Mitä pidemmälle vuodet vierivät, sitä paremmin ymmärrän, että luonto on suurinta luksusta. Olo on ollut viime aikoina kovin levoton, eikä ihme kun katsoo arkeani. Töitä, opintoja ja harrastuksia riittää ihan jokaiselle päivälle. Eilen lähdin suoraan yliopistolta sienimetsään. Ei ollut syksyn ensimmäinen kerta, eikä takuulla viimeinen. Metsässä kaikki hälinä pysähtyyAnnan kanssa kiljuttiin ilosta kun löydettiin ensimmäinen suppilovahvero. Lopulta metsästä lähti mukaan kaksi kassillista suosikkisieniäni. Suppilovahverot, kanttarellit ja herkkutatit ovat viikonlopun sateiden jälkeen vallanneet metsät, joskin kanttarelleja ei enää löydy niin paljon kuin aiemmin. Suppisten kausi sen sijaan alkaa olla parhaimmillaan.

Nämä kaikki kolme sientä ovat siitäkin niin mahdottoman hyviä, että niitä voi valmistaa käytännössä samalla tavalla ja samat reseptit toimivat yhtä hyvin jokaisella sienellä. Maailman paras kanttarellikastike onkin samalla maailman paras suppilovahverokastike ja tattirisotto aivan yhtä hyvää suppiksista tai kanttarelleista valmistettuna. Määrät, valmistus ja työvaiheetkin menevät ihan yks yhteen.

 

 

Suomalaista sieniruokaa arvostetaan maailmalla aivan liian vähän. Sienipastasta saa toki trendikkään vegaanisen ja gluteenittoman version, mutta eihän se nyt ole ihan sama. Välillä kokeilen kevyempää varianttia ja mielelläni annan siihen reseptin jos pyydät, mutta.. Sieniruokia syödään niin vähän, että kerrankos sitä laittaa kunnolla kermaa ja voita pannulle. Tämä maailman paras kanttarellikastike (tai sanotaan nyt sienikastike) syntyy vähän sinne päin -suhteilla, en nimittäin koskaan mittaa sen raaka-aineita. Tosin jos teet ensimmäistä kertaa, laitan tähän suuntaa-antavat ohjeet. Varsinkin jos sienikastiketta tekee isommalle porukalle, sitä tekee helposti liian vähän.

Koska sitä syödään kastikkeeksi yllättävän paljon. 

 

Maailman paras kanttarellikastike toimii täydellisesti myös pastakastikkeena. Kanttarellipastani valmistuukin samalla kuin kanttarellikastike hiilaritonta ruokavaliota noudattavalle syöjälle. Kanttarellikastike toimii tietysti kaiken kanssa, mutta parhaimmillaan se on omasta mielestäni joko kalan parina tai sellaisenaan al denteksi keitetyn pastan seassa. Jos käytät sitä pastaan, saksi lopuksi annosten päälle hieman tuoretta persiljaa ja rouhaise kevyesti merisuolaa ja pippuria.

 

 

 

 

KANTTARELLIKASTIKE

 

ohje on kahdelle pastaan, neljälle kastikkeeseen

1/2 litraa eli 200g kanttarelleja/suppilovahveroita

1 sipuli

2-3 rkl luomuvoita

2-3 dl kuohukermaa

suolaa & pippuria

tuoretta persiljaa (jos teet pastan)

 

Laita putsatut, huuhdellut ja pilkotut sienet kuumalle pannulle ja ”paista” niin kauan, kunnes neste on haihtunut. Siirrä ne sen jälkeen sivuun kulhoon. Kuullota sipuli voinokareessa ja lisää sienet takaisin pannulle. Paista sipuli-sienisekoitusta lisäten samalla voita haluamasi määrä. Sekoita kerma joukkoon ja keitä kastike niin ikään ”kasaan”. Pastakastikkeessa voit käyttää enemmän kermaa, tavallisessa kastikkeessa vastaavasti vähemmän. Mausta suolalla ja pippurilla, lisää voita tai kermaa tarvittaessa oman makusi mukaan.

 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

”Mikä sua kiinnostaa?” kysyi ystäväni kun pohdin mitä lukisin sivuaineena yliopistossa. ”Hmmmmm, no tota ranskan kieli, taidehistoria, neuroscience, ehkä valtsikasta jotain..” vastasin ja mietin ääneen, kuinka ahdistavalta tuo kysymys itseasiassa tuntuukaan. Äiti kehotti luottamaan intuitioon. En uskalla. Aloin miettiä, miksi ahdistuin niin paljon kun joku kysyy mikä minua kiinnostaa. En ahdistu siksi, etten tiedä mikä minua kiinnostaa, vaan koska minua kiinnostaa oikeastaan_vähän_kaikki ja juuri tuosta syystä olen ehkä ollut aikanaan niin monta vuotta ihan hukassa ja ihan loppuunpalanut.

 

Jo aikanaan lukiossa kaikilla tuntui olevan selkeät tavoitteet ja selkeä suunta mihin mennä. Kaikilla paitsi minulla. Lukion jälkeen tein erilaisia töitä, opiskelin kahta täysin erilaista alaa, haahuilin. Kadehdin heitä, jotka toteuttivat selkeää suunnitelmaansa ja menestyivät siinä. Heitä, joilla oli vahva intohimo tiettyä uraa ja alaa kohtaan. Heitä, jotka olivat oman alansa spesifejä asiantuntijoita. Aivan hemmetin hyviä yhdessä tietyssä asiassa. Työelämä on suosinut heitä jo pitkään.

Sitten olemme me, joita kiinnostaa eniten vähän kaikki ja jotka hoitavat monta asiaa ihan hyvin, mutta joilta puuttuu se spesifi superkiinnostuksen kohde ja taito handlata juuri se osa-alue täydellisesti. Silti meidän mielenkiintomme ulottuu hyvin laaja-alaisesti eri osa-alueisiin ja tämän ansiosta osaamisemmekin voi olla laaja-alaista, vaikka emme pitäisikään itseämme missään aivan erityisen hyvinä.

 

Tämän ansiosta myös palaa helposti loppuun. Oma toipumiseni alkoi kolme vuotta sitten, enkä välttämättä koskaan tule täysin ennalleni yhtä ehjäksi. 

 

 

”Missä sä oot hyvä?” No, siivoomisessa ja hauskanpidossa. Hiusten kihartamisessa. Ja mulla on ihan nätti käsiala.

Olen ollut aina hyvä koulussa, tosin uskon sen johtuvan hyvästä muististani. Osaan monta asiaa moneltakin osa-alueelta, mutta en ole missään aivan erityisen hyvä. En ole oikein koskaan ollut mistään tietystä aiheesta, tai aineesta, niin spesifisti kiinnostunut, että se olisi noussut ylitse muiden.

 

Luultavasti juuri tästä syystä olen tiedostamattani ahdistunut lapsesta asti uteluista, mikä minusta tulee isona. Enkä ole ainoa. Moni kaltaiseni tajuaa sen vasta aikuisena. Läheisten odotukset, koulutus ja työelämä ohjaavat edelleen hyvin selkeästi valitsemaan vain yhden selkeästi määritellyn mielenkiinnon kohteen tai osaamisalueen. Olisihan se varmasti helppoa, jos niitä olisi vain yksi.

 

Satuin katsomaan ohimennen tv-ohjelmaa, jossa puhuttiin tästä hienosti muotoiltuna laaja-alaisesta kiinnostuksesta ja osaamisesta. Opiskelen yliopistossa yleistä kasvatustiedettä, joka on itseasiassa hyvinkin laaja-alainen koulutusohjelma ja sivuaineiden valtavan määrän (puolet tutkinnosta voitteko kuvitella) ansiosta koulutuksesta saa erittäin laajan. Vähän sitä sun tätä, taas. 

 

Tässä amerikkalaisessa ohjelmassa kuitenkin korostettiin sitä, että nykypäivän työelämässä tarvitaan yhä enemmän heitä, jotka osaavat vähän kaikkea ja joita kiinnostaa vähän kaikki. Lohdullinen ajatus meille vähän kaikesta kiinnostuneille. Meidän pitäisi enemmän arvostaa itseämme siinä, että handlaamme vähän kaikkea, pystymme tehdä montaa asiaa ja pitää lankoja käsissä sieltä sun täältä.

 

Silti, joka kerta kun joku kysyy että mitä mä nyt oikein opiskelen (ja etenkin joka kerta kun korjaan että en opiskele opettajaksi) ja mihin ammattiin valmistun ja vastaan, etten valmistu yhtään mihinkään ja sitä paitsi minullahan on jo työ. Joka on niin laaja-alainen sekin, ettei kukaan koskaan oikein ymmärrä mitä edes teen työkseni. Olisi ymmärrettävä rikkaus, joka tulee monen eri osa-alueen osaamisesta ja ymmärtämisestä. Olisi ymmärrettävä, miten hienoa on kun on monta asiaa jotka kiinnostavat. Olisi hirveää olla se nuori, jota ei kiinnosta mikään. Tämä toisaalta on herättänyt itsessäni kysymyksen, kiinnostavatko heitä vain niin monet eri asiat, etteivät he osaa päättää ja verhoavat epävarmuutensa sen nuoren uhon taakse, ettei mikään muka kiinnosta.

 

Tästä aiheesta olisi niin mielenkiintoista käydä keskusteluja. Onko teillä jotain tiettyjä kiinnostuksen kohdetta, joka menee ylitse muiden? Ovatko ura- ja koulutussuunnitelmat olleet teille helppoja vai tiedättekö vieläkään mitä oikein haluatte isona tehdä? Miten kaikki tämä näkyy työelämässä?

Kerro kommenteissa kaikki, mitä mieleen tulee! <3 Ja SOS, mitä sivuaineita teillä on ollut ja miksi?

 

 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

Olen haaveillut Santorinista vuosia. Ei ole vain tullut lähdettyä. Oli Espanjan asunnot, oli koronat. Keväällä sitten tartuin pandemian runteleman Finnarin tarjoukseen, ostin liput. Lauantaina piti lentää Santorinille.

Lennot peruttiin jonkin aikaa sitten. Ensin niitä siirrettiin jatkuvasti, hotellit täyttyivät ja lopulta kaikki se säätö ja ehdotettu uusi aika oli meille käytännössä mahdoton. En lennä lauantaina Santorinille.

 

 

Käsittelin Santorinin kokoisen pettymykseni yllättävänkin nopeasti. Enhän ole koskaan edes käynyt Santorinilla, joten en tiedä mitä menetin vai menetinkö oikeastaan yhtään mitään. Peruttuja lentoja on ollut viimeisen 1,5 vuoden aikana ainakin kymmenen, joten Dear Ms Rajala, your flight has been cancelled viestit ovat jo aika tunnottomia.

Olisin kuitenkin kovasti halunnut Santorinille. Kukapa ei syyskuussa pitäisi sinisen taivaan ja horisontin häilyvästä rajasta, polttavankuumasta helteestä, roséésta ja aidosta fetajuustosta auringonlaskussa. Kaikki tämä kalkkimaalatun terassin näköalapaikalla.

 

 

 

Koska Mirva ei pääse Santorinin luo, tulee Santorini Mirvan luo. Kesken yliopiston luennon (Zoom, tiedättehän..) päätin tehdä itselleni kreikkalaista välipalaa. Löysin kreikkalaisen jogurtin jääkaapista ja tämä erikoisuus saattoi hiukan inspiroida jääkaapin ollessa muuten melko tyhjä. Voi jumalan kiitos etäopiskelusta. Rosééta en sentään kehdannut kaataa, mutta pilkoin lautaselle tomaattia, aitoa fetaa ja täydellisiä kalamataoliiveja. Jääkaappi ei ollutkaan niin tyhjä kuin ensisilmäyksellä kuvittelin. Pesin kulhoon muutaman persikan (ovat tähän aikaan vuodesta parhaimmillaan) ja keitin ison kupin tummapaahtoista kahvia ja nautin. Kreikkalaisen jogurtin pariksi kaadoin paljon hunajaa. En edes pidä kreikkalaisesta jogurtista, mutta rakastan hunajaa ja se saa kreikkalaisenkin jogurtin maistumaan hyvältä.

 

Pieni hetki ja pala Santorinia helsinkiläisen kodin keskellä. Koronavuoden vaihtuessa koronavuosiksi, paluu – tai pikemmin tieto paluun lähestymisestä – normaaliin, tuntuu epätodelliselta. Uskon näiden vuosien vaikutuksen näkyvän meissä vielä pitkään vähenevänä optimismina ja kasvavana pessimisminä. Kuten kirjoitin lentojen perumisen aiheuttamasta tunteesta, elämästä on tullut pelottavan tunnotonta ”Aha okei..” Ja that’s it. Joku näkee tunteettomuuden selviytymiskeinona. Minä koen sen lähinnä pelottavana. Olla nyt tuntematta oikeastaan mitään.

 

Lauantaina taidan kuitenkin kaataa katkeransuloisesti rosééta lasiin koneen alkuperäisenä lähtöaikana. Vielä me sinne pääsemme ystäväiseni, vielä.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ