Vuosi äitinä

Tasan vuosi sitten, keskiviikkona 27.8.2014 klo 13:24 minusta tuli äiti. Minusta, joka en koskaan edes halunnut lapsia. Suurimman kriisin kävin läpi heti raskaaksi tultuani, joten poikani syntymä oli lähinnä helpotus raskausajan päättymisen vuoksi. En ollut valmis äidiksi, ei kai kukaan meistä ole, vaikka siltä tuntuisikin. Oli tilanne perheessä sitten mikä tahansa, lapsen syntymä on aina aivan valtavan iso elämänmuutos.

Mikä sitten oikeastaan muuttui? Sillä hetkellä, kun sektiosalin pöydällä lapseni otettiin ulos vatsastani, ajattelin ääneen, että ”vitsi, mä olen taas se sama Mirva.” Sitä tunnetta ei osaa kuvailla, oliko se sitä, että raskaushormonin vaikutus elimistössäni lakkasi istukan irtoamisen myötä, vai se helpotus, että poika vihdoin syntyi. Tuo hetki jää ikuisesti mieleeni. Elin virheellisesti uskossa, että minä itse muutun äidiksi tulemisen myötä. En minä muuttunut mihinkään, elämäni muuttui toki lapsen myötä, mutta ihan oma itseni olen ollut aina tähän päivään saakka. Kuitenkin itsevarmempi, entistäkin järjestelmällisempi ja päättäväisempi. Kunnioitan jokaisen tapaa olla vanhempi, yhtä tietynlaista vanhemmuutta ei ole, olemmehan me kaikki erilaisia persoonia.

Olen aina ollut vähän sellainen kapinallinen mitä perhe-elämään tulee. Kapinoinut niitä ”perusperheenäitejä” ja heidän toimintatapojaan vastaan, vaikka niissä ei tietenkään ole mitään vikaa. Jokainen tyylillään. En todellakaan tehnyt ruokia valmiiksi pakastimeen, jotta ehtisin keskittyä sairaalasta päästyäni vain vauvaani ja hänen ruokkimiseensa. Taisin hakea ravintolasta ruokaa ja juoda lasin viiniä. En todellakaan halunnut ostaa yhtään äitiysvaatetta enkä rintareppua. Aika pian jo kipitin koroissa kantaen vauvaa turvakaukalossa. En rajannut lastenhuonetta koirilta. Tytöt nukkuivat vaunuissa, turvakaukalossa ja sitterissä ennenkuin vauva edes syntyi. Kolmannen koiran perheeseemme hain Micaelin ollessa neljä päivää vanha. Neuvot vauvan hoitoon jättämisestä jätin aivan omaan arvoonsa. Jätin lapseni yöksi hoitoon 4 viikon ikäisenä. En leikannut hiuksiani lyhyeksi vain siksi, ettei lapseni tarttuisi niihin kiinni. Tajusin eläväni sitä oman näköistä elämääni, siihen oli tullut vain yksi pieni ihminen lisää.

Toisinaan jopa tuntuu, että kadehdin niitä äitejä, jotka heittäytyvät niin täysillä vanhemmuuteen ja varsinkin siihen äitiyteen. Pakastavat niitä ruokia, kutovat (voi kun osaisin itsekin!) ja elävät elämänsä hyvin pitkälti niiden neuvolan(kin) ohjeiden mukaan. Niitä, jotka ovat vuosia pois työelämästä, koska haluavat keskittyä täysillä perheeseensä. Niitä, jotka unohtavat itsensä lapsensa vuoksi. He ovat varmasti hyviä äitejä, mutta voin täysin rehellisesti sanoa, että niin olen minäkin.

Viimeinen vuosi on opettanut enemmän kuin mikään koskaan aiemmin. Lastenhoidosta tietysti, mutta paljon enemmän omasta itsestäni. Tärkeimpänä varmasti se äidin vaisto ja rakkaus. Jokainen on varmasti kuullut joskus, että todellista rakkautta oppii ymmärtämään vasta lapsen saatuaan. Tämähän nyt on taas aivan järjetön ajattelutapa, sillä eiköhän jokainen lapseton ihminen tiedä, mitä todellinen rakkaus heille on. Sillä kun on meille kaikille erilainen merkitys. Mutta sitä äidinrakkautta. Se on jotain niin ihmeellistä. Kiinnyin lapseeni hieman myöhässä, ensimmäisen kerran saatuani hänet syliini en tuntenut sitä järjetöntä onnentunnetta (itseasiassa ensimmäisen kerran saatuani hänet syliin oksensin silkasta kivusta, kiitos sektion), olihan se tottakai hienoa ja ihmeellistä, mutta päivä ei päässyt elämäni hienoimpien hetkien Top 10-listalle. Sektiolasten kohdalla tämä on aika yleistä. Sairaalassakin ikävöin lähinnä koiriani. Mutta sitten, pikkuhiljaa kiinnyin tuohon pieneen ihmiseen. Saatan viettää illalla tunninkin istumassa Micaelin sängyn laidalla, nukkuva lapsi on muuten maaginen näky. Tekisin mitä vain, jotta lapsellani on vain hyvä olla. Kuolisin hänen puolestaan sekuntiakaan miettimättä. Mikään ei mene, eikä tule koskaan menemään hänen edelleen.

Silti olen oma itseni. Tuntuu niin hullulta, että panikoin äidiksi tulemista niin paljon. Kuvittelin että tukka likaisena makaan päivät pitkät sängyssä huutavan vauvan kanssa. Voisin tehdä niinkin. Meistä jokainen tekee omat valintansa vanhemmuuden suhteen ja onkin aivan naurettavaa kritisoida kenenkään ihmisen tapaa olla isä tai äiti. Tai tapaa olla olematta. Vapaaehtoinen lapsettomuus on valinta, siinä missä lasten hankintakin. Kaikille se ei ikävä kyllä ole mahdollista, mutta jos jotain voin omasta kokemuksestani sanoa niin, jos pystyt ja haluat – tee lapsia. Minä, joka en halunnut äidiksi, olen aivan mielettömän onnellinen siitä, että olen äiti. Parasta, mitä elämässäni on koskaan tapahtunut on lapseni. Toisinaan harmittelen sitä, kuinka monet kivat tapahtumat menevät sivu suun, koska en voi jatkuvasti viedä poikaa hoitoon. Mutta se yksikin hymy, onnellinen käkätys tai hyvän yön vilkutus kadottaa sen harmin täysin. En kiellä, etteikö vuosi olisi ollut rankka. Sitä se todella on ollut, mutta enemmän kuin mitään muuta, se on ollut opettavainen, pisin matka omaan itseeni, mitä olen koskaan tehnyt. Ajattelen asioita enemmän kuin koskaan aiemmin. Hetken mielijohteesta elävän, varsinaisen toiminnan naisen elämä on aikalailla muuttunut. Näin vuoden jälkeen, voin todellakin sanoa kasvaneeni äidiksi.

Näistä kuvista tulee esiin hyvin ne tunteet, joita koen päivittäin. Iloa ja onnea, joskus saan nauraa tuolle pikkuiselle ihan katketakseni. Mutta myös tietynlaista huolta, jonka vastuu pienen ihmisen elämästä tuo mukanaan. Ja kiitollisuutta siitä, että minulla on aivan upea yksivuotias, ja upea perhe ympärillä, jonka kanssa tätä matkaa on kuljettu.

Lauantaina juhlitaan 1-vuotissynttäreitä. Toki se on Micaelin juhla, mutta mielessäni juhlin myös itseäni. Vuosi äitinä.


9 Comments
  • EmmaSuortti
    Posted at 18:43h, 27 elokuun Vastaa

    Oot Mirva ihan mieletön ihminen jolta monella olis paljon opittavaa. Olet täydellinen äiti just tollasena, paljon sellainen kun aion itse joskus olla<3 ihanaa Micaelin ja sinun päivää! Älä ikinä muutu!

  • mirvaannamaria
    Posted at 08:16h, 28 elokuun Vastaa

    Miten joku voi edes sanoa noin nätisti <3 Kiitos!! En muutu, oon nyt ja aina just tälläinen ja nyt toin sen ihan julkisestikin esille. Toki me ollaan kaikki täydellisiä äitejä omille lapsillemme, jokainen vain omalla tavallaan.

  • Toimitus
    Posted at 10:51h, 28 elokuun Vastaa

    Kirjoitat tosi ihanasti. Olemme täysin samaa mieltä siitä, että kaikki tekevät tavallaan, ja juuri sillä lailla on mahdollista nauttia elämästään!

  • mirvaannamaria
    Posted at 23:55h, 28 elokuun Vastaa

    Voi kiitos! Tämän jutun positiivinen palaute yllätti kyllä täydellisesti, upeeta miten moni pystyi samaistumaan tai oli muuten vain samaa mieltä :) 

  • Lauratau
    Posted at 12:16h, 29 elokuun Vastaa

    Et ehkä edes tajua, tai ehkä tajuatkin, mutta tämä kirjoitus on iso juttu. Niin harvoin näitä asioita uskalletaan sanoa ääneen, ja niin usein tällaisia ajatuksia tuomitaan. Kaikkien ei tarvitse olla äitejä samalla muotilla. Silti jotkut äidit eivät pysty hyväksymään erilaisia tapoja. Sitä taas minä en ymmärrä. Äitien pitäisi kannustaa toisiaan, koska me jos ketkä ymmärretään äitiyden kaikki mahdolliset tunteet ja vaikeudet. 

  • mirvaannamaria
    Posted at 10:13h, 31 elokuun Vastaa

    En aluksi todellakaan tajunnut miten iso juttu tämä olikaan! Sain aivan valtavasti  hyvää palautetta siitä, että toin asian esille. Ihan mieletön juttu, olen niin vahvasti tätä mieltä itse, ja tuon sitä paljon omassa elämässäni esiin, ihanaa että niin moni pystyi samaistumaan tähän. 

  • Henppa
    Posted at 21:32h, 29 elokuun Vastaa

    Täytyy sanoa, että nyt oli loistava teksti äitiydestä! Vaikka enpä minä siitä henkilökohtaisesti mitään tiedä, koska omia lapsia ei ole. Mutta tämä helpotti paljon omaa pelkoani siitä, että jos niitä lapsia joskus siunaantuu, minun ei olekaan pakko muuttua pullalta tuoksuvaksi, koko muun oman elämänsä lapsen vuoksi unohtavaksi äidiksi, joka ei puhu muusta kuin imetyksestä ja vaipoista. Järjetön pelko, tiedän, mutta sellainen kuva äitiydestä välillä tulee. Onneksi on sinunkaltaisiasi ihmisiä, jotka palauttavat meidät hölmöt panikoijat takaisin ruotuun. Kiitos siitä.

  • mirvaannamaria
    Posted at 12:42h, 31 elokuun Vastaa

    Kiitos Henppa! Kiva, että kommentoit tuostakin näkökulmasta. Minulla oli aivan täysin samanlainen käsitys äitiydestä, sillä tuo perinteinen äiti -muotti on iskostunut varmasti meidän jokaisen mieleen yhtä vahvasti. On ollut hienoa huomata, kuinka moni lapsetonkin on pystynyt samaistumaan kirjoitukseeni, ja jopa miehet ovat antaneet palautetta, että ihanaa jos se ei aina menekään niin kuin on kuviteltu. Kauhea sanoa ääneen, mutta varmasti lapsi jos toinenkin on jäänyt syntymättä sen takia, että emme uskalla ryhtyä äidiksi, sillä se muuttaa (muka) meitä niin paljon. 

  • Taru Mari
    Posted at 09:06h, 09 maaliskuun Vastaa

    Ihana teksti! Moni varmaan ajattelee samoin, mutta ei uskalla tuoda mielipidettään tai erilaista tapaansa toimia esille, koska pelkää tuomitsemista. Hyvä että toit oman kokemuksesi esille :)

Post A Comment