01 huhtikuun 2023

Posted at 17:56h in Ajatukset, Blogi by
15 Likes

Hei ystäväni. On tullut aika sanoa kiitokset.

Heipat ja hyvästit.

Ennen kaikkea kuitenkin ne kiitokset.

 

Kun aloin kirjoittaa blogia 25-vuotiaana vuoden ikäisen lapsen äitinä, en olisi uskonut, että seitsemän ja puolen vuoden vuoden jälkeen kirjoitan blogin viimeistä kirjoitusta. Aluksi en uskonut, että jaksaisin kauaa. Tunnen itseni, tai tunsin silloisen itseni. Täysillä jotain, kunnes kyllästyn ja lopetan seinään. All in ja never again.

 

Hyvin pian bloggaamiseni alun jälkeen minulle tarjottiin ”töitä” Lilyn blogiportaalista bloggaajana. Ihan oikeasti minulle maksettiin siitä, että kirjoitin joskus hyvinkin mustavalkoisia mielipiteitäni ja ajatuksiani ja lätkin sekaan kuvia, joita nyt katson lähinnä järkyttyneenä. Miten olen voinut julkaista jotain tuollaista? Kuten moneen muuhunkin asiaan pätee, se oli sitä aikaa.

Lilyn vuodet ovat jääneet ikuisesti mieleeni lämpimänä blogien kulta-aikana. Sain kuitenkin toisen työtarjouksen bloggaajana ja minut ja blogini pyydettiin Indiedaysille. Lähdin uusiin haasteisiin Indiedaysin tiimiin ja opin paljon blogimaailmasta aikana, jolloin blogit ja bloggaajat olivat se juttu. Silloinhan alettiin vasta varovasti puhua vaikuttajista.

 

Tässä kohtaa on hyvä tuoda esiin hatunnostoni heille, jotka todella pystyvät toimimaan vaikuttajina ja luomaan uran sosiaalisen median ympärille. Minä en siihen pystynyt, enkä pysty. Rakastan edelleen kirjoittamista, mutta..

 

Arvomaailmani tasapainotteli pitkään sen kanssa, mitä haluan jakaa. Toisaalta tiedän, että moni teistä ja heistä, jotka blogiani ovat matkan varrella lukeneet, on saanut esimerkiksi avun raudanpuutteeseen tai vertaistukea äidiksi kasvamiseen silloin, kun se ei ole tuntunut luontevalta. Ollaan pudotettu yhdessä kesäksi kiloja ja pohdittu elämää jos jonkinlaiselta kantilta.

 

Yksityisyydellä on kuitenkin hintansa. Enää en halua, että ihmiset tietävät missä ja miten asun, mitä treeniohjelmaa noudatan tai mitä farkkuja käytän. Käännekohta omalla someurallani oli, kun kaksi vuotta sitten aloitin opinnot yliopistolla ja oli priorisoitava ajankäyttöä. En missään nimessä vähättele sosiaalisen median merkitystä enkä alalla työskentelyä, mutta kun oli tehtävä valinta kaupallisten yhteistöiden haalimisen ja neurotieteen luentojen ja kasvatustieteiden esseiden välillä, minulle valinta oli täysin selvä.

 

Olen toki etuoikeutetussa asemassa siinä, että pystyin lopettamaan sivutyöni ja keskittymään sen sijaan opiskeluun josta ei makseta euron euroa, onhan minulla päivätyö.

 

Vähitellen lopetin kaikki yhteistyöt. Instagraminikin taitaa olla tällä hetkellä yksityinen, ainakin välillä se on sitä ollut, ja tämä on MirvaAnnaMarian viimeinen blogikirjoitus.

 

 

Kiitos joka ikiselle siellä, jotka olette kommentoineet. Lähettäneet dm:iä, moikanneet kaupungilla, jakaneet tekstejäni tai olleet jollakin tavalla osallisena tällä matkalla. Kiitos. Ette ehkä uskokaan, kuinka paljon vuorovaikutus lukijoiden kanssa avartaa omaa mustavalkoista maailmankuvaa. Kirjoittamisella, kuvaamisella ja näiden yhdistämisellä on ollut myös valtava, jopa terapeuttinen vaikutus, jos näin voi sanoa. Olen pystynyt purkamaan tunteitani ja ajatuksiani tänne, mutta saanut samalla myös niin paljon teiltä. Väittelyä, keskustelua ja molemminpuolista näkökulmien avaamista. Ihan mieletöntä. Kuten elämässäni yleensä, kaikki saavat olla just mitä haluavat. Läheskään aina ei mielipiteet mene yksiin, mutta hitto että on hienoa keskustella näistä asioista ja ymmärtää, miksi se toinen ajattelee niin tai näin.

 

Sillä ilman teitä, en olisi jatkanut tätä näinkään pitkälle. Jotta tästä viimeisestä tekstistä tulisi edes jollain lailla mielenkiintoinen, kerron, että oikeastaan koko tämän blogiurani ajan olen ollut hukassa. Etsinyt hyväksyntää, josta olen joskus jäänyt paitsi. Etsinyt rakkautta luullen, että joku toisi sen luokseni.

 

Ja tässä viimeistä kirjoitusta naputellessani voin vain hymyillä, sillä lopulta löysin sen kaiken. Sanotaan, ettei kukaan tuo sitä hyväksyntää ja rakkautta, vaan ne tulee löytää itsestä. Täysin totta, mutta aina siihen ei kuitenkaan pysty ihan yksin.

 

Oma elämäni muuttui vähitellen, kun aloin karsia siitä vääriä ihmisiä pois. Sitä mukaa tilalle tuli uusia ja lopulta olen ympäröinyt itseni oikeastaan vain heillä, jotka ovat palauttaneet vähitellen uskoni itseeni, hyvyyteen ja siihen rakkauteen. Yksin en olisi tässä, enkä olisi tasapainoani löytänyt. Tähän onkin ironista todeta, että tämä on ensimmäinen vuosi koskaan, kun vihdoin osaan myös olla yksin. Aikamoinen matka, sanoisin. Jos olisin bloggaamisesta aloittaessani ollut sama tyyppi kuin nyt olen, en tiedä mihin tämä olisi johtanut. Luultavasti en olisi edes aloittanut. 

 

Kaikkien näiden vuosien aikana olen toipunut tekstieni takana muun muassa syömishäiriöstä, läheisriippuvuudesta, ahdistuksesta ja synkistä ajatuksista. Esittänyt, että kaikki on hyvin silloinkin, kun ei ole ollut. Kyyneleiden takaa on julkaistu monta somepäivitystä. Kirjoitettu vielä enemmän luonnoksia, pyyhitty pois ja osa jätetty arkistoon vain itselleni. Ja kaikki oli muka aina hyvin. Ehkä rivien välistä saattoi lukea jotain muuta, tai ehkä ei.

MirvaAnnaMarian oli nuoren äidin 7,5 vuoden päiväkirja, jota en pysty avata enää uudelleen. Elämäni kasvukivut, ilot ja surut, poistuvat täältä jonkin ajan kuluttua. Ne jäävät elämään kuitenkin muistoissani ja muistelen lämmöllä kaikkia näitä vuorovaikutuksen vuosia lukijoiden, yhteistyökumppaneiden ja kanssabloggaajieni seurassa.

 

Kun yksi ovi sulkeutuu, avautuu usein uusi. Ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on oikeita tavoitteita ja suuria suunnitelmia. Ehkä joskus blogit ovat taas in ja innostun kirjoittamaan rakkaudesta jonkun taiteellisen bloginimen alla. Ehkä, ehkä en. Luultavasti en.

 

Tämä tarina oli kuitenkin tässä. Kiitos lukijani, kiitos. Suurimmaksi osaksi, tämä oli ilo.


25 marraskuun 2022

Posted at 11:33h in Ajatukset by
12 Likes

 

Vähän naureskelin kirjoittaessani otsikkoa, mutta joka kerta kun kirjoitan mihin tahansa sanan marraskuu, alkaa tuo biisi soida päässä. Ajattelin kirjoittavani läpi loppuvuoden pimeyden aikaisia ajatuksiani tänne useinkin, mutten ole saanut aikaan sanaakaan. Tänään on ensimmäinen päivä koko marraskuussa, kun tuntuu jollain tavalla rauhalliselta ja siltä, että elämä ja arki taas jatkuu.

Ja jatkuuhan se, jatkuu vaikka ei siltä tuntuisi.

 

Hyräilen edelleen tota biisiä.

 

Edellisen kirjoitukseni jälkeen vietin ensin pari viikkoa yksinäistä arkea poikkeuksellisen harrastus-, työ-, ja koulu(ja muu elämä, paitsi ettei sitä ollut)yhdistelmän  kanssa. Superihmisenä oleminen oli kai sen verran kuormittavaa, että yksineloni päätyttyä nappasin samantien itselleni flunssan. Kotiin tuli myös koronavirus osa kaksi, ja yhtäkkiä elin taas yksinäistä arkeani, tällä kertaa itse flunssaisena ja puolikuntoisena. Oli yhtä sun toista kremppaa ja kun vihdoin varovasti uskalsi huokaista helpotuksesta, että oisko tää nyt ohi, tuli taas mutkia matkaan. Surullisia uutisia, valvottuja öitä ja tajuntaan iskostuneita sydäntä repiviä ajatuksia elämän rajallisuudesta.

 

 

Kaiken ikävän keskelle on mahtunut kuitenkin myös hyvää. Eilisestä kiitospäivästä innostuneena olen ajatellut entistäkin enemmän niitä pieniä hyviä asioita. Miten suuri merkitys voi olla halauksella, pienellä kehulla tai sillä, että antaa toiselle nenäliinan ja sanoo, ettei oo mitään hätää.

Iso merkitys on myös sillä, että asettaa huolensa jonkinlaiseen mittakaavaan. Marraskuussa pienetkin jutut voivat tuntua suurilta, mutta sentään minä ja perheeni olemme flunssistakin huolimatta terveitä.

Suuri merkitys pienemmissä vastoinkäymisissä on myös sillä, että antaa itselleen aikaa. Joka ikiseen sairaspäivääni on liittynyt jonkinlainen aktiviteetti. Töitä kotona, luentoja, deadlineja, lääkäriaikoja, asuntonäyttöjä ja niitä harrastuksia ja sinne viemisiä. Kotiin yks kaks ilmaantuvia nettiasentajia ja siivoojia unohtamatta. En ihmettele Ouran huolestumista jaksamisestani enää ollenkaan. Varsinkin kun tajusin tänään, ensimmäisenä varsinaisena vapaana päivänä ilman sen suurempaa huonoa oloa, ettei ole mikään ihme jos pöpötkään eivät parane kun on oltava jatkuvasti valmiina johonkin.

 

 

Ja vaikka kyse on joskus ihan mitättömän pienistä asioista, huonovointisena marraskuun pimeydessä ne joskus tuntuvat niin suurilta.

 

Istun nyt täällä kotona kynttilöiden ja joulukuusen valossa ja selaan rauhassa työsähköpostia. Elämä tuntuu taas ihan hyvältä. Voimat alkavat palautua enkä voi olla hymyilemättä katsoessani ikkunasta ulos. Merimaisema on kruunattu kevyellä valkoisella hangella ja alkaa hiljalleen tuntua joululta.

Siltä, että on aika taas elää. Lukea ja kirjoittaa, lähteä toimistolle ja pian myös joululounaille.

 

Niin kuin lapsellekin tällä viikolla sanoin, joskus on tosi paha mieli, mut se ei tarkoita sitä ettei enää koskaan tulis hyvä mieli. Koska joskus se tulee kuitenkin.


26 lokakuun 2022

Posted at 11:24h in Uncategorized by
8 Likes

 

Tänä vuonna tuntuu kuin olisin hypännyt lokakuun yli. Suoraan syyskuun kuulaudesta kohti marraskuun pimeydessä rämpimistä.

Pari viikkoa hujahti Kaliforniassa, matkavalmisteluissa ja jetlagissa muutamat päivät ennen ja jälkeen.

Nukuin ja rusketuin varastoon. Kaksi viikkoa säännöllisiä, täydellisen pitkiä yöunia ilman herätyskelloa. Uudestisyntymiseni katkesi ennennäkemättömään aikaerorasitukseen ja aurinkoiset aamulenkit Manhattan Beachilla vaihtuivat säkkipimeään vesisateeseen.

 

 

Vaikka kesä lopulta vain jatkui ja jatkui, tuntuu silti kuin auringon paahtaman ihon tuoksusta olisi ollut ikuisuus. Ihan joka ikinen päivä tuijotin aurinkoa ja totesin ääneen, miten kiitollinen olen näin etuoikeutetusta tilanteestani, että minun on mahdollista silloin tällöin lentää maapallon toiselle puolelle lempipaikkaani ja nauttia valosta silloin, kun sen määrä radikaalisti kotona vähenee.

 

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän rakastan reissuissa vain olla ja kävellä. Paras loma on loma, jolloin ei tarvitse tehdä suuria suunnitelmia.

Riittää, kun saa valoa, unta ja rantaa. Hyvää kahvia, vihreää mehua ja kymmenen tuhatta askelta.

 

 

Rakastan Kaliforniaa. Sen rentoa ja terveellistä elämäntyyliä. Lähes jokainen vastaantulija pukeutuu kuin minä (joogatrikoot, lippis ja vihersmoothie 4-everrr), joogastudioita ja nail bareja on kaikkialla ja parasta ajanvietettä on kaikessa yksinkertaisuudessaan vain kävellä rantaan. Siinä missä etelä-eurooppalainen elämäntapa inspiroi tilaamaan roseeta lounaaksi, Kaliforniassa päättää ostaa mehukoneen.

 

Designerbrändien logot loistavat poissaolollaan. Ihmiset näyttävät terveiltä ja onnellisilta. Silti kaikkialla on siistiä, puhdasta ja turvallista. Nykyaikaista ja tasa-arvoista. Tai niin tasa-arvoista kuin nyt Yhdysvalloissa voi olla.

 

 

Sit kun -elämällekin on joskus paikkansa. Minulle se voisi olla Kaliforniassa. Ehkä eläkeikään mennessä olen kerännyt tarpeeksi rahaa tähtitieteellisiin kiinteistöveroihin ja vakuutuksiin. Kymmenen vuoden päästä lapseni on täysi-ikäinen (arvatkaa miten hullulta tuntui kirjoittaa noin?!) ja sitä ennen en edes haluaisi muuttaa Suomesta mihinkään. Sit kun -elämälle todella on paikkansa. Ei aina tarvitse tehdä just heti nyt -ratkaisuja. Elämä ilman unelmia ja suunnitelmia, niitäkin jotka jäävät vain unelmiksi ja suunnitelmiksi, maistuu paljon enemmän elämältä.

 

Kun näin kuusikymppisten naisten viettävän syntymäpäiviä hymyt korvissa beach volley kentällä.. Sit kun.

 


06 lokakuun 2022

Posted at 10:39h in Yleinen by
8 Likes

Kaupallinen yhteistyö: OP

 

Ehdin jo huokaista helpotuksesta. Koronapandemia ei ollut minulle katastrofi, vaikka elämään ja arkeen se monin tavoin vaikuttikin. Olen saanut tehdä jatkuvasti töitä ilman akuuttia pelkoa niiden päättymisestä ja saanut tilille säännöllisesti siitä korvauksen. Vastoin kaikkia ennakko-oletuksiani, kuulin myös monilta ystäviltäni, että heillä olisi jopa enemmän rahaa käytössä kuin ennen koronapandemiaa.

Ystäväni ovat luultavasti aiemmin matkustaneet ja käyneet baareissa enemmän ja shoppailleet verkkokaupoissa vähemmän kuin minä.

 

Normaalia elämää odotellessa olen maksanut laskuja, lyhennellyt asuntolainaa ja nauttinut säännöllisistä tuloista. Paino sanalla nauttinut.

 

 

Nautin kyllä edelleen säännöllisistä tuloistani, mutta samalla toisinaan kauhistun jatkuvasti kasvavista menoistani. Ei mennä nyt sen syvemmin tylsään ja kuivaan talouspuheeseen, sitä saa lukea uutisista aivan kyllästymiseen asti. Tiedätte varmasti sen pisteen, kun jossain vaiheessa sitä vaan alkaa hyppiä niiden talousuutisten yli ja kääntää sivua kevyempiin aiheisiin. Se tuntuu olevan just nyt.

 

Koska pandemia ei tuntunut universumille riittävän, heitti se eteen vielä naapurimaamme aloittaman sodan ja sen seuraukset. Maailman taloustilanne tuntui hetkessä kääntyvän taantumaan ja meille 90-luvun laman juuri unohtaneille lapsille tottuminen tilanteeseen on voinut olla hyvinkin hankalaa.

Tuntuu hullulta, että esimerkiksi viime vuonna täysin sama matka ostoksineen, majoituksineen ja lentoineen maksoi lähes puolet vähemmän kuin mitä se maksaisi tänään. Puolet?!

 

Tinkisitkö ensimmäisenä matkustamisesta?

 

Tuntuu tosin vieläkin hullummalta, että viime kuussa maksoin asuntolainan korkoja 200 euroa vähemmän kuin tässä kuussa. Koska lainanlyhennykseni lähtee tililtä suoraveloituksena, on siellä nyt 200 euroa vähemmän rahaa kuin kuvittelin. Tuo 200 euroa ei suinkaan mennyt lainan lyhentämiseen (yhtä kuin omaan taskuun) vaan lainan korkoihin, jotka sattuivat olemaan lainanottohetkellä aivan olemattomat.

No, eivät ole enää.

 

Pisti vähän miettimään. Nimittäin sitä, miten järjestän raha-asiani niin, ettei suhteellisen vakaa talouteni kärsisi taantumasta, inflaatiosta tai korkojen noususta yhtään tämän enempää. Ja sitä, miten voisin elää taas huoletonta elämää ja tuntea edes oloni rikkaaksi tylsästä taantuman ajasta huolimatta.

 

Yksi tapa tuntea itsensä rikkaammaksi: tuoreet hedelmät kauniisti leikattuna lautasella.  Kesto: hyvin lyhyt hetki.

 

Seuraa tunnustus. Olen ollut OP:n asiakas itseasiassa luultavasti jo ennen syntymääni. Tiedän kohtuullisen paljon taloudesta, olen ollut aina hyvä säästämään ja osannut varautua erilaisiin tilanteisiin. On henkivakuutukset, on sairastumisvakuutukset, on kaikki mahdolliset. Kaikki paitsi korkokatto.

Ajoin aikanaan Helsingistä Porvooseen, kun kävin lainaneuvotteluja OP:n sydämellisen ja erittäin pätevältä kuulostavan asiantuntijan kanssa. Taisin sopia lainastani lopullisesti muistaakseni istuessani kynsihuollossa ja kaikista suositteluista huolimatta jätin sen korkokaton ottamatta. Koska miksi maksaa siitä turhaan, kun ei ne oo taas vuosiin noussut. Saahan sen sitten myöhemmin. Säästetään nyt edes jossain. 

 

Voi miksi Mirva, miksi?

 

Vallitsevan maailmantilanteen takia syksy on tänä vuonna monille poikkeuksellisen harmaa.

 

Kun huomasin tuon korkojen nousun ihan konkreettisena ilmiönä pankkitililläni, googlasin korkokaton moneen kertaan. Onneksi, voi onneksi, OP tarjoaa mahdollisuuden korkokaton hankkimiseen myös jälkikäteen. Tottakai se on tällä hetkellä huomattavasti kalliimpi kuin mitä se olisi aiemmin ollut, mutta tulee kuulkaa kalliiksi maksaa niitä näköjään pystysuoraan nousevia korkojakin.

Kantapään kautta opittua: Turvaa joka ikinen asia jonka voit, jos mahdollista. Minulle se olisi ollut mahdollista, mutta en sitä tajunnut. Tutustut hurjan näppärästi korkokattoon tästä linkistä. En nyt voi olla korostamatta sitä tarpeeksi.

 

Harva meistä luultavasti uskoi sodan alkavan. Harva uskoi inflaatioon tai taantumaan, kunnes tässä sitä ollaan. Ehkä kyse ei kuitenkaan ollut uskomisesta, vaan siitä, että halusimme vain sulkea silmät todellisuudelta ja talousuutisilta. Elää kuplassa, jossa samat hinnat on ja pysyy eikä tarvitse välittää tuon taivaallista euriboreista eikä siitä, onko se dollari vahva vai ei. Kyllähän näistä on puhuttu, emme ole vain kuunnelleet tarpeeksi. Tai minä en ainakaan ole.

 

Jos et sinäkään, ei kuitenkaan ole liian myöhäistä toimia. Kuten sanoin, ei ole myöhäistä hankkia lainaan korkokattoa, eikä muuten sitä vakuutusta vakavan sairauden tai vaikkapa tapaturman varalle. Ja vaikka kuinka siltä välillä näinä aikoina tuntuisi, ei myöskään ole myöhäistä elää.

 

 

Asuntomarkkinoilla on jopa ostajan markkinat. Tiedän varsin hyvin, pistettiin nimittäin juuri kesän kynnyksellä oma koti myyntiin. Luultavasti on myytävänä vielä tovin jos toisenkin.. Uutta kotia ei huvita edes etsiä ennen kuin vanha on myyty. Välillä ärsyttää, mutta sitähän talous lopulta on. Heilahtelua suuntaan ja toiseen. Vielä sen uuden kodin ja parempien aikojen vuoro tulee.

 

Asunnonostajan kannattaakin hyödyntää tilanne ja rohkeasti pyytää (sillä korkokatolla varustettuja..) lainatarjouksia. Tärkeintä on myös muistaa, että niin elämässä kuin taloudessa on aina vaiheita. Nyt on vähän tahmeampaa, mutta ei se koko laina-aikaa kestä. Joskus lohduttaa ihan vain se, että jokaisen pimeän yön jälkeen on aina tullut se aamu.

Kuin äiti hokisi pienen lapsensa kanssa, se on vain vaihe, se on vain vaihe.. Ja vielä jonain päivänä nuo lapset lukevat historiankirjoista 2020-luvun pandemiasta, sodasta, taantumasta, inflaatiosta ja energiakriisistä. Vielä jonain päivänä nuo lainat on maksettu ja saa nauttia paitsi säännöllisistä tuloista, myös maksetuista veloista.

 

Oppirahoja, sanoi Mirva kun korkokaton osti.

 

Haaveita uudesta asunnosta ei kannata unohtaa vaikeinakaan aikoina. Niitä tulee, mutta niitä myös menee.

 

Epävarmuutta elämästä ei saa millään rahalla katoamaan, mutta on huomattavasti kepeämpää miettiä pieniä ex tempore-ostoksia kuin sitä, mihin asti korot voivat oikeasti nousta. Pidin aiemmin kaikkea rahapuhetta ja sijoitusneuvoja todella tylsinä, mutta löysin niihin omannäköiseni lähestymistavan. Kerralla asiat kuntoon, mielellään vaikka puhelu tai tapaaminen sen pankin asiantuntijan kanssa ja ta-daa, ne ovat pois mielestä! Hoidossa, taustalla, kunnossa, turvassa. Mutta ei tarvitse ajatella. Kun tietää, että käytössä on noin suurin piirtein X määrä euroja kuussa pakollisten menojen jälkeen eikä sen suurempia yllätyksiä tule, voi ne sitten käyttää sen fiiliksen mukaan.

 

Parhaimmat (ja ainakin minulle sopivat) pienet säästövinkit vielä tähän loppuun: Osta asunto jos pystyt, tee mahdollisimman paljon ruokaa itse, kävele aina kun voit. Lopulta se rikkain olo kun ei tule yhdestäkään luksuskäsilaukusta eikä kalliista kellosta ranteessa, vaan riittävästä ajasta, luonnossa liikkumisesta ja vapaudesta valita.

OP on kerännyt verkkosivuilleen kattavasti tietoa talouden turvista, joita he tarjoavat asiakkailleen. Kuluneet vuodet ovat osoittaneet, että riskit oikeastaan ihan kaikkeen ovat olemassa, joten todella suosittelen lämpimästi varautumaan ihan kaikkeen. 

 

Korkokaton myöntää osuuspankki.


28 syyskuun 2022

Posted at 14:46h in Yleinen by
8 Likes

 

Vuosien ajan olen katsellut aamuisin somekanavista ihmisten unta. Luultavasti sinäkin. En tiedä ketä oikeasti kiinnostaa tuntemattoman ihmisen Oura-data, mutta hämmästyttävän monet sitä kuitenkin seuraajilleen ihan säännöllisesti jakavat.

 

Luulen kuitenkin, että jos jonkun vain somesta tutun tyypin unidata todella kiinnostaa, on omassa elämässä aivan liian vähän tekemistä ja saattaa tuollainen toimettomuus vaikuttaa jo omiinkin uniin..

 

 

Omasta lähipiiristäni Ouraa ovat kehuneet lähes kaikki sen käyttäjät. Silti pistin vuosia sille vastaan. Minä en sitä osta, sitä paitsi nukun oikein hyvin ilman mitään sormuksia. Enkä todellakaan halua olla aamulla ensimmäisenä analysoimassa untani. Nukunkin varmasti sata kertaa huonommin kun ajattelenkin koko älysormusta. Ja monta muuta syytä.

 

Ja niin tuli päivä, kun naputtelin tilaukseni tälle kotimaiselle älysormusfirmalle (ja luultavasti lahjoitin samalla terveys- ja unitietoni Ouran kautta jollekin tuntemattomalle taholle, mut who cares, nyt saa unidataa)

 

Itseasiassa tuolla samalla viikolla ostin kaksi ladattavaa asiaa elämääni. Teslan ja Ouran.

Niitä yhdistävät paitsi akut, myös se, etten voi ymmärtää miksi hankin ne vasta nyt.

 

 

En osaisi kuvitella nukkuvani esimerkiksi kellon kanssa, mutta heti toisesta yöstä lähtien Oura on ollut täysin huomaamaton. Elän sen kanssa normaalia elämää, lataan sen yleensä illalla suihkun ja kasvojenpesun aikana jolloin otan sormukset muutenkin pois. Ja kun akku alkaa tyhjentyä, muistuttaa sormus kauniin vähäeleisesti, että lataanhan sen ennen nukkumaanmenoa.

Maailman kaunein kapistus se ei ole, varsinkin jos on tottunut pieniin ja siroihin koruihin, mut who cares, nyt saa unidataa. Siihen tottuu nopeasti.

 

Jäin sormuksen käyttöön aivan koukkuun. Sen sijaan että stressaisin unistani kuten etukäteen kuvittelin, sormus on saanut skarppaamaan paitsi nukkumaanmenon, myös järkevien treeniaikataulujen kanssa. Varsinkin pidemmällä käytöllä Oura antaa hämmästyttävän tarkkoja huomioita treenien ajankohdan ja jopa illallisen ajankohdan vaikutuksista uniin, iltariennoista ja stressistä nyt puhumattakaan. Sormus motivoi, mutta ei stressaa eikä ahdista.

PS. Yksi lasi ei näy missään, kaksikin vain tosi myöhään juotuna. Kolmesta saa jo palautetta.

Oura on paljastanut käyttäjillään muun muassa uniapneaa, ennakoinut sairastumista ja jopa erään iltapäivälehden artikkelin mukaan kertonut myös vakavista sydänongelmista. Itselläni se nyt toimii lähinnä hyvinvoinnin tukena ja mielenkiintoisena ”tekemisenä”, mutta aika mieletöntä silti. Ja vielä suomalainen keksintö.

 

 

Uni on muuten noussut paitsi ehkä yhdeksi lempipuheenaiheistani, myös vähitelleen ansaitsemalleen paikalle hyvinvoinnin ehkä tärkeimpänä tekijänä. Vaikka liikkuisit kuinka paljon ja söisit kaikkien ravitsemussuositusten mukaisesti, saatat nukkua huonosti. Ei kuitenkaan kannata unohtaa, että liikunta ja ruokavalio vaikuttavat erittäin positiivisesti myös uneen, varsinkin oikeaan aikaan ajoitettuna.

 

Ehkä joskus mainitsinkin, kuinka yksi parhaimmista kauneusvinkeistä (tuon edellisen kirjoituksen auringolta suojautumisen lisäksi) on riittävä uni. Väsymys vanhentaa nopeasti, ja siihen harmaaseen, nuutuneeseen peilikuvaan riittää usein ihan jo yksikin huonosti nukuttu yö. Sama tietysti toisinpäin, hyvän yön jälkeen peilissä on yleensä ihan eri tyyppi.

 

Ensin olisi kuitenkin opittava nukkumaan eikä kukkumaan. Ja koska olen keskustellut unesta niin monien ihmisten kanssa ja lukenut neurotieteestä paljon viime aikoina, tiedän ettei se ole ihan niin yksinkertaista. Kyse ei ole kuitenkaan siitä, että suuri osa ihmisistä kärsisi ihan oikeasta unettomuudesta, vaan vääränlaisista elämäntavoista. Oikeasta unettomuudesta kärsiviä on paljon vähemmän kuin heitä, jotka luulevat kärsivän unettomuudesta.

 

Vanhat tylsät vinkit toimivat uneen ja Oura-datan vahvistaessa tämän ne eivät enää tunnu niin tylsiltä. Viileä makuuhuone, raikkaat ja tuuletetut petivaatteet, kofeiinit ja päiväunet minimiin, raskasta liikuntaa aikaisin ja kevyttä myöhään, kevyet iltapalat, stressin ja ahdistuksen käsittely ennen sänkyyn menoa, säännölliset nukkumaanmeno- ja heräämisajat. Ja, uusi suosikkini – tunti ennen ja jälkeen nukkumaanmenoa ilman puhelinta. Itse olen huomannut ihanaksi ekstraksi vielä diffuuseriin laitettavat laventelitipat (eteeristä öljyä), magnesiumin käytön ja pimennysverhot.

 

Moni hyvinvoinnistaan kiinnostunut on varmaan lukenutkin jo, mutta jos olet jäänyt paitsi, paina vielä kirjasuositus mieleen. Matthew Walker – Why We Sleep? silmät avaava (ja myöhemmin myös helpommin sulkeva..) teos löytyy varmaan jokaisesta äänikirjapalvelusta ja kirjaston hyllystä. Lupaan, että nukut sen jälkeen hieman paremmin tai ainakin teet jotain hyvän unesi eteen.