Äitiys ja väsymys – miksi siitä ollaan hiljaa?

”Äiti on vähän väsynyt.” Varmasti jokainen meistä yhdistää mielikuvaansa vauva-ajasta väsymyksen. Suurin osa vauvoista valvottaa tai ainakin vaikuttaa siihen aiemmin totuttuun unirytmiin. Moni äiti yllättyy, kun väsymys ei lopukaan kuin taikaiskusta siihen taaperoikään siirryttäessä ja väsymys ei aina tarkoitakaan pelkkää yöunien menettämistä. Pikkulapsiarki on rankkaa ja se pitäisi sanoa ääneen. Äitiys ja väsymys ovat usein yhteydessä toisiinsa, eikä siinä ole mitään hävettävää. Synnytyksen jälkeinen masennus sekä muut mielenterveysongelmat vauva- ja pikkulapsiaikana ovat hyvin yleisiä. Masennus ja uupumus nyt ihan erityisesti.

Monille äideille tuntuu olevan todella tärkeää näyttää ulospäin reippaalta ja tehokkaalta. Kun on kerran itse päättänyt hankkia lapsen, on seuraukset kestettävä mukisematta vai kuinka? Ei ole. Äitien väsymys on varmasti paljon yleisempää kuin luullaan ja mun mielestä on väärin, että somessa toiset antavat lapsiarjestaan aivan liian siloitellun kuvan. Ehtii tehdä töitä, ehtii treenata, ehtii opiskella kivasti siinä sivussa ja lisäksi näyttää vielä hyvältä ja hoitaa sosiaalisia suhteita viikosta toiseen lapsi kainalossa. Matkustellaan ja kipitetään paikasta toiseen koroilla sekä koti on aina ihan tiptop. Väitän, että tuohon ei pysty kukaan. Ainakaan ilman, että mielenterveys järkkyy. Some luo paineita myös tässä asiassa. Siksi meidän äitien ei missään nimessä pidä luoda liian ruusuista mielikuvaa arjesta lasten kanssa, koska aina on joku, joka pettyy, kun ei nyt ollutkaan tarpeeksi tehokas äiti ja herännyt kuudelta tekemään vihersmoothieta pikkuiselleen.

Vaikka olen saanut nukkuakin yöni aina hyvin, olen usein ollut todella väsynyt. Suorittajana yritän tietenkin olla mahdollisimman hyvä ja tehokas äiti, vaikka sisimmässäni tiedän, että vähempikin riittää. Olen sentään oppinut, että voin rehellisesti sanoa olevani väsynyt, jos sellainen fiilis iskee. Osaan kieltäytyä jo monista menoista siksi, että tiedän niiden hankaloittavan arkeani lapsen kanssa, enkä pode minkäänlaista huonoa fiilistä siitä, että joku miettii minun olevan tylsä, kun en osallistu juhliin sen takia, jos tiedän seuraavana päivänä hoitavani lasta heti aamusta. Tunnistan nykyään omat rajani suhteellisen hyvin, enkä enää pidä itseäni niin epäonnistujana, jos en jaksakaan väsymyksen takia juosta, vaan vaihdan lenkin kävelyyn. Jos neuvolassa kysytään, väsyttääkö, voin vastata siihen täysin rehellisesti, enkä tokaise ennen kysymyksen loppua, että ”ei tietenkään, tämä on ihanaa aikaa”. Ja vaikka kuinka rakastan matkustamista, eivät reissut tietenkään ole enää yhtä rentouttavia kuin aiemmin. Stressaan kaikkea aivan eri tavalla kuin ennen. Veneilykauden aloituksesta nyt puhumattakaan. Mietin jo nyt, kuinka selviän sen suurempaa paniikkia pidemmästä venereissusta kesällä ja mitä kaikkea tuleekaan ottaa huomioon ja mitä jos.. Plääh. Auttaa kuitenkin kummasti, kun näistä asioista puhuu ja sanoo ääneen, että ihan oikeesti nyt väsyttää. Avun pyytämisessä ei ole mitään hävettävää, pikemminkin päinvastoin. On ihan turhaa esittää energistä ja tehokasta onnellista äitiä, jos ei oikeasti ole sellainen olo. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö olisi hyvä äiti ja rakastaisi lastaan. Loppuunpalaneena ja masentuneena se voi olla kuitenkin vaikeampaa, joten siksi on tärkeää tunnistaa ja puhua ongelmista ajoissa.

Jos olet itse äiti, oletko joskus piilotellut väsymystäsi tai liioitellut omaa jaksamistasi?


1 Comment
  • ElinaM
    Posted at 11:58h, 26 huhtikuun Vastaa

    Hyvä, kun puhut asiasta <3

    Olen ollut väsynyt fyysisesti ja väsynyt henkisesti. Esikoisen vauva-aika oli kuluttavaa ja stressaavaa, eikä vähiten siksi, että rakensimme taloa samaan aikaan. Silti esitin ulospäin, että ei tässä mitään. Koin, ettei minulla ollut oikeutta valittaa väsymystä, koska "sehän nyt kuuluu siihen vaiheeseen". Porskutin menemään päivästä toiseen, hoidellen samalla asioita ja usein illat vauvan kanssa raksalla. Vauva ei nukkunut päiväunia muuten kuin liikkuvissa vaunuissa, joten vaikka vauvan päikkäriaikaan en olisi muuta mieluummin tehnyt kuin nukkunut, niin lähdin liikkeelle. Vasta jälkikäteen valokuvia katsoessa huomasin, miten paljon olin laihtunut sen vajaan vuoden aikana, painoin vähemmän kuin koskaan aikuisiällä. Enkä edes imettänyt kuin osittain ja sekin loppui 6 kk mennessä. En näyttänyt hyvältä vaan kuihtuneelta. Mutta se opetti omien rajojen tunnistamista ja sen jälkeen avun pyytäminen ja väsymyksen myöntäminen on ollut helpompaa.

Post A Comment