanssa.

Jo pelkästään yhden yhteistyöpostauksen toteuttaminen vaatii todella paljon aikaa. Kuvaaminen ei välttämättä ole ihan pikkujuttu, kuvat on myös käsiteltävä. Tyylinsä toki kullakin, mutta mulle se ei ole mitään vartissa valmista -hommaa, vaikka toki voisin käyttää siihen vieläkin enemmän aikaa jos sitä vain olisi. Tekstejä saatan hioa joskus useamman päivän, sillä aina ei ole inspiraatiota kirjoittaa kaikkea kerralla, varsinkin kun yhteistyöpostauksiin haluaa panostaa niin paljon. Jo pelkästään yhden instagram-julkaisun takana voi olla paljon työtä. Kuvausta, kuvankäsittelyä, suunnittelua, luonnoksia ja itse julkaisun teko ei suju ihan minuutissa sekään hashtageineen kaikkineen. Toki joskus on päiviä, jolloin kaikki sujuu kuin itsestään ja yksi postausteksti valmistuu jopa vartissa, jos aika ja inspiraatio osuvat kohdalleen. Useimmiten on kuitenkin kyse monen tunnin työstä. Lisäksi bloggaajan loma on aina erilaista kuin ei-bloggaajan, ellei sitten ole ennen lomaa käyttänyt tuhottomasti aikaa postausten valmiiksi kirjoittamiseen ja ajastamiseen. Mulla se on jäänyt kiireiden takia aina ajatuksen asteelle ja lomalla kuljen jatkuvasti kamera kädessä ja teen töitä joka ikinen päivä. Miksi? Siksi, että saisin blogiin säännöllisesti sisältöä sekä sitä kautta tietysti myös itselleni rahaa. Hyvin tuotetut sisällöt kiinnostavat myös yrityksiä, jotka haluavat mainostaa blogeissa.

Yritysten on nykyään todella järkevää mainostaa tuotteitaan ja palvelujaan esimerkiksi juuri blogeissa jo pelkästään kävijämäärien takia. Oikeanlaisen ja hyvin toteutetun blogiyhteistyön kautta yritys voi saada paljon suurempaa näkyvyyttä nimenomaan oikealle kohderyhmälle kuin esimerkiksi ilmoituksella paikallislehdessä. Päivittäin päivittyvät lifestyleblogit antavat siihen hyvän mahdollisuuden ja siksi juuri lifestyleblogeissa onkin eniten yhteistöitä. Lifestylebloggaaja on yleensä henkilö, jota seurataan nimenomaan henkilönä, ei välttämättä blogin sisällön takia (vrt. ruokablogi ja lifestyleblogi) ja bloggaajan valinnat ovat sellaisia, jotka kiinnostavat blogin lukijoita, jotka ovat yritysten kohderyhmää kaupallisissa yhteistöissä. Yhteistyö hyödyttää molempia osapuolia, yritys saa näkyvyyttä, bloggaaja korvauksen tehdystä työstä. Koska kyse on todellakin työstä, siitä on maksettava myös palkkaa.

Näiden luulisi olevan ihan itsestäänselviä asioita nykyään vähänkään enemmän blogia lukeville henkilöille, mutta näköjään ei. Blogilla tienaaminen ei kuitenkaan ole todellakaan helpoin mahdollinen tapa tehdä duunia ja se vaatii tekijältään paljon. Jokainen, joka kritisoi bloggaamista ja muuta sosiaalisen median sisällöntuottamista sen perusteella, ettei se ole oikeaa työtä, voi todellakin kokeilla itse. Aika moni jättää leikin kesken. Ja hei kertokaa nyt teidän ajatuksia, mitä tunteita blogiyhteistyöt teissä herättävät ja pidättekö sisällöntuottamista oikeana työnä?

Kuvat eivät liity taaskaan yhtään mitenkään tekstiin, mutta voi vitsi miten hullua, mulla oli viime lokakuussa noin tumma tukka! Ääk. Espanjan aurinko, olen kohta siellä.. ♥

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Ethän koskaan kadota kunnianhimoasi?

sunnuntai maaliskuu 04 2018

Idea tähän postaukseen tuli itseasiassa tällä viikolla ystäväni kanssa iltateen äärellä keskustellessa. Hän sanoi, ettei ikinä haluaisi jämähtää paikoilleen elämässään vaan tavoittelee kokoajan jotain enemmän. En voisi tietenkään olla enempää samaa mieltä, kaikenlainen jämähtäminen on ollut kauhukuvani varmaan ihan lapsuudesta asti. Kunnianhimo on juuri se sana kuvailemaan tätä.

7-vuotias Mirva taisi sanoa, että siitä tulee astronautti. Tiesin avaruudesta tasan tarkkaan kaiken, mitä olin koskaan siitä lukenut. Tein tunnelukkotestin ja vahvin tunnelukkoni oli vaativuus. Olen aina ollut suorastaan järjettömän vaativa itseäni kohtaan, mutta kaikki vaativuus ei ole peräisin esimerkiksi vanhempien odotuksista tai ympäristön paineista, vaan osa siitä tulee ihan silkasta kunnianhimosta. Ikäväkseni kaikki se määrätietoisuuteni ja kunnianhimoni koki vähän suuremman kolauksen ympäristön vaikutusten takia niinä elintärkeinä nuoruusvuosina. Miettikää, että mulla on oikeasti ollut vaihe, jolloin olen ajatellut, että elämäni on varmaan ihan ok toisen asteen koulutuksella jossain semikivassa duunissa pikkukaupungissa, että se on juuri se juttu mitä elämältäni haluan.

Täytyy nyt heti todeta, että en missään tapauksessa tarkoita, että tuo yllä kuvailemani skenaario olisi jotenkin huono tai mitään toista heikompi, tai että mikään koulutus tai asuinpaikka toista parempi. Ei missään nimessä. Nämä asiat ovat niin yksilöllisiä, mutta tässä kirjoituksessani puhun ainoastaan itsestäni. Vaikka olen toisinaan harmitellut sitä, etten koskaan hankkinut itselleni akateemista koulutusta, en edelleenkään ole sitä mieltä, että koulutus toisi jotain suurta autuutta ja automaattisesti loistavan tulevaisuuden. Lapseni isä on tästä aivan loistava esimerkki, hän on saavuttanut niin paljon ilman koulutusta ja joka päivä ihailen hänen poikkeuksellista älykkyyttään. Se ei ole peräisin kirjoista eikä koulunpenkiltä. Se koulunpenkki tosin antaa kuitenkin niin hyvät eväät siihen lupaavaan tulevaisuuteen ja juuri siksi toivonkin, että oma lapseni valitsee aikanaan yliopistopolun ja ohjaan häntä sinne kyllä alusta asti. Kuten oma isäni teki sitä aikanaan minulle, mutta elämä valitsi lopulta mulle vähän vaikeampikulkuisen polun..

Luojan kiitos en kadottanut koskaan kaipuutani ”suureen maailmaan”. Se kunnianhimo oli kokoajan jossain, piilossa – mutta mukana. Joku kysyi joskus viisivuotissunnitelmaani. Nauroin, enhän osannut suunnitella koskaan elämääni edes kuukautta pidemmälle. Vaikka elin toisinaan hyvinkin huolettomasti, se tietynlainen kunnianhimo on säilynyt elämässäni aina. Jos joku kysyi mitä teen viiden vuoden kuluttua, saatoin sanoa vähän puolivitsillä, että jotain paljon suurempaa. Suurempi ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita sitä pidempää palkkakuittia tai muuta materialistista yltäkylläisyyttä. Oikeastaan niiden osalta olen saanut elämältäni niin paljon enemmän kuin olisin koskaan osannut edes kuvitella, että niiden merkitys on kadonnut.

Tai no, sanotaan nyt jotain niistä materialistisistakin ”haaveista”, ne aina kiinnostavat.. Kun 23-vuotiaana heitin lenkillä kaverilleni, että kohta mä asun tossa talossa, en olisi ikinä kuvitellut että alle vuoden kuluttua asun siinä talossa. Kun kerroin toiselle kaverilleni ostavani sellaisen Kaivarissa olleen veneen lottovoiton jälkeen, ei olisi käynyt kyllä mielessäkään, että jonain päivänä olisin itse siinä Skifferillä tankkaamassa täysin vastaavaa venettä. Voin tietenkin ihan käsi sydämellä kertoa, etten ole omilla palkkakuiteillani ansainnut näitä ylellisyyksiä elämääni, mutta voin myös kertoa, että sillä omalla palkalla ostaminen olisi varmasti helpompi tapa ansaita moisia ylellisyyksiä. Niin, nimenomaan ansaita. Jos ne tulevat muuta kautta, ihmisten mielestä niitä ei todellakaan ansaita. Tästä päästäänkin takaisin varsinaiseen aiheeseen..

Kaiken sen yltäkylläisyyden keskellä, jossa olen elänyt, en ole koskaan kadottanyt kunnianhimoani. En ollut koskaan edes varsinaisella äitiyslomalla, vaan tein jatkuvasti töitä tai opiskelin. Haluan jatkuvasti jotain enemmän. Itseltäni. Se ajaa toisinaan hulluuden partaalle, mutta toisaalta se myös antaa paljon. On tullut turpaan, useammankin kerran, mutta on tullut myös niitä onnistumisia, jotka johtuvat vain siitä, että mä ihan oikeasti annoin ihan kaikkeni. Uskon edelleen vakaasti siihen mantraan, if you can dream it, you can do it. Usko on ollut joskus koetuksella, mutta joskus olen tehnyt jotain asioita ihan vain siksi, että todistaisin itselleni, että jos oikein kovasti jotain haluan, saan sen. Jos kunnianhimosi on koetuksella, mieti joku asia, jota olet joskus kovasti havitellut. Mieti sen jälkeen, mitä sinun täytyy tehdä saadaksesi haluamasi. Kunnianhimo ei riitä kaikkeen, mutta se antaa yleensä hyviä keinoja tavoitteisiin pääsemiseksi. Oli kyseessä työpaikka, jokin säästetty rahasumma, erottuvat lihakset, juoksuajan parantaminen tai miehen pokaaminen. Kunnianhimo on ollut myös isossa roolissa myös tämän blogini kehityksessä. Kun aloitin bloggaamaan, blogeja oli varmaan vielä enemmän kuin niitä tänä päivänä on. Siksi on ollut niin huimaa saavuttaa edes tämänkaltainen blogisuosio omalla tekemisellä. Sillä tiedän, että olen tehnyt sen täysin itse. En ole hyödyntänyt bloggaajatuttujeni julkisuutta, en jo olemassaolevia kontaktejani, en mitään tällaista. Vaikka olisin toki voinut. Halusin kuitenkin itse tehdä edes vähän siitä massasta erottuvan blogin, jota ihmiset lukevat aidosti sen sisällön takia. Ja onnistuin siinä vielä enemmän kuin uskalsin odottaa. Se, että tänne tulee kuukausittain joku viisinumeroinen luku yksittäisiä kävijöitä, on tasan tarkkaan oman kunnianhimoni ansiota. Se ei ole tuuria, se on pikemminkin väärää ajoitusta, mutta v*tusti töitä. Mua ahdistaisi muutenkin, jos joku henkilökohtainen saavutukseni olisi ikään kuin ”puolivahinko”.

Vaikka mitä tulisi eteeni, vaikka tippuisin millaiseen pimeyteen kaikista pilvilinnoistani, tiedän etten koskaan jäisi aloilleni. Sain vanhemmiltani korkean työmoraalin lisäksi sen kunnianhimon. Nyt myös tiedän, että vaikka sitä koettelisi mikä tahansa, niin hyvässä kuin pahassakin, se ei ole vieläkään kuollut. En todellakaan halua jämähtää paikoilleni. Viiden vuoden päästä mä teen taas jotain suurta. Tee säkin.

PS. Pidätkö blogistani? Voit äänestää sitä ehdolle Inspiration Blog Awardseissa tästä linkistä – lämmin kiitos jo etukäteen ♥

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian