Se oli SOS

 

Maustetyttöjen biisi ei voisi olla ajankohtaisempi. Sen sanoma yhdistettynä Vihreiden tavoitteisiin parantaa mielenterveyspalvelujen saatavuutta voisi kertoa, että ongelma on tiedostettu ja siihen haetaan nyt oikeasti ratkaisuja. Avun saaminen on vaikeaa, mutta niin on myös sen hakeminenkin. Jo pelkkä ongelman tunnistaminen saati sen tunnustaminen edes itselleen on vaikeaa.

 

 

Mitä yritin huutaa. Niin moni kertoo hakeneensa apua, niin moni kertoo jääneensä ilman apua. Mikä siinä on, ettei toisten hätää kuulla ja tunnisteta? Tuttavani kertoi terapiassa hyvin synkistä itsetuhoisista ajatuksistaan moneen kertaan. Hoitoon – tässä tapauksessa osastolle – pääsyä sai silti odottaa. Lopulta niin kauan, että hän, fyysisesti terve, työssäkäyvä ja päihdeongelmaton ihminen päätti elämänsä itse ennen sitä. Somaattisella puolella tuntuu olevan arpapeliä, osuuko kohdalle hyvä lääkäri vai ei. Silloin voi olla kuitenkin voimia vielä etsiä uusi hoitotaho. Psyykkisesti sairaalla ei sitä yleensä ole. Kun kerta toisensa jälkeen käännytetään ja suljetaan ovi selän takana, ongelmien alamäki on usein kovin jyrkkä.

 

 

Mulle tarjottiin lääkkeitä ilman muuta. On tietysti useita psyykkisiä sairauksia, jotka vaativat lääkehoitoa eivätkä psykosomaattiseen oireiluun tarkoitetut lääkkeet ole missään nimessä turhia. On kuitenkin fakta, että niitä määrätään liikaa ja usein aivan väärin perustein. Moni on saanut masennusdiagnoosinkin turhaan ja syö tälläkin hetkellä mielialalääkkeitä esimerkiksi juuri sen surullisenkuuluisan raudanpuutteen (linkki) takia. Myös hormonaalinen ehkäisy aiheuttaa valtavia mielialavaihteluita, jopa masennusta, ahdistusta ja paniikkikohtauksia. Nämä väärät diagnoosit ja niihin käytetty aika ovat pois heiltä, jotka oikeasti tarvitsevat apua ja äkkiä. Liikunnalla ei korvata lääkehoitoa, mutta aina jonkun se voi nostaa sieltä pimeydestä ajoissa aloitettuna niin, ettei lääkehoitoa tarvitse aloittaa.

 

Mun ainut toive kuten muillakin on onnistua, jos vain tietäisin ees mikä määränpääni on. Mielenterveyspotilaita yhdistää usein päämäärättömyys, kadonnut elämänhalu ja luovuttaminen. Jos avun piiriin ei heti pääse, heittää helposti hanskat tiskiin. Somaattisia sairauksia on niin paljon helpompi ymmärtää kun mieli on terve. Moni mielenterveyspotilas kärsii myös esimerkiksi (lapsuuden) traumoista tai omaa taustan, jossa ei ole saanut kunnioitusta eikä olla oma itsensä. Mielen ongelmista kärsivä tarvitsee ymmärrettävästi terapiaa ja lääkkeitä, mutta myös kannustusta ja tukea.

 

 

Näistä asioista ei kai koskaan voi keskustella liikaa? Vaikka kesäloman voisi kuvitella olevan rentouttavinta mahdollista aikaa, se voi olla toisille yhtä helvettiä. Mielen oikkuilut on helppo hukuttaa arjen kiireisiin ja jokapäiväiseen hälinään. Kun lomalla joutuu kohtaamaan itsensä eikä pääsekään pakenemaan töihin, ongelmat saattavat kärjistyä ja tuntua yhtäkkiä paljon suuremmilta kuin aiemmin. Moni masennus alkaa silloin, kun sille on aikaa. Todellisuudessa se on kytenyt pinnan alla pitkään. Jos kesä ahdistaa ja heinäkuussa vain harmittaa, kannattaa kesälomasta uhrata itsetutkiskelulle aikaa. Millaisia kokemuksia teillä on psyykkisen avun tarpeesta tai sen saamisesta?

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian

 


1 Comment
  • Pellavasydämen Mervi
    Posted at 13:26h, 13 heinäkuun Vastaa

    Mun mielestä paras kesäloma on sellainen, ettei ole tarkkoja suunnitelmia. Ei voi mikään mennä myöskään vikaan. Ollaan vaan tai mennään, mihin vaan. Ei loman pidä olla suorittamista.

Post A Comment