Elämäni parhaimmat viisi vuotta

 

Viisi vuotta sitten, Naistenklinikan väistötilojen leikkaussalissa kello 13:24 näin hennosti huutavan sinisen vauvan, joka vietiin luotani samantien pois. Samana iltana sain hänet hetkeksi syliin, näytti ja tuntui vieraalta. Mun se kuitenkin oli. Sektiolapsiin ei kiinny välittömästi samalla tavalla kuin normaalissa synnytyksessä, sillä hormonituotanto ei ehdi käynnistyä luonnollisesti synnytyksen aikana. Kummallisten tunteiden, kivun ja pahoinvoinnin täyttämä päivä muutti kuitenkin kahden ihmisen elämän täysin, ja aloitti samalla kolmannen. Pieni Micael teki meistä perheen. Tuosta päivästä on nyt tasan viisi vuotta ja vaikka kaikkea onkin matkan varrelle mahtunut, ne ovat olleet tähänastisen elämäni parhaimmat vuodet. Kuudesosan elämästäni olen ollut nyt äiti, minä, josta ei koskaan edes pitänyt tulla äitiä. En voi mitenkään kuvailla sitä rakkauden määrää, jonka viisivuotiaani on tullessaan elämäämme tuonut. Minusta todellakin piti tulla äiti.

 

 

Mikään ei saa menettämään hermoja niin pahasti kuin oma lapsi (okei mies ehkä joskus, ehkä?) eikä mikään tuo elämään niin paljon huolta kuin oma lapsi. Viisi vuotta olen yrittänyt opettaa hyviä käytöstapoja, oikeaa ja väärää, malttia, tylsyyden sietämistä ja häviämistä. Välillä tuntuu, että kaikki tuo työ on ollut ihan yhtä tyhjän kanssa, kun vielä viisivuotiaanakin kaikki on yleensä ei ja lapsella on vähintään yhtä paljon temperamanttia kuin äkkipikaisella äidillään. Mutta kun kuulen hänen puistossa kertovan lajitovereilleen, ettei näin saa tehdä koska siitä tulee paha mieli ja se on väärin, osaan taas nähdä kaikkien niiden vaiheiden ja tunne-elämän kehityksen läpi. Pelkään niin paljon, että lapsi ajautuu väärille poluille, tekee vääriä valintoja, päätyy huonoon seuraan tai ei tee oikeastaan yhtään mitään. Viidessä vuodessa kasvatuksen ja rakkauden merkityksen on tajunnut aivan eri tavalla. Tunne-elämältään lahjakkaaksi kunnianhimoiseksi herrasmieheksi ei vain synnytä. Vielä neljä-viisi vuotta sitten ajattelin vanhemmuudesta aivan eri tavalla. Että se suurin työ tehdään silloin raskaus- ja vauva-aikana ja siinä se sitten kasvavat vierellä. Mitä enemmän luen lapsen kasvusta ja kehityksestä, sitä enemmän ymmärrän, mutta sitä enemmän myös tuskastun. Yritän olla niin hyvä äiti kuin voin ja suojella lasta pahalta aikuisten maailmalta, mutta samalla tulisi myös antaa sitä siimaa ja näyttää sitä oikeaa elämää. Rajat ovat rakkautta, mutta niistäkin pitää aina välillä joustaa. Mutta miten paljon, ettei tule tavaksi? En tiedä mitään niin haastavaa elämänmittaista työtä kuin työni äitinä.

 

 

Viimeiset viisi vuotta olen elänyt hyvin pitkälti lapsen ehdoilla. Pitänyt toki huolta myös omasta vapaa-ajasta, mutta sekin on sitä äidin hyvinvointia, joka sekin heijastuu käyttäytymiseeni lapseni kanssa. Nyt me jo harrastetaan, mietitään välillä vuoden päästä alkavaa eskaria ja puhutaan vähän jopa koulustakin. Huomaan, että yhä enemmän ja enemmän minulla on aikaa itselleni. Jo nyt! Miltähän tämä tuntuu sitten kymmenen vuoden päästä? Mitä enemmän annan pienelle lapselle tilaa itsenäistyä, sitä enemmän elämää täyttävät taas työ ja ystävät. Viisi vuotta on lapselle jo pieni käännekohta. Huomenna hän on lähempänä 10-vuotissynttäreitä kuin syntymäpäiväänsä! Pikkulapsiaika on ohi, kotona onkin yhtäkkiä jo todella fiksu iso poika. En kaipaa puklurättejä, en tahmaisia käsiä en rattaita enkä pinnasänkyä. Tämä on kiva ikä. Syli on vielä maailman paras paikka, pimeä vielä tarpeeksi pelottavaa ja aamulla on kiva kömpiä mamman viereen unilampaiden kanssa. Päiväkodissa on tutut ja turvalliset kuviot, rakkaat kasvattajat ja läheiset kaverit. Olemme niin onnellisia, että olemme saaneet tarjota lapsellemme turvallisen paikan kasvaa ja kehittyä. Vaikka itse sanonkin, lapsesta näkee että hän on onnellinen. Kotona on hyvä olla, hänellä on loistavat suhteet vanhempiinsa ja erityisesti mitä ihanin suhde isäänsä. Iskä ei ehkä jaksa leikkiä ja liikkua niin paljon kuin minä, mutta se miten hän lapsensa kanssa on, on aivan ainutlaatuista. Jokapäiväiset halit, pusut ja hyvänyöntoivotukset iso- ja pikkupossuselle, yhteiset kepposet ja äidiltä salaa syödyt välipalat.. Uintireissut, moottorikelkkailut ja kartingit. Kohta alkavat jääkiekkotreenitkin. Voi rakas Micael, synnyit onnellisten tähtien alla ♥

 

 

Sen kummallisen leikkauspäivän jälkeen viisi vuotta sitten olen rakastanut sinua enemmän kuin mitään muuta tulen koskaan rakastamaan. Sinun takiasi teen mitä tahansa. Suojelen sinua kaikelta ja kohtaan sen pahan maailman yhdessä kanssasi. Niin kuin sanoin sinulle puistossa koululaisten isotellessa, sulla kävi tuuri, että sait mut sun äidiksi. Vielä enemmän tuuri kävi kuitenkin mulla ja iskällä, kun me saatiin sut meidän lapseksi. Kiitos sinne johonkin maailman parhaimmasta pojasta. Hyvää syntymäpäivää rakas 5-vuotias Micael ♥

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


5 Comments
  • Avatar
    Life with Satu
    Posted at 15:31h, 28 elokuun Vastaa

    Ihana, kaunis herkistävä teksti. <3

    • Avatar
      mirvaannamarian
      Posted at 11:06h, 30 elokuun Vastaa

      <3

  • Avatar
    Merli Loikkanen
    Posted at 15:41h, 28 elokuun Vastaa

    Ihana teksti! Onnea teille!

    • Avatar
      mirvaannamarian
      Posted at 11:06h, 30 elokuun Vastaa

      Kiitos <3

  • Avatar
    Pellavasydämen Mervi
    Posted at 16:23h, 28 elokuun Vastaa

    Kaunis kirjoitus

Post A Comment