Kutosen suoritus

Suorituskeskeisyys on ollut läsnä elämässäni varmaan ihan aina. Lapsena se näkyi eniten koulunkäynnissä. Tiedättehän te, ensin isä vaatii sitä kymppiä kokeesta, pian vaadit sitä itseltäsi. Jossain vaiheessa en edes tiennyt miksi olisin halunnut hyviä arvosanoja. Siksi, että niistä olisi jotain hyötyä, vai siksi, että mikään muu kuin täydellinen suoritus ei riittänyt itselleni? 

Mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän suorituskeskeisyys leimasi elämääni. Se on tunkeutunut sen jokaiselle osa-alueelle. On oltava siisti koti, onnellinen parisuhde, unelmien kumppani, täydellinen perhe. Äitinä erinomainen, naisena mahdollisimman kaunis, urheilullinen ja älykäs. Pitäisi menestyä töissä, saada tietenkin kokoajan kehuja loistavasta työpanoksesta ja edetä uralla jatkuvasti eteenpäin. Kasvattaa täydellistä lasta ja hoitaa sivussa ystävyyssuhteita. Ja kasvattaa kahta chihuahuaa mallikelpoisiksi kaupunkikoiriksi. Kun kaikki edellämainittu on hoidettavana kympin tai vähintään ysin arvosanalla, sitä on aivan loppu. Aika kun ei yksinkertaisesti riitä. Missähän välissä sitä päivittäisi vielä täydellistä blogia ja kiillottaisi sitä someminänsä kuvaa Instagramissa?

Aino-jäätelö tarjosi minulle mahdollisuuden osallistua psykoterapeutti Maaret Kallion järjestämälle Ole itsellesi iki-ihana -kurssille. Kurssin tarkoituksena on antaa itselleen mahdollisuus ottaa elämässä vähän rennommin ja päästää irti siitä suorituskeskeisyydestä, joka on meille monelle niin kovin tuttua. Viime viikolla Maaret kehotti meitä kaikkia tekemään toisinaan hyvällä omallatunnolla niitä kutosen suorituksia. Koska aina ei vaan voi olla täysi kymppi. Ei ysi, eikä kasi. On hyväksyttävä, että niitä kutosen suorituksia on joka päivä. Ja on oikeastaan aika lailla täysi kymppi, jos ymmärtää että se kutonen riittää usein tosi hyvin. Tässä onkin harjoiteltavaa..

Uskon, että kurssin myötä olen varmasti itselleni aivan iki-ihana. Sillä jo ensimmäisen tapaamisemme jälkeen sain siitä niin paljon työkaluja itselleni, joista voin rakentaa vähän rennompaa Mirvaa. Puhuimme paljon ihmisten merkityksestä elämässämme sekä siitä, miten muut ihmiset vaikuttavat meihin ja meidän toimintapoihimme. Mennyt tulee elämään meissä aina. Vaikka suorittajan ominaisuuteni on varmasti osittain myös luonteenpiirre, suurin osa suorittamisestani johtuu kuitenkin muista ihmisistä. Ensin muut vaativat minulta menestystä, lopulta vaadin sitä nyt itseltäni. Tiedän, että esimerkiksi täydellisen äitiyden ja urheilullisuuden tavoittelu on osittain myös sosiaalisen median syytä, ja että pakonomainen siivoamiseni johtuu narsistisia piirteitä omaavasta ex-miehestäni. Vaikka kukaan muu ei vaadi minulta nyt yhtään mitään, minulla on suunnaton tarve suorittaa jokaikinen arkiaskarekin sillä kympin arvosanalla. Mitä h*lvetin väliä on, lähetänkö ne kaikkein kauneimmat joulukortit? Oikeasti ei yhtään mitään.

Minusta tuntuu, että avain suorituskeskeisyydestä irti pääsemiseksi onkin siinä, että ymmärrän mistä kaikki johtuu. Miksi vaadin itseltäni niin paljon? Kun tiedän sille syyt, on helpompi ottaa iisimmin. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän ymmärrän miten suuri vaikutus menneisyydelläni on siihen, mitä olen nyt. Onneksi olen alkanut ymmärtää tätä vähitellen, ja kurssin myötä varmasti vielä enemmän. Lupasin itselleni, etten myöskään enää yhtään yön tuntia tuhlaa keittiön kaappien pesemiseen. Sitäpaitsi kukaan ei näe niitä. Ja jos joku näkisi ja arvostelisi, he olisivat ihmisiä joita minun ei kannata pitää elämässäni. Ne oikeasti tärkeät eivät edes välitä.

Ja kuinka silmiä avaavaa olikaan ajatella niitä meille tärkeitä ihmisiä ympärillämme. Olen aina ollut se hoivaajaluonne. Kun Maaret esitti meille kysymyksen, ”Ketä sinä hoivaat? Ja kuka hoivaa sinua?”, tuli hetkeksi vähän avuton olo. Suorittajille on kovin tyypillistä huolehtia muista. Mutta jonkun täytyy huolehtia myös hänestä. Kun listasin paperille minulle turvallisia henkilöitä, onnekseni tajusin että heitä on aika monta. Sekin vähän helpotti oloa. Aina ei tarvitse jaksaa mennä yksin ihan täysillä eteenpäin. Mulla on niin rakkaita ihmisiä ympärillä, että he tukevat kyllä silloin, kun sille on tarvetta. Jos ensin yrittäisin opetella vaikka pyytämään sitä apua. Siitä taidosta en ole kyllä koskaan saanut edes sitä kutosta.

Lopuksi haluan mainita vielä hyvän esimerkin siitä, kuinka ihminen tarvitsee toista ihmistä. Olen aina puhunut paljon läheisyyden ja kosketuksen tarpeesta. Koska olen tehnyt töitä vastasyntyneiden kanssa, tiedän kosketuksen merkityksen jo ihan fyysiselläkin tasolla. Sillä on vaikutusta jopa vauvan elintoimintoihin. Maaret kertoi meille, kuinka hän oli ollut Unicefin kautta tutustumassa avustustoimintaan Mosambikissa. Kun avustustyöntekijät tulivat nälkää näkevien lasten luo, lapset tiesivät saavansa apua. He tiesivät saavansa ruokaa, mutta ihan ensimmäisenä he kiipesivät auttajiensa syliin. Koska enemmän kuin mitään muuta, he tarvitsivat toista ihmistä.

Itketti muuten ihan kauheasti kun Maaret kertoi tästä. Olisittepa nähneet sen kuvan, missä pieni tyttö haluaa vain koskettaa häntä. Siinä sulaa kylminkin sydän. Kerroin tästä läheisyydentarpeen esimerkistä myös lauantain joogatunnilla kun juttelimme ohjaajan kanssa kosketuksen merkityksestä. Itkin taas. Se oli muuten ensimmäinen joogatunti, jossa annoin itselleni luvan selvitä sillä kutosen suorituksella. Mun ei tarvinnut olla paras. Mutta se oli paras mun tähänastisista joogatunneista.

 

FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian

 


4 Comments
  • Sofia
    Posted at 10:08h, 03 huhtikuun Vastaa

    Lähes joka kerta, kun luen blogiasi, kyyneleet nousevat väistämättä silmiini.
    Tänäänkin purskahdin itkuun kesken aamukahvin, sanasi osuivat niin syvälle.
    On kuin joku sanoisi ääneen ne asiat, joita käy omassa mielessään läpi.
    Aina ei tarvitse olla hyvä, riittää että on onnellinen ja tekee parhaansa.
    Uskon, että se kantaa eteen päin.
    Nykymaailmassa tämä voi toki olla hyvin vaikeaa, täydellisyyden tavoittelu istutetaan meihin jo pienenä.
    Kaikki eivät vain ole samalla viivalla, toinen on hyvä jossain ja toinen taas jossain toisessa.
    Kaikkea ei voi jaksaa tehdä täydellisesti. Ja toisaalta, onko se elämän idea – suorittaa ja kiiruhtaa paikasta toiseen?
    Vai pitäisikö ennemmin tarttua hetkeen ja olla onnellinen? Nauttia hetkestä ja olla läsnä muiden ihmisten kanssa?

    Kiitos ihanasta blogistasi ja hyvää viikon alkua! :)

    • mirvaannamarian
      Posted at 10:25h, 03 huhtikuun Vastaa

      Sinähän sen juuri sanoit, pitäisi vain tarttua niihin hetkiin, olla onnellinen. Ja ymmärtää, että onni on juuri niitä pieniä hetkiä. Kokoajan ei voi olla se fiilis, että mä rakastan mun elämää, vaan se rakkaus koostuu just niistä pienistä hetkistä jolloin ajattelee niin. Helppo sanoa ja kirjoittaa, mut ymmärtäminen ei sit olekaan aina niin yksinkertaista.

      Iso kiitos kauniista sanoistasi, piristit maanantaiaamuani valtavasti <3 Selvästi tunnet ja ajattelet samalla tavalla kuin minä näistä asioista. Niin ja aivan ihanaa viikkoa sinullekin Sofia :)

  • Merli Loikkanen
    Posted at 12:50h, 03 huhtikuun Vastaa

    Tosi ihana postaus taas! 💕

    • mirvaannamarian
      Posted at 13:12h, 03 huhtikuun Vastaa

      Voi kiitos Merli ❤ Aurinkoa viikkoosi!

Post A Comment