Onko erolapsi aina onneton?

Luin hiljattain Marianna Stolbown kirjan Vanhempieni kaltainen. Aloitettuani kirjan, olin ehdottomasti sitä mieltä että siinä on teos, joka jokaisen kannattaisi lukea. Kirja on tehty ajatuksella, että me olemme kaikki vanhempiemme kaltaisia ja saamme rakastamisen, läheisyyden ja välittämisen mallin jo lapsena kotoa ja tiedostamattakin sovellamme niitä kotona opittuja toimintatapoja omissa ihmissuhteissamme. Allekirjoitin monta kohtaa, kunnes.. Stolbow kertoo, että ihan jokainen lapsi kärsii vanhempiensa erosta ja ettei yksikään erolapsi ole niin onnellinen, kuin yhdessä pysyvien vanhempien lapsi. Että mitä? Eroasiantuntija? Uskon, että hänellä on varmasti väitteelleen vahvat perustelut, mutta..

Alkoi suorastaan ärsyttää ja loput kirjasta oli jopa vaikeaa lukea. Itseäni henkilökohtaisesti ärsytti Stolbown vahva mielipide siitä, että eronneiden vanhempien lapsi on aina jollain tavalla onneton tai on kokenut kärsineensä erosta. Minun vanhempani ovat eronneet. En ole ikinä kärsinyt erosta. Päinvastoin.

Ihmiset eroavat eri syistä, mutta mielestäni on itsekästä erota siten, että lapset kärsivät. Toki on tilanteita, jolloin välien katkaiseminen on jopa suotavaa kuten alkoholismi, väkivalta tai esimerkiksi vakavat mielenterveysongelmat. Ero satuttaa aina, mutta mielestäni vanhemmilla on lastensa takia velvollisuus selvittää välinsä jos sille ei ole muuta estettä kuin oma paha mieli. En voi ymmärtää heitä, jotka lapsellisesti riitelevät lastensa kuullen eron jälkeenkin eivätkä suostu tavata toisiaan. Tiedän tapauksia, kun pieni lapsi joutuu isäviikonlopun jälkeen yksin tulla alaovelta hissillä ylös äitinsä luokse, kun äiti ei suostu tavata isää koska on vuosienkin jälkeen niin vihainen. Ole aikuinen, opettele antamaan anteeksi. Lasten ja ihan oman hyvinvointisi takia.

En voisi kuvitellakaan olevani yhdessä vain lapsen/lasten takia. Lapsi kun oppii sen rakastamisen mallin sieltä kotoa. Kun rakkautta ei ole, ongelmat siirtyvät seuraavalle sukupolvelle. Todennäköisesti siinä tilanteessa myös huono, riitelevä ja surullinen ilmapiirikin. Kuinka lapsi oppii koskaan rakastamaan, jos ei näe rakkautta kotona? En tarkoita, että yksin lapsensa kasvattava olisi yhtään sen huonompi vanhempi sillä hänellä ei ole ketään, kenen kanssa näyttää kuinka rakastaa. On vain äärimmäisen surullista sen lapsen kannalta, ettei yhdessä olevien vanhempien välillä näe sitä rakkautta vaan riitoja.

Tiedän monta tapausta, jossa aikuistuneet lapset ovat vanhempiensa erottua kertoneet, että olisivat toivoneet heidän eroavan jo aiemmin. Pienikin lapsi on paljon viisaampi kuin antaa itsestään ymmärtää. Koska vanhempien tulee aina ajatella lastensa parasta, ero voi usein olla juuri se, mitä lapsi tarvitsee. Väitän, että lapsi on paljon onnellisempi silloin, kun hänellä on kaksi rakastavaa vanhempaa kuin yksi riitelevä perhe.

Meillä oli aina kaksi kotia, joissa molemmissa oli äärimmäisen hyvä olla. Ihailen suuresti äitini ja isäni kykyä säilyttää välinsä avioeron jälkeen. He puhuivatkin toisistaan parhaimpina ystävinä. Ihan loppuun saakka. Siihen asti, kun äitini järjesti isäni hautajaiset. Erosta oli reilusti yli kymmenen vuotta.

Seuraathan blogiani jo? FACEBOOK / INSTAGRAM / SNAPCHAT mirvaannamarian


7 Comments
  • kattungar
    Posted at 13:29h, 28 syyskuun Vastaa

    Niin samaa mieltä! Omat vanhemmat erosivat, kun olin noin kymmenen. Oli todellakin oikea päätös! Sain oikeastaan molemmista vanhemmista enemmän irti eron jälkeen. Lähenin molempia kohtaan :) Oli tosi kaunista noi sun tekstin viimeiset lauseet, oikein tippa tuli linssiin, arvostan tota tyyliä <3

  • mirvaannamaria
    Posted at 13:46h, 28 syyskuun Vastaa

    Kiva kun kerroit oman tarinasi tästä :) Samoilla linjoilla siis! Mä en kyllä edes muista aikaa, että mun vanhemmat olisivat olleet yhdessä, mutta olen saanut heiltä molemmilta valtavasti rakkautta ja nähnyt heidän aina kunnioittavan ja arvostavan toisiaan, siitä erosta huolimatta. Jos itselläni tulisi vastaava tilanne eteen, haluaisin ehdottomasti toimia samalla tavalla <3 

  • Complaint Department
    Posted at 14:19h, 28 syyskuun Vastaa

    Valitettavasti käytännössä ihmiset harvoin kykenevät sellaiseen aikuisuuteen, mikä mahdollistaa hyvän yhteisvanhemmuuden eron jälkeen. Parisuhteen päättyminen (etenkin silloin, kun on lapsi kuvioissa) repii rikki niin rajusti, että asialliset välit saattavat olla ajatuksenkin tasolla täysin mahdottomat. Silloin voi olla lapsen etu tulla yksin hissillä kotiin – juuri siksi, ettei vanhempien tarvitsisi kohdata toisiaan.

  • mirvaannamaria
    Posted at 14:50h, 28 syyskuun Vastaa

    Se on hyvin ikävää. Haluaisin kuulla tästä ihan käytännön esimerkkejä, miksi varsinkin lasten ollessa mukana erossa se on niin vaikeaa ja miksi juuri silloin, kun ne välit olisi erityisen tärkeää säilyttää, siihen ei pystytä. Itselleni olisi ainakin ensiarvoisen tärkeää säilyttää yhteys lapseni isään, oli eron syy sitten mikä tahansa. Poislukien nyt nämä täysin mahdottomat syyt (päihdeongelmat, mielenterveys, väkivalta..). Jos ero on äkillinen, alun sokkivaiheen välirikon ymmärrän kyllä täysin, mutta tässä ei ollut kyse siitä. 

  • Vierailija
    Posted at 14:34h, 28 syyskuun Vastaa

    Sinä puhut nyt vain omasta puolestasi, sinun vanhempasi osasivat erota niin, että lapset eivät kärsineet, koska heidän välillään oli ystävyyttä. On olemassa muunlaisiakin eroja. Silloin ehkä on jo paljon se, että kykenee yhteishuoltajuuteen, mutta ei juuri muuhun. Ainakaan heti eron jälkeen. Se on kurjaa lapsille, mutta joskus aikuisetkaan eivät pysty parempaan. Ero ei myöskään aina ole yhteinen päätös vaan se voi toiselle osapuolelle tulla kuin salama kirkkaalta taivaalta.
    On myös helppo sanoa miten aikoo toimia tilanteessa x kunnes se tilanne on päällä eikä enää tiedäkään mitä pitäisi tehdä.

  • mirvaannamaria
    Posted at 14:47h, 28 syyskuun Vastaa

    Enhän minä missään nimessä puhu vain omasta kokemuksestani. Puhun MYÖS omasta kokemuksestani ja mainitsen kirjoituksessa muustakin. Esimerkkejä myös niistä tilanteista, jolloin ymmärrän hyvin sen, ettei voi enää olla tekemisissä :) 

  • Suvi K.
    Posted at 21:51h, 28 syyskuun Vastaa

    Mä, myös eroperheen lapsena, väittäisin, että sillä, ero toteutetaan, on kaikkein eniten merkitystä. Lapsen kannalta imo pahinta on epävarmuus (erooko ne vai eikö ne eroo), koti-ilmapiirin kärsiminen (kun tietää, ettei kaikkii ole hyvin, mutta ei ymmärrä mistä on kyse) ja vanhempien (henkisen, emotionaalisen) läsnäolon mahdollinen puute. Perheitä ja lapsia on toki monenlaisia, mutta mä peräänkuuluttasin eroavilta vanhemmilta ennen kaikkea a) rehellisyyttä lasta kohtaan ja b) sen jatkuvaa kertomista ja näyttämistä lapselle (varsinkin pois muuttavan vanhemman taholta), että häntä kyllä edelleen rakastetaan ja hänestä pidetään huolta.

Post A Comment