Mikä saa kiusaamaan?

torstai lokakuu 12 2017

Kiusaaminen on ollut mielessäni viime aikoina. Somessa aihe näkyy tasaisin väliajoin ja nyt äitinä sitä miettii taas aivan eri tavalla kuin ennen. On lasten kiusaamista (jopa jo päiväkoti-ikäisestä lähtien), mutta kiusaaminen näkyy myös aikuisten keskuudessa. Niin netissä kuin työpaikoillakin. On huutava vääryys, että kiusattu on se joka joutuu tekemään muutoksia. Hän, joka ei ole tehnyt mitään väärää, joutuu vaihtamaan koulua tai jopa työpaikkaa. Kiusattu on se, joka saa usein ammattiapua vaikkei alunperin olisi sitä tarvinnut lainkaan. Kiusaamista vastaan järjestetään paljon kampanjoita ja kiusaaminen on onneksi jopa vähentynyt. Kiusattuja autetaan yhä enemmän ja nykymaailmassa terapiat ja kaikki muu psyykkinen apu ei ole enää lainkaan niin hävettävää kuin ennen. Se on todella hienoa. Mutta miksi unohdamme edelleen ne kiusaajat? 

Kaikki meistä tietävät varmasti jonkun koulukiusaajan, ehkä useammankin. Miettikää heitä hetki ja miettikää sitten, mikä sai heidät kiusaamaan? Sama juttu työpaikkakiusaajien kohdalla. On toki heitä, jotka ovat täysiä narsisteja, mutta sillekin on todennäköisesti syy. Syy, joka löytyy jo sieltä lapsuudesta. En usko, että kukaan mieleltään tasapainoinen, terve ja hyvinvoiva ihminen kiusaisi ketään. Jos itsellä on hyvä olla, ei ole tarvetta kiusata eikä asettaa itseään muiden yläpuolelle. Tämä ilmiö näkyy niin siellä päiväkodeissa kuin työpaikoillakin. Pahiten se varmasti näyttäytyy juuri koulumaailmassa. Kun kotona ei saa huomiota ja rakkautta, sitä haetaan kyseenalaisin keinoin muualta. Kiusaajalla voi olla traumaattinen lapsuus ja rikkinäinen perhe sekä surkeat taloudelliset lähtökohdat tai hän voi olla hyvinkin varakkaasta ja ulospäin täydelliseltä näyttävästä perheestä. Ehkä vanhemmat ovat niin keskittyneitä uraansa ja omaan hyvinvointiinsa, että lapsi unohtuu siinä sivussa. ”Onhan se jo koulussa ja sillä on kavereita..” 

Hyvin usein kiusaajan motiivina kiusaamiselle on myös kateus. Terve ja rakastettu lapsi pystyy olemaan myös terveellä tavalla kateellinen. Siihen vaikuttavat hyvin paljon vanhempien esimerkki ja kasvatus. Lasta tulisi tukea ja kannustaa, että hän pystyy saavuttamaan vaikka mitä itsekin ja ettei aina tarvitse olla kuitenkaan paras. Silti hän on hyvä juuri sellaisena lapsena kuin on, omalle perheelleen se kaikkein rakkain ja paras. Aikuistenkin maailmassa kateus on toisinaan todella julmaa. Ystäväni valehteli työpaikallaan jopa poissaoloistaan, kun ei pystynyt kiusaavalle kollegalle kertoa että on lähdössä upealle luksuslomalle. Nettikiusaamisesta nyt puhumattakaan. Omaa kateutta, kiukkua ja muuten vain pahaa päivää on helppo purkaa varsinkin nimettömänä. Kasvotusten vaietaan kyllä, mutta somessa räksytetään senkin edestä. Se on säälittävää.

Kiusaaja on se, joka tarvitsee apua. Hänellä on paha olla ja mitä luultavammin kiusaava lapsi hakee kiusaamisellaan huomiota, hyväksyntää ja haluaa itsensä muiden yläpuolelle. Aikuinenkin. Siksi olisi tärkeää puuttua pienimmissäkin kiusaamistapauksissa  kiusaajan käytökseen. Pohtia missä on vika ja mikä saa kiusaamaan? Psyykkistä apua tarvitsee ihan ensimmäisenä se kiusaaja. Mieluummin ennen kuin hän ehtii kiusata yhtään ketään. En käsitä miten vielä nykyäänkin suljetaan silmät tältä ongelmalta? Lapsia tehdään kyllä ja nykyään niitä oikein patistetaankin tekemään, mutta heidän hyvinvoinnistaan tulee huolehtia (omasta mielestäni) läpi elämän. Liian moni lapsi jää huomiotta, syystä tai toisesta, ”hyvissäkin” perheissä. Miksi kukaan ylipäätään edes tekee lapsia jos heille ei ole aikaa? Vanhemmat, muistakaa rakastaa ja antaa lapselle teidän aikaanne. Olkaa aidosti kiinnostuneita, jättäkää hetkeksi ne työt ja omat henkilökohtaiset ongelmat sivuun. Niin pienet kuin isotkin lapset tarvitsevat tunteen, että joku välittää ja hyväksyy juuri sellaisena kuin on.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Ja joku kehtaa sanoa, että sairaanhoitaja saa tarpeeksi palkkaa..

torstai lokakuu 05 2017

Olin julkaisemassa tänään ihan jonkun muun postauksen, mutta silmiini osui Sairaanhoitajaliiton jakama kirjoitus sairaanhoitajien huonosta palkasta ja sen kommenttiosio sai mut ärsyyntymään pahemman kerran. Siis joku ihan oikeasti kehtaa sanoa, että sairaanhoitaja saa tarpeeksi palkkaa tai jonkun mielestä jopa liian paljon?! En pysty ymmärtää, en millään tavalla, perusteluja tälle väitteelle. Joka niin sanoo, ei todennäköisesti tiedä sairaanhoitajan työstä yhtään mitään.

En tiedä ketään hoitajaa, en lähi-, enkä sairaanhoitajaa, joka olisi tyytyväinen palkkaansa. Se on naurettavan pieni. Yllättävän moni luulee, että sairaanhoitaja tienaa 3000 euroa kuukaudessa jakamalla lääkkeitä potilaille ja juttelemalla omaisille. Kolme tonnia kuussa tekevä sairaanhoitaja on ollut alalla pitkään ja tekee kolmivuorotyötä. Työtä, joka on niin paljon muuta kuin sitä keskustelua ja lääkkeiden jakamista. Lääkärin lisäksi myös sairaanhoitaja on omalla toiminnallaan vastuussa potilaan hengestä. Itse ymmärsin sairaanhoitajan valtavan vastuun vasta, kun aloin opiskella tähän kyseiseen ammattiin. Suurimman osan ajasta sairaanhoitaja on potilaan kanssa yksin. Potilas voi olla mitä tahansa aina 400 grammaisen keskosen ja 100 kiloisen vanhuksen välillä. Potilas voi olla hengityskoneessa keskoskaapissa, johon hoitaja on hänet laittanut ja jonka toiminnasta hoitaja huolehtii tai aivan liian epämukavassa ja ahtaassa sängyssä vaipoissa, josta hänet on autettava nostinlaitteella ylös ja käännettävä säännöllisesti makuuhaavojen ehkäisemiseksi. Jokainen potilas ja jokainen sairaanhoitaja on yhtä arvokas.

En varmasti ikinä unohda, kun siirsimme hyvin, hyvin pienen keskosen intubaation jälkeen hengityskoneessa osastohoitoon. Hänen äitinsä oli vielä leikkaussalissa, mutta isä tuli ottamaan vauvaa vastaan. Kun annoimme tarvittavat raportit vastaanottavalle hoitajalle, isä kertoi ettei koskaan ymmärtänyt mistä sairaanhoitajille maksetaan. Siinä ennenaikaisen, aivan liian pienen vauvan tuoreena vanhempana hän kiitti ja kertoi, että nyt hän ymmärtää. Hän luuli, että lääkäri tekee kaiken sen työn, mitä me hoitajina teimme.

En toivo vastaavaa kokemusta kenellekään, mutta se avasi myös omia silmiäni. Ehkä joku ei ihan oikeasti tiedä, mitä sairaanhoitajan työ on? Se on ihmishenkien pelastamista, se on aivan saatanan rankkaa niin fyysisesti, kuin henkisestikin ja se on suurimmalle osalle tekijöistään kutsumusammatti. Oma sairaanhoitajan urani jäi hyvin lyhyeksi, sillä todella epäsäännölliset työajat ja huono palkka saivat minut lähtemään muualle. Nostan hattua jokaiselle hoitajalle, onneksi on vielä teitä jotka teette työtä siitä palkasta huolimatta. Työn raskaudesta ei pääse koskaan ja sairaanhoitajia tullaan tarvitsemaan aina, mutta palkkaa on pakko nostaa.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Miten yhdistää äitiys ja työ + vapaa-aika?

torstai elokuu 31 2017

Minulta toivottiin jonkin aikaa sitten postausta aiheesta, miten yhdistää äitiys ja työ sekä samalla vielä vapaa-aika, matkustaminen ja harrastukset? Jokaisen elämäntilanne on tietysti yksilöllinen, mutta ajattelin kirjoittaa nyt omastani. Silloin äidiksi tullessa ajattelin haasteiden liittyvän lähinnä vauvavuoteen ja yövalvomiseen, enkä ollenkaan ajatellut että lapsen vaikutus arkeen on suurimmillaan silloin, kun pitäisi palata takaisin töihin ja se ns. normaali arki taas alkaa.

Käyn itse kokopäiväisesti töissä ja Micael on kokopäiväisesti päiväkodissa. Meille oli ehdottoman tärkeää saada Micael päiväkotiin lähelle kotia, niin että päiväkoti ja -puistomatkat voi tarvittaessa kävelläkin. Se oli myös yksi syy, miksi valitsin yksityisen päivähoidon. Kunnalliset päivähoitopaikat kun ovat keskustassa todella täynnä. Vien ja haen lähestulkoon aina Micaelin itse. Aamulla käytämme koirat yhdessä ulkona ja yleensä jätän hänet puistoon työmatkallani. Päiväkodin aukioloaikojen takia minulle on ehdottomasti järkevintä tehdä säännöllistä päivätyötä ja tämä on suurin syy siihen, miksi luovuin sairaanhoitajan töistä. Micaelin isä tekee niin pitkiä työpäiviä, ettei hänen ole mahdollista viedä ja hakea häntä päiväkodista kuin satunnaisesti. Hoidan työasioita usein myös kotona varsinaisen työpäivän, mutta pyrin ajoittamaan kaiken työnteon joko Micaelin nukkuessa tai hänen katsoessaan esimerkiksi piirrettyjä. En halua, että työhön käyttämäni aika on suoraan pois hänen kanssaan vietetystä ajasta.

Ennen lapsen saamista kävin usein ryhmäliikuntatunneilla ja ohjatussa joogassa. Näistä olen joutunut luopumaan, sillä aikaa niille ei yksinkertaisesti ole. Salilla on toki lapsiparkki, mutta skidin roudaaminen sinne ja takaisin on sen verran työlästä että olen luopunut ohjatuista tunneista kokonaan. Sen sijaan käyn salilla yleensä juuri ennen Micaelin hakemista päiväkodista. Aika ei riitä kuin nopeaan puolen tunnin treeniin, mutta panostan tehokkuuteen käytetyn ajan sijaan. Nappaan yleensä vielä salin jälkeen koirat lenkille ja haemme Micaelin kävellen päiväkodista. Viikonloppuisin saatan treenata sitten pidemmän kaavan mukaan. Juoksulenkit teen yleensä Micaelin nukkumaanmenoajan jälkeen. Liikunta on minulla todella tärkeää, mutta vielä tärkeämpää on lapsen kanssa vietetty yhteinen aika. Käymme yhdessä kuitenkin paljon ulkona ja teen nopeita treenejä joskus esimerkiksi leikkipuistossa tai pelaamalla pojan kanssa fudista. Mielikuvitus vaan käyttöön ja hyötyliikunta kehiin.

Kotityöt kärsivät äitiydestä ja siisteystaso pikkulapsiajasta. Meillä käy säännöllisesti siivooja ja nyt olen ajatellut ottaa käyttöön myös ruokakassi- tai kauppakassipalvelun. En halua käyttää vähäistä vapaa-aikaa lapsen kanssa arkisin ruokakaupassa pyörimiseen, sillä emme pidä siitä kumpikaan. Haluan kuitenkin tehdä mahdollisimman paljon ruokaa myös itse. Wolt ja Foodora ovat kyllä työssäkäyvän äidin parhaat ystävät! Viikonloppuisin on onneksi yleensä enemmän aikaa tehdä ruokaa tai vaikka brunsseja ajan kanssa. Lapsen kanssa täytyy kuitenkin keksiä kokoajan jotain puuhaa ja tekemistä, joten kodin ulkopuolelle lähdetään ihan päivittäin. Kesäviikonloput ovatkin kuluneet lähinnä veneellä. Matkustaminen ei olisi mitenkään mahdollista jos en pystyisi olla fyysisesti pois työpaikaltani niin paljon. Työn joustavuuden sietäisi olla melkeinpä pakollista kaikille pienten lasten vanhemmille.

Tapaan usein ystäviäni ja kyläilemme puolin ja toisin. Usein Micael kulkee mukanani kaikkialle, mutta yleensä ainakin kerran viikossa on ihana lähteä johonkin ihan yksin. Tarvitsemme kuitenkin kaikki myös sitä aikuisten aikaa. Ja koska vietän itse niin paljon aikaa lapseni seurassa, tekee hänelle hyvää olla myös toisinaan kaksin isänsä kanssa. Meille korvaamaton apu on myös mummi ja täti, jotka ottavat Micaelia usein hoitoon viikonloppuisin ja tarvittaessa auttavat arkena. Silti välillä katson kaihoisasti niitä isovanhempia, jotka vievät ja hakevat päiväkodista suoraan ruokapöytään sekä mietin, miten ihanteellinen tilanne tuollainen olisikaan.

Äitiys ja työ ei todellakaan ole mikään helppo yhdistelmä ja olen todella kiitollinen omasta tilanteestani. Arki kaikesta hektisyydestä huolimatta toimii kuitenkin melko sujuvasti. Omat selviytymiskeinoni ovat joustavan työn lisäksi auto (ilman sitä liikkuminen olisi aivan horroria), lähellä sijaitseva päiväkoti ja oma hyvinvointi. Vilkkaan pojan äitinä on oltava jatkuvasti 100% läsnä ja virkeä eikä ole varaa olla hetkeäkään laiska tai saamaton. Se kostautuu nimittäin äkkiä!

FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian